Yume
Yume on kaunis. Siis todella kaunis. Se kuka ikinä sisustuksen onkaan suunnittelut tietää mitä kynttilät tekevät. Enkä tässä nyt viittaa satanistisiin menoihin. Kuvat eivät tee tälle paikalle oikeutta. Kuten aina, ilmaista päivällistä - tai sisustusta - ei ole olemassakaan. Ei myöskään Yumessa.
Helsingin japanilaisten ravintoloiden tarjonta on kohtuullisen köyhää. Tiedän todella oudosti ja mauttomasti sisustetun Kabukin. Niin kutsuttujen julkkisten piirissä taitaa olla in kutsua tätä lempiravintolakseen. Ruoka on kokeilukerroilla ollut hyvää mutta en pidä siitä että hikinen lätkäpaita roikkuu lautaseni yläpuolella - oli se sitten Selänteen tai kenen hyvänsä. Tiedän Raku-ya:n joka on vielä kokeilematta ja sitten on Yume. Loput taitavat tarjota vain Sushia?
Valitsemme paikan maistelumenun Omakasen. Jo alkuruoka tekee selväksi että raaka-aineiden omaa makua ei täällä kunnioiteta. Ohuet tonnikalabiitit on sullottu todella maistuvaan kastikkeeseen. Rakenne on kiva ja maut täyteläisiä. Tonnikala tosin ei maistu. Puikoilla tätä on melko hankala syödä, ellei halua ahmia toista kahdesta palasesta kerralla.
Tämän jälkeen susheja. Mietimme samalla, miten susheissa voi loistaa tai erottua. Pahaa sushia olen saanut vain kerran ja senkin Itävallassa. Riisi oli omituista. Kommenttini osoittaa tietämättömyyteni japanilaisesta kulttuurista. Mitä vuosia kestävässä sushi-koulussa oikein opetetaan, paitsi keittämään riisiä? Riisi tosin on todella tärkeä osa sushia.
Tähän asti palvelu on ollut sujuvaa ja miellyttävää. Ahven-sashimista löydetyt suomut saavat kuitenkin tarjoilijan ah-niin-suomalaiseen tapaan kommentoimaan "oho, ei siellä kyllä pitäisi olla". No shit, Sherlock. Jälleen kerran, kevyt pahoittelu, mieluiten keittiöstä asti, olisi kiva juttu.
Ankka-tartar. Uutta minulle. Tähän asti olen syönyt ankkani kypsänä. Jälleen kerran puikoilla syöminen tuottaa tuskaa, miten tämä pihvi on tarkoitus paloitella kun palat roikkuvat toisissaan? Pakko turvautua pöytään piilotettuun veitseen. Joku tässä on kujalla. Minä itse, kokki tai koko japanilainen kulttuuri.
Sitten pääsemmekin itse pääruokiin. Sivuutan Siian - joka ei juurikaan pistä silmään - päästen seuraavaan eli lampaaseen. Sasson kohdalla käytiin kovaa keskustelua siitä, miksi file ei maistu ja miksi sitä silti tai juuri siksi aina tarjotaan. Jälleen kerran, liha on loistavasti valmistettu mutta maku puuttuu. Tämän kruunaa vielä - kieltämättä erinomainen - bbq-kastike joka hellii suuta ja peittää lihan viimeisetkin aromit.
Menun ehtoopuolella tarjoilijamme tiedustelee täyttöastetta. Olemme vielä nälkäisiä. Vapaa lainaus: "Wtf? Yleensä tässä vaiheessa jengi pitelee kupolia ja huutaa hoosiannaa". No me emme. Kasvava nuori mies on nälkäinen ja ravintolan kuuluu vastata tähän huutoon. Japanilainen kulttuuri ei taida leipää, jolla yleensä maha täytetään, tuntea ja auliisti tarjottu riisi au natur ei tyydytä, joten otamme uuden kierroksen susheja ennen jälkiruokaa.
Jälkiruoka onkin koko aterian heikoin lenkki. Sweet rice on hyvin Risifruttimainen ja mascarponesorbet - mitä nyt hennoilta mauilta voi odottaa - lähes mauton. Ihmeellinen jälkiruoka siis. Ei oikein makea, en tiedä mitä tästä pitäisi sanoa. Kulttuurishokki.
Yksi henkilö köyhtyi tästä setistä viineineen 155,04e joka taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni ei-Michelin ravintolassa. Viinit tekevät hinnasta noin puolet ja lähes ilmainen 3,5e arvoinen pikkupullo Vichy Novellea on halpaa kuin eilisen leipä. Yllätyksenä tämä ei tule, siitä pitää huolen viinilista joka ottaa luulot pois heti alkuunsa, alle 50e pulloja ei hevin löydä.
Miellyttävä kokemus ja tulisin uudestaankin, jos vain mahani olisi täyttynyt. Ilman extra-susheja olisin joutunut spydärille.
