Haudutettu possu

Vuoden keittokirja, Helsinki Menu, on kiva tuttavuus. Kuvia on makuuni riittävästi eikä reseptejä ole liikaa. Esille ovat päässeet lähinnä vähän paremmat ravintolat ja raaka-aineet ovat sen mukaiset: filettä, filettä ja filettä. Uskaliaan ja maukkaan poikkeuksen tekee Ilmatar joka tarjoilee pääruokana haudutettua ja paahdettua possunkylkeä hedelmäkastikkeessa.

Possunkyljen tekee mielenkiintoiseksi erityisesti se, että se pitää noutaa erikoisliikkeestä. Filettä saa joka paikasta mutta ei kylkeä. Itse kävin läpi muutamankin kaupan ja päädyin lopulta Stockan Herkkuun. Juuri näin.

Otetaan

• Luutonta porsaan kylkeä
• Suolaa
• Korianterin siemeniä

Possu maustetaan reilulla suolalla ja korianterin siemenillä. Resepti oli tässä kohtaa aavistuksen epätarkka mutta haxoroin asian niin että siemenet kannattaa murskata ennen pintaan hieromista.
Annetaan maustua yön yli jääkaapissa.
Isketään 80-90 asteiseen uuniin n 15 tunniksi. Jäähdytetään painon alla jääkaapissa.
Lämmitetään 20min 150 asteisessa uunissa.

Tuloksena on vähän joulukinkkuun viittaava maku - onhan kyseessä sama eläin. Maku on kuitenkin ehkä aavistuksen tiiviimpi, maukas. Lihaksen välissä oleva rasva pitää lihan kosteana pitkänkin paistoajan ja lopun paahtaminen rapeuttaa pintaa mukavasti. Maulavirta tarjoaa possunsa kera hedelmäistä kastiketta. Empä olekaan ennen uhrannut Calvadosta kastikkeeseen. Nyt tein eikä kaduta. Reseptin jätän kuitenkin kirjaan.

Sarjamme "Harvinaiset ruhonosat" jatkuu lähitulevaisuudessa.

Hinnat laskevat

Kuin tilauksesta, Chez Dominique laskee lounaan hintaansa. Aiempi 54e korvautuu 39e ja 29e arvoisilla ateriakokonaisuuksilla. Uutuudenviehätys on karissut, tervetuloa arki.

Dominiquen lounas

Hans Välimäki sanoi jossain haastattelussa että Dominiquen tasoiselle ravintolalle lounas on osa palvelua. Vapaa lainaus "tarjotaan sitä vaikka ilmaiseksi". 54 euroa ei ole mittapuullani ilmainen. Nousu vanhaan (39e) on melkoinen. Eipä siinä mitään, jos asiakkaita riittää. En ole ravintola-alan enkä bisneksen ammattilainen mutta tyhjä ravintola ei taida olla kovin kannattava.

Chez Dominique on muuttanut Richardinkadulle ja monta ämpäriä vettä on virrannut Vantaanjoessa sitten viime vierailun. Riittävästi syytä siis tehdä paikkaan uusintavisiitti. Parhaimpaan lounasaikaan, kahdentoista maissa, ravintola on tyhjä. Tämä ei ole näppärä kielikuva vaan siis ihan oikeasti tyhjä. Onneksi tein pöytävarauksen.

Noh, ei ole koiraa karvoihin eikä ravintolaa asiakkaisiin katsomista. Annetaan siis ruuan puhua puolestaan. Valitsemme molemmat lounasmenuun. Alkuun saamme amusen, ehkä maailman pienimmän silakkafileen. Lautasella lisäksi tryffelikreemiä, paprikaa sekä jonkinlainen kakku. Pieni on kaunista ja makua riittää. Kokilla on ollut näpertämistä

Varsinainen alkuruoka on todella maukasta karitsaa joka on pilkottu kivoiksi palleroiksi. Ruhon osaa en tästä tunnista mutta mauttomuus on tästä kaukana. Loistavaa! Lisänä on - yllätys yllätys - vaahtoa sekä latva-artisokkaa. Kiva annos, niin ulkonäön kuin maunkin puolesta.



Pääruokana turskaa. Lisukkeena mielenkiintoista "paellaa", riisiä siis. Koostumus jotain keiton ja risoton välistä. Eipä valittamista. Kyllä keittiöllä on ruuanlaitto hanskassa, mitä muuta voikaan odottaa. Luulin tosin että vaahtomuoti meni jo, mutta vaahtoa on tässäkin. Koostumus on niinikään hyvin mielenkiintoinen, saippuvaahtomainen. Maku tosin on kaikkea muuta kuin saippuaa.

Sitten jälkiruoka. Veriappelsiinia on hyödynnetty jäätelön ja vaahdon (heh heh) muodossa. Suklaaklöntti (ei se tarjoilija sitä näin ilmaissut) ja päällä pari lehtevää keksiä. Kuva on huono, syy on kuvaajassa. Mutta ei annoskaan kaunis ole. Lautanen on ängetty liian täyteen. Kun sitä osaamista pitää esitellä, miksei pienennetä annosta tai suurenneta lautasta? Eivätkä värit edes mätsää klassisen koulutuksen saaneeseen silmääni. Tämä on rumaa katsottavaa. Kaunein osa on reunalle veriappelsiinin paloista sekä pistaanimuruista taiteiltu kollaasi joka tuo mieleen japanilaisen puutarhan.

Pitkin ruokaa nautimme lisäksi tuoreesta leivästä jota saa kolmea sorttia. Kaupungin parasta lounasleipää. Ehdottoman tuoretta ja muuta kun perusvehnästä - vaika sitäkin on tarjolla.

Ruoka on hyvää ellei loistavaa ja keksiälästä. Hinta pitää huolen siitä ettei täällä omalla rahalla kovin usein syödä - ei varmasti ole tarkoituskaan. Kun lähdemme ravintolasta on kaksi tummiin pukeutunutta seuruetta saapunut ravintolaan. Ehkä hautajaisvieraita?

Itse vien tästälähin rahani naapurin Postressiin tai La Placeen. Hinta ja laatu kohtaavat eikä ravintolassa tarvitse syödä koskaan yksin.

Soppaa hallissa

Teki mieli otsikoida juttu "Hakaniemen soppajonossa" mutta etsivä, City-lehden kriitikko, lehtori Karmavuo vei ideani - tai minä hänen. En vain löydä artikkelia netistä.

Hakaniemen hallissa vaikuttaa yksinkertainen ruokapaikka, soppakeittiö. Asiakaspaikkoja on tasan 12 eikä heidänkään tarvitse miettiä, mihin sen kyynärpäänsä sijoittaa. Tila on kortilla. Yksinkertainen on kuitenkin usein juuri sitä parasta.

Lauantaina listalla on Bouillabaissea (niinkuin ilmeisesti aina) sekä ranskalaista sipulikeittoa sopuhintaan. Paikka on täynnä ja paikkaa pitää odottaa. Fiilis on ihan jostain muualta. Ei tätä ole Suomessa. Mieleen tulee ensimmäisenä keskieurooppalainen kauppahalli. Ihmiset jonottavat, istuvat ja syövät sulassa sovussa. Hyvää kannattaa odottaa.

Keitto on hyvää ja sitä on riittävästi. Lautaset tuskin mahtuvat pöydälle ja leipäkoria pidetään sylissä. Naapuri ojentaa vettä ja erinomaista yrttiöljyä leivän kyytipojaksi. Myös keitot ovat loistavia. Harvoin mitään näin hyvää saa näin reiluina annoksina. Makua löytyy! Ei jälkeäkään turhasta makujen varovaisuudesta. Loistavaa.

Suitsutusta tulee nyt niin paljon että melkein hävettää. Vaikea tästä on pahaa sanottavaa keksiä vaikka juuri sehän olisi ruokakriitikon tehtävä. Löytää se villakoira lattialta ja keskittyä loppuartikkelin verran purnaamaan siitä miten fiilis lopahti ja ilta meni metsään. NYT:n vierailustakin on muuttunut vain hinta.

Sinä päivänä kun myyn blogini muutamalla sadalla miljoonalla esimerkiksi Googlelle, perustan soppakeittiölle kilpailijan.

Toron lounas

Ah Tapiola, tuo Espoon vihreä ja vireä keskus. Ollakseen niinkin monen tuhannen ihmisen työ- ja asuinpaikka, lounasvaihtoehdot ovat suhteellisen vähissä. Ehkä määrää verottavat suurten yritysten omat ruokalat. Kenties. Ken söi kesävoin?

Toro sijaitsee pohjois-Tapiolassa, espoolaisittain automatkan päässä keskustasta, kuolemaa tekevällä ostarilla. No mikä 80-luvun ostari ei tekisi kuolemaa? Ulkokuori ei turhia prameile, paikka pitää tietää. Ja kyllähän Tapiolan kotipoika sen tietääkin.

Tunnelma on rehellinen. Tilaukset kassalta, lounaslista on huikean yhden annoksen mittainen. Toki varsinaiselta listalta saa sitä mitä haluaa. Useimpina päivinä esilletuotuna lounasvaihtoehtona on jokin variaatio jauhelihasta duunattua pannupihviä. Näköä ja kokoa riittää. Ranskalaiset - tai minkä perunavaihtoehdon nyt sattuu valitsemaan - täyttävät puolet lautasesta, pihvi toisen puolen. Koristeena 2-3 pakasteporkkanasiivua. Maku sen sijaan uupuu.

Connaisseur suuntaakin Toroon keskiviikkona kun kokin erikoisena on possun sisäfilettä. Asiantuntijoita tuntuukin riittävän, keskiviikko on viikon tukkoisin päivä. Annos on kohdallaan. Possu on riittävän hyvin duunattu, puolikas filee köllöttelee lautasella lisukkeen kera. Makunautinto vailla vertaa eikä työpaikalla tarvitse ajatella mitään seuraavaan kahteen tuntiin. Vatsa on täynnä vielä illallakin. Todellinen miehuuskoe. En jaksa lakata ihmettelemästä miten ruumiillisen työn tekijät ja ns valkokaulustyöntekijät syövät samoissa paikoissa. En kannata luokkayhteiskuntaa, ihmettelen lähinnä sitä miten toimistohiiret päivästä toiseen saavat ahdettua itseensä saman määrän kaloreita kuin itseään kunnioittava rekkamies, tämä ruumiillisen työn sanansaattaja.

Lounaan perusteella Toro pysyy pystyssä nostalgialla, annosten koolla sekä kilpailun puutteella. Ei minun valintani, mutta en olekaan viettänyt lapsuuttani Tapiolan tammimetsissä.