Seitsemän tähteä kolmessa päivässä

Syys-lokakuun vaihteessa Lontoota helli vuosisadan helle. Pilvettömältä taivaalta porottanut aurinko lämmitti ilman kolmeenkymmeneen asteeseen. Me vietimme aikaa hyvin ilmastoiduissa ravintoloissa, pikkutakki päällä, jotta sinun ei tarvitsisi.

Joël Robuchon on nimennyt Lontoon maailman kulinaaripääkaupungiksi. Tällä kertaa läpileikkaukseen valikoitui

Alain Ducasse at the Dorchester (3)

The Ledbury (2)

L'atelier de Joël Robuchon (2)

Sulkeissa Michelin-tähtien määrä. Näin executive-summarynä voin todeta että arvostus kyseistä opusta kohtaan laski entisestään. Söimme tosin vain lounasta - mutta ainakin Ledburyssä annokset olivat osittain suoraan maistelumenyystä poimittuja. Asiaa on paljon, joten kerron vain pääkohdat.

Alain Ducasse

Alunperin piti matkamme päätyä Gordon Ramsayn paikkaan jota ystäväni oli ylistänyt. Se oli kuitenkin ikävästi loppuunvarattu jo hyvissä ajoin. Nyt käteen jäi musta pekka, Alain Ducasse, se tuoreempi Lontoon kolmen tähden ravintoloista.

Ravintola on sisustukseltaan hyvin klassinen. Koko henkilökunta on aksentista päätellen maahantuotu etelänaapurista. Palvelu on säntillistä ja jotenkin ranskalaisen koppavaa. Ei nyt häiriöksi asti mutta mikään yli-tervetullut olo ei pääse valtaamaan mieltä.

Alkuun kasa tuulihattuja, amuse bouche tomaatista ja hummerista. Tuoretta ja aivan fantastista leipää. Alkuruoaksi munaa, tattia ja pekonia. Lihaa on taidettu kuivata muutama tovi ja maku on sen mukaisen intensiivistä. Tatti on aina hyvää. Muuten annos on - sanoisinko raskas. Tuntuu että mielikuvitus on loppunut ja koko on tarvinnut täyttää jollain kohtuu mauttomalla täyteaineella. Ystäväni taas ylistää gnoccheja ja varsinkin salaatti-veloutéeta.

Pääruoat sen sijaan tarjoavat aimo kasan pettymystä. Lahna ja fenkoli on hyvin mielikuvitukseton annos. Ihan hyvää, mutta sellaista jota voisi saada missä tahansa hyvässä ravintolassa. Ilman tähtiäkin. Jopa sellaista, jota itse pystyisin laittamaan. Samoin ystäväni kana. Tämä annos sentään näyttää upealta mutta maku on jäänyt muualle.

Jälkiruoaksi Ducassen signature "cookpot"-omenaa ja pistaasia. Suomeksi siis uunissa paistettua omenaa ja jäätelöä tarjoiltuna herran itsensä suunnittelemasta astiasta. What do you want me to say? Jälleen kerran sarjassamme ihan hyvää mutta ei todellakaan mitään kovin ihmeellistä saati henkeäsalpaavaa. Petit four kierros on vaikuttava. Konvehteja, macarooneja, makeisia sekä suklaakuulia.

Lounas on tälle tähtimäärälle aika edullinen, 50£ sisältäen kolme ruokalajia, kaksi lasia viiniä, puoli pulloa vettä sekä liian pitkäksi lasketun espresson tai vaihtoehtoisesti kaakaojauheella pilatun cappuccinon. Odotuksiin nähden lounas on pettymys - suurin ilo tulee salin teatterin seuraamisesta.

The Ledbury

Ledbury sijaitsee rauhallisella Notting Hillin alueella. Tarina kertoo Lontoon mellakoiden ulottuneen ravintolaan asti. Neuvokas henkilökunta oli jemmannut asiakkaat viinikellariin ja onnistunut hätyyttämään nuorukaiset pois. Tilanteen lauettua oli korkattu muutama hyvä pullo ja annettu hyvän elämän jatkua.

Ducassen jälkeen tunnelma on suorastaan vapautunut. Sisustus noudattelee samaa klassista linjaa mutta esimerkiksi dresscode on casual (vrt Alainin pikkutakkisuositus) ja henkilökunta ystävällistä ja ainakin suurimmaksi osaksi ei-ranskalaista.

Tervehdykseksi aivan taivaallinen ankanmaksamousse ja puolukkaa. Tämä oli niin hyvää että tippa herahti kyynisen blogaajan silmään. Osansa saattoi olla myös huonosti nukutulla yöllä mutta maku oli yksinkertaisen taivaallista. Ainesosia oli suhteessa toisiinsa täydellinen määrä ja harmonia sen mukaista.

Itse otin alkuun papusalaattia jossa osaansa näyttelivät myös tryffeli, persikka, manteli ja jääpurutettu ankanmaksa. Todella maistuvaa ja raikasta. Ystäväni milk-curd ja varsinkin sen kanssa tarjoiltu, voimakkaasti tryffelin tuoksuinen leipänen kirvoittivat spontaaneja hurraa-huutoja.

Pääruokana kahdeksan tuntia haudutettua Red Ruby Beeffiä, tuhkassa paistettua porkkanaa, apilan lehtiä ja savustettua luuydintä. Tajusin viimeisen sanan merkityksen vasta syötyäni. Nyt imettiin kuitenkin rehellisesti brittiläistä luuydintä ihan vapaaehtoisesti. No ruoka oli kuitenkin loistavaa ja sitä oli riittävästi. Savun maku kävi loppua kohden aavistuksen häiritsemään mutta muuten annos oli mahtava. Mainitsinko myös leivät? Ducassen tasoa.

Jälkiruoaksi valikoitui karamellisoitua banaania suolakaramellin kanssa. Mausta tuli väistämättä mieleen kiinalaisten ravintoloiden jälkkäriklassikko fine-dining versiona.

Kivojen petit fourien äärellä oli yhteenvedon aika. Lounasmenu kustansi 33,5£, tähän päälle muutama lasi viiniä à 12£ sekä pullovettä. Loppusumma siis Ducassea arvokkaampi mutta niin oli kokemuskin. Jokainen ruokalaji oli mielikuvituksellisempi ja maistuvampi. Eikä palvelu ollut koppavaa. Hieno paikka!

L'atelier de Joël Robuchon

Paikka poikkeaa kolmikosta selkeästi moderniin suuntaan. Istumme tiskillä josta on esteetön näkyvyys keittiöön. Sisustus on modernin musta-punainen eikä valkoista ole kuin lautasliinoissa.

Alkuun erinomainen oeuf cocotte, sieniä ja keksi joka koostui lähinnä voista. Vaahdot hävisivät jossain vaiheessa kokonaan, olikohan tämä Joëlilta ironinen kannanotto? Pääruokana spagettia, kirsikkatomaatteja ja oliiveja. Selkeä pettymys. Pasta on hyvin keitetty, kastike tiiviin makuinen mutta ei mitään mitä ei hyvässä "normaalissa" italialaisessa ravintolassa saisi.

Jälkiruoan nautimme yläkerran terassilla. Annoskateus on käsin kosketeltava kun ystäväni eteen kannetaan viiden tortun valikoima on itse joudun tyytymään perinteisempään suklaa-hässäkkään. Onneksi saan maistaa. Viinit komppaavat ja ilma on lämmin. Hintaa 40£ sis kolme ruokalajia ja kolme lasia viiniä. Viinit saa käytännössä ilmaiseksi kun pelkän menyn hinta on 29£. Hairahdamme kuitenkin alkudrinkkeihin ja loppulasku nousee heti toisen viinipaketin verran.

Yhteenvetona voisi sanoa että lounasdiilit ovat Lontoossa hyvä veto eikä viini ole samanlainen niukkuusresurssi kuin pohjoismaissa. Tämä näkyy hinnoittelussa.

Michelin-opas taitaa tosiaan painottaa perinteistä ranskalaista teatteri-palvelua muiden asioiden kustannuksella. Mielestämme Ledbury oli selkeästi kolmikon paras kokemus, jokaisella mittarilla. Joëlilla mielenkiintoisin konsepti. Alainilla on nimi ja sijainti yhdessä kaupungin mehukkaimmista hotelleista.

Ravintola Noma

Hengästyttää jo valmiiksi, niin paljon tavaraa pitää suoltaa tähän pieneen ruutuun. Tämän blogin muutaman vuoden taidepaussi loppuu ainakin täksi päiväksi. Eihän Nomasta voi olla kirjoittamatta.

Taksi kaartaa kanavan rantaan ja noheva tarjoilija spottaa meidät lasioven läpi. "We were expecting you", kävely salin läpi "welcome" .. "welcome". Hymyä ja tervetulotoivotuksia niin paljon että heikompaa hirvittäisi. Jostain syystä fiilis on kuitenkin aito, ei opeteltu.

Kun lähdetään listaamaan Noman eroavaisuuksia muihin tämän grandeurin paikkoihin, on helpompaa melkein listata toisesta suunnasta. Niin erilainen paikka on. Ei valkoisia pöytäliinoja, ei jäykistelyä, mukavan pohjoismaalainen, välitön tunnelma. Puhumattakaan ruoasta.

Lasillinen Larmandier-Bernier:iä saattelee matkalle hengästyttävään amuse-tykitykseen. Tässä vaiheessa ei ole edes vielä ruokaa tilattu. No vaihtoehtojahan on vain joko 7- tai 14 ruokalajin menyyt.

Pöydässä oleva kukkakimppu onkin osittain syötävä. Sieltä pilkistää esiin maanläheisesti muotoiltua mallasnäkkäriä jota dippaillaan tuoreeseen ranskankermaan. Sitten ensimmäisessä kuvassa esiintyvää uppopaistettua jäkälää tattijauheella. Kaunis annos, maku on... no. En ole ennen jäkälää maistanut. Vaikea on siis sanoa, onko tämä jotenkin erityistä. Oma makuaistini tuomitsee sen kikkailuksi. Vähän kuin olisi yli-innokkaan biologin kanssa kevätretkellä.

Hyvä että ehtii välllä suun pyyhkiä. Seuraavaksi friteerattuja purjonjuuria merilevätäytteellä. Hyvää. Tyrnistä tehtyä "nahkaa" ruusunlehtien kera. Kieltämättä hyvin mielenkiintoinen suutuntuma ja maku .. no erilainen.

Tässä vaiheessa meinaa mennä vati Bloggerin kuvanlisäykseen. No, seuraavaksi keksejä. Pitkuilaisissa alla oli ohutta kanannahkaa ja päällä näkkäriä. Sisällä mm hernekreemiä. Todella loistavaa. Ensimmäinen annos, josta voi sanoa tykkäävänsä heittämällä. Toisissa kekseissä oli simpukkaa. Muistaakseni myös hyviä.

Tässä vaiheessa oli samppanjaa kumottu jo hetken, sitä vain tuotiin lisää. Loppulasku kävi hirvittämään, mutta yllätyksekseni hinta on per lasi. Tapana on, että viini ei ole se joka loppuu kesken. Lisää tätä! Onhan laadukkaan viinin määrä aika lineaarisessa suhteessa asiakkaan kokemukseen.

Tämän jälkeen ilmeisesti yksi klassikoista. "Multaan" istutettuja huipputuoreita retiisejä ja kreemiä. Multa saattaa olla oliivipurua. Todella maukasta. Mitä sitä puhtaita makuja peittelemään. Ja esillepano huikea. Seurana lisää keksejä, olisiko näissä ollut rapeaa possunnahkaa ja täytteenä sen seitsemän sortin villiyrttejä. Niin ikään aivan loistavat maut!

Amuseja saattoi olla enemmänkin - sekosin laskuissa hyvinkin nopeasti. Tapana on, että sommelier/hovimestari/seurustelu-upseerit hoitavat suurimman osan läpänheitosta, ottavat tilauksia vastaan ja esittelevät viinit. Ensimäinen, ilmeisesti tanskalainen, oli erittäin miellyttävä - ei liian tunkeileva ja muutenkin ystävällinen ja ammattimainen. Toinen kuikka sen sijaan kävi lähes ärsyttämään. Jotkut ihmiset eivät kerta kaikkiaan osaa aistia tilannetta. Jos ei läppä irtoa, ei tarvitse jäädä pöytään notkumaan ja vääntämään vitsasta asiaa.

Kokit toivat annokset pöytään itse ja myös esittelivät ne. Illan aikana tapasikin melkein koko henkilökunnan. Alinta kastia olivat harjoittelijat, jotka lähinnä kaatoivat lisää vettä.

Tilasimme 7-ruokalajin menyyt viini- ja mehupaketteineen. Ruoka on todella erilaista, siksi ihmettelen kohtuu tavanomaisia viinivalintoja. Miksei tässä lähdetty samalla tavalla taajuuksille esimerkiksi pohjoismaisella tuotannolla? Mehut vaihtelivat todella oudosta erinomaiseen. Istuivat kuitenkin ruoan kanssa loistavasti.

Sitten varsinaisen menun kimppuun. Vihreitä mansikoita ja salaatinjuurta. Kastikkeena ilmeisesti suolaheinää. Outoja makuja, hassu suutuntuma. Erikoista? Kyllä. Hyvää? Ei. Pienen annoksen seurana reilu kaato Marc Pesnotin tuottamaa valkkaria.

Stone crabia (kivirapu?) soija- ja wasabimaista jellyä. Jälkimmäinen oli siis "beach mustard"-nimellä enkä nyt tarkkaan muista, miten se olis tehty. Maku oli siis mieto wasabi mutta alkuperä varmasti joku muu kuin Irma:sta ostettu tuubi. Maussa tuli mieleen laadukas sashimi. Ainekset tukivat toisiaan ja rapumönjä oli todella maukasta.

Syväjäädytettyjä, kuivattuja ja ohueksi leikattuja kampasimpukoita. Pyökin pähkinää (beech nut? ei herranjestas) ja mustekalan mustetta. Kampasimpukan maku olis saatu todella intensiiviseksi. Lisukkeet jäivät varjoon. Joko simpukan tai erinomaisen 1er cru Chablisin.

Sitten männynoksien kanssa paistettua kukkakaalia. Kukkakaali todella maistui vienosti männyltä. Mitä lisäarvoa se ruokaan tuo, on sitten kokonaan toinen kysymys. Varmasti jos tykkää imeskellä oksia, tykkää myös tuosta mausta. Itse olen tässä suhteessa konservatiivi. Onneksi ei häirinnyt liikaa. Plussat brittäisen (?) kokin mehusteluista.

Sitten illan interaktiiviseen osuuteen. Pöytään tuotiin erilaisia villiyrttejä, kukkasia, tulikuuma pannu sekä kananmuna. Muna rikottiin tarjoilijan opastuksella pannulle ja kello käyntiin. Puolentoista minuutin jälkeen pannulle lisättiin suolaa sekä kukkaset. Lopuksi vielä yrtit ja rikottu näkkäritikku sekaan ja eikun suuhun. Villiyrtit sopivat munaan hyvin. Hyvältä maistui mutta jos pitäisi valita tämän tai perinteisesti tarjotun ruoan välillä, ottaisin jälkimmäisen. Muna on munaa vaikka sen ruohollamaustetussa öljyssä paistaisi.

Tästä tuleekin mieleeni kokemus Arzakissa. Siellähän eräässä ruokalajissa myös kikkailtiin munan kanssa. Ilmeisesti tämä raaka-aine kiehtoo keittiömestareita ikuisesti siinä missä tyttöjen pukuhuone teinipoikaa.

Pääruokana tarjoiltiin karamelisoitua kateenkorvaa, kanttarellejä (ainakin) kahdessa muodossa sekä erilaisia vihreitä. Tämä oli pitkästä aikaa perinteisempi ruoka, ainakin makujen suhteen. Erinomaisen hyvää kateenkorvaa, maukkaita sieniä ja umami-täytteinen tumma kastike. Tämän kanssa tarjoiltiin aivan loistava 2006 Saumur-Champigny "Les Poyeux" Clos Rougeard. Tässä osasin jo käyttää höveliä kaatopolitiikkaa hyväkseni.

Jälkiruokiin mentäessä kävivät valaistusolosuhteet kuvaamisen kannalta hieman haastaviksi. Ei siis kuvia näistä. Ei jäkkäreissä oikein mitään nähtävää olekaan. Michelin-ravintoloiden taideteoksiin tottuneille annokset olivat jopa rumia. Ensimmäiseksi kurkkua ja seljankukkaa. Kylmää, omituista ja oudon makuista. Raikastavaa kylläkin, ehkä tässä haettiin välisorbet henkistä suun puhdistusta. Seurana kuitenkin tarjoiltiin kohtuullisen makeaa saksalaista spätleseä.

Varsinaisena jälkiruokana oli raparperiä ja katajaa. Päälle oli rakennettu kansi jonka alla varsinainen jälkkäri uiskenteli raparperiliemessä. Kylmää, outoa ja ennenkaikkea kohtuullisen karvasta. Tässä myös viinivalinta petti ensimmäisen kerran. Todella makea viini peitti ruoan lähes täydellisesti. Ehkä ihan hyvä niin.

Can has espresso? Ei ole. Mielenkiintoista. Join sitten turhan paljon - kieltämättä ihan hyvää - pannu(?)kahvia ja menetin samalla yöuneni. Petit fourien aika.

Ylläreissä oli haettu joulun tunnelmaa. Toiset tulivat avatuissa lahjapaketeissa, toiset keksirasioissa ja viimeisen paketin joutui avaamaan itse. Keksit olivat muuhun ruokaan nähden hyvinkin perinteisiä. Erityisesti mieleen jäi luuydin-toffee joka imaistiin suuhun luun sisältä. Outo kombo mutta todella hyvän makuista! Suolaista ja makeaa sekä selkeä luuytimen maku.

Ravintola yllätti jokaisella tasolla. Palvelu oli hyvää ja tehokasta ollen samalla mukavan rentoa. Sali oli komea ja kivalla paikalla. Näkymät Christianhavin puolelta kantakaupunkiin. Ylimääräiset viinikadot. Mukava henkilökunta.

Mutta itse ruoka. Poikkeuksia lukuunottamatta se ei ollut missään linjassa makuni kanssa. Kaikenlaista on tullut syötyä ja juotua, mutta nyt ylitettiin jonkinlainen raja jota en mielelläni toiste enää ylitä - ainakaan tällä hinnalla. Tuntui että keittiössä hääräisi viherasuinen haltija joka juttelee kuusenkerkille samalla kun pyytää anteeksi sammaleelta, koska joutuu käyttämään tätä tarjoiluastiana. Kaiken lisäksi näistä levistä, yrteistä sun muista jäi aavistuksen outo tuntu vatsaan. Olen pitänyt itseäni ihmisenä, joka mielellään rikkoo perinteisiä rajoja ja maistaa kaikkea ennakkoluulottomasti. Mutta kuten tuli jo ilmi, tämä oli liikaa.

Kosmoksen lounas

Kosmos on jännä paikka, myös lounaalla. Lounashinnoittelu on omaa luokkaansa, lounassetelin mentäviä aukkoja on turha odottaa. Toisaalta, eteispalvelu toimii myös lounasaikaan.

Testipäivänä mahdumme ilman pöytävarausta juuri ja juuri, kun lupaamme syödä alle tunnissa.

Ruoka on ihan ok, ei nyt täysin (lounas)hintansa väärtiä. Kummallisinta on kuitenkin Kosmosmaisen tyly palvelu. Se ei ole töykeää, ei piittamatonta vaan tavallaan liioiteltua itsearvon tuntoa. Tarjoilijat eivät olekaan mitään juuri Perhosta leivottuja tyttösiä, vaan jo varttuneempia, pitkän elämänkoulun käyneitä ammattilaisia.

Pientä huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä on silti lupa odottaa. Tai ainakin itse odotan.

Maksan kortilla ja tarjoilija kysyy "laitetaanko sama summa?". No hei? Tästä asiakkaan ylenkatsomisesta en maksa penniäkään enempää. Ja vaikka olisinkin maksamassa, viimeistään tämä kysymys karistaisi halut.

Esimerkiksi Irlannissa juomarahat pystyi jättämään myös pin-koodillisella kortinlukijalla - ilman henkilökunnan avustusta. Tarjoilijat painottivat moneen kertaan, että se on täysin vapaaehtoista ja lähtivät vielä höveliäästi näköetäisyyden taakse. Visa kiitti heitä, ei minua.

La Cocina

La Cocina siirtyi jo ajat sitten paremmille laidunmaille, pois Etelärannan sikarinkärystä. Ravintolahan lupaa tarjota parhaat palat espanjalaisesta keittiöstä ja nimenomaan Pohjois-Espanjasta.

Espanjahan sinänsä on kulinarismin kannalta ristiriitainen kokemus. Toisaalla löytyy Baskimaa sekä El Bullin kaltaiset instituutiot, kun taas toisaalla kulinaristinen elämys saattaa olla huonosti paistettu leike ilman lisukkeita. Nooh, katsotan.

Päivällisellä meitä sattui olemaan suurempi joukko. Söimme paikan maistelumenuun, muutamilla erikoisruokavalioilla. Paikka oli lähes täynnä, mutta silti ruokien kanssa kesti aivan tolkuttoman pitkään. Jälleen kerran, en ole alan ammattilainen, mutta ei luulisi kestävän tuntia saada kaikille apetta pöytään. Tai jos kestää, keittiö on liian pieni tai henkilökuntaa liian vähän. Palvelu oli siis todella hidasta. Kerrasta on jo tovi aikaa, joten tässä vain päällimmäiset muistot - jotka eivät ole kovin mairittelevia.

Seuraavalla kerralla päätimme kokeilla lounasta. Paikassahan löytyy kekseliäästi kolme paketti: 20,40 ja 60 minuutin versiot. Oivallista, fixed time. Puolen päivän aikaan paikka on tyhjä ja valitsemme pisimmän version.

Alkuun mukavia pintxoja, mm erinomaista mustekalaa sekä marinoitua ankkaa. Kivan näköistä ja maistuvaa. Seurana oliivi- ja perunvaahtoa. Voita ei ole säästelty. Ei siinä mitään vikaa, mutta annoskoko on siihen nähden todella iso. Mahalaukku vuorattu rasvalla.



Sitten keittoa. Ankan kivipiiraa tuhdissa liemessä. Kivipiiraa en ole ennen maistanutkaan, mutta tämän kokemuksen perusteella kerta ei jää viimeiseksi. Erinomaista! Liemi sen sijaan on vähän turhankin tuhtia. Vahvat maut ovat mieleeni, mutta tässä mennään jo överiksi. Suussa lilluu vahva liisteri joka pitää taistella alas. Äiti opetti syömään lautasen tyhjäksi, nyt en siihen pysty.

Pääruoassa on yliyrittämisen meininkiä. Varsinainen pääraaka-aine, tuore tonnikala, on tuoretta ja hyvin paistettua. Mutta mitä ihmettä vieressä tekee sata grammaa pähkinäsekoitusta - tai "pähkinäleipää", kuten ravintola sen ilmaisee? Mukana on myös granaattiomenaa, artisokkaa, selleriä, graavikalaa, vaahtoa ja pariakin kastiketta. Sen lisäksi että annos on tämän takia ruman näköinen, en löydä aineksille olemassaolon oikeutusta. Vähemmän on enemmän.

Jälkkäriksi eteen tarjoillaan mm maitosuklaa-mousseja ja kurpitsajäätelöä. Tässä on kaikki kohdallaan. Ulkonäkö herättää kiinnostuksen eivätkä maut petä. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta kahvien kanssa tuodaan vielä pienet suklaa-tikkarit. Suu makeaksi!

Tuntiin emme pääse. Emme varsinaisesti hidastelleet, mutta keittiöllä kesti jälleen kerran tajuttoman kauan saada safkat valmiiksi lähes tyhjään ravintolaan (tässä vaiheessa meillä oli jo seuraa muutamassa pöydässä). Onko tässä rahat-takaisin takuu?

Cocina ei sovi kiireisille ja hinta/laatu-suhteessa ollaan juuri ja juuri oikeutuksen rajamailla.

Nuevo Latino

Huoh, eikö tapaus Lehtovaara opettanut mitään.

update: Kannattaa lukea ainakin nimimerkki "Ei":n kommentit.

Ö niinkuin ravintola

Linda linen täpötäysi laiva karahtaa rantaan aurinkoisena perjantaina. Note to self: varaa ensi kerralla varmat istumapaikat. Onneksi matka on kohtalaisen lyhyt ja Viro liittynyt Schengeniin. Maihintulovelvollisuudet ovat kuin varjo menneisyyden hikisestä jonottamisesta.

Vuosi onkin vierähtänyt sitten viime vierailun. Viimeksi tapetilla oli venäläisen patsaan siirtäminen. Vähään aikaan ei tämä sukulaiskansakunta olekaan tainnut saada pahempaa häslinkiä aikaiseksi.

Edelliset vierailuni ovat niinikään rajoittuneet pikaiseen päivävierailuun. Tällä kertaa maltan olla yötä, jopa kaksi. Näyttääkö kaupunki uusia puolia? Ainakin kulinaristisesta näkökulmasta kyllä. Unohda Peppersack, Ölde hansa ja Hesburger. Valitse Ö.


En enää muista, mistä alunperin ravintola Ö:n metsästin. Mainos teki kuitenkin tehtävästä ja mielenkiinto heräsi. Tänne kävi meidänkin tie.

Ravintola on tyylikäs ja vastaanotto sujuvaa. Istahdamme katettuun pöytään ja saamme samppanjaa. Pullojen avaamisessa ja lasien täyttämisessä menee liioittelematta varttitunti. Onhan meitä kymmenen henkeä hyvää seuraa, ja runsaasti aikaa, mutta silti.

Siirrymme ruokien valintaa. Etukäteen haisteltua maistelumenuuta ei suostuta tarjoilemaan vedoten porukan suureen määrään. "It is not impossible". Siis on. En ole alan asiantuntija, mutta eikö se ole helpompaa laittaa kaikille samaa mäiskettä kuin rakentaa omat ruoat kaikille?

Lista uudestaan kouraan. Alkuun saamme extrana punajuurilientä ja mätiä. Maukasta. Varsinainen alkuruoka on tartar hivenlihasta. Annos on rakennettu - perinteistä poiketen - enemmän salaatin muotoon. Ja missä on kananmuna?!1 Liha on erinomaista, samoin sienet. Tästä oli silti jotenkin vaikea saada kiinni. Ehkä runsas piparjuurikreemi oli vain liian runsas ja makuja peittävä. Ei sitä yksin syödä. Ja liha taas menee hukkaan hukuttaessa se rasvaiseen mössöön.

Väliin, jälleen extrana, oivallinen valkopapukeitto. Varsinaiseksi pääruoaksi valitsin fasaania. Mukana tuli tatti-"orsottoa". Sana oli itselleni täysin uusi. Riisi oli ilmeisesti korvattu ohrasuurimoilla. Ei hyvä idea. Kyllä riisi sopii tarkoitukseen huomattavasti paremmin. Tatit sen sijaan olivat mehukkaita. Fasaani sen sijaan kuivaa eikä puolukkakastikkeesta ollut pelastajaa. Annoksen paras osiona loisti ilmeisesti linnun hukkapaloista tehty confit.

Jälkiruoaksi syöty suklaafondat pelasti paljon. Sisältä valuva, lämmin fondant tarjoiltiin erinomaisen mustikkajäätelön kanssa. Hyvä maku jäi suuhun. Kahvi ja Hennessy Paradis.

Tallinnalaiseen mittapuuhun suhteutettuna paikka on kallis, Suomalaiseen verrattuna aavistuksen edullisempi. Varsinainen löytö oli puoli-ilmainen Dom Perignon '99.

Ravintola yrittää paljon, ja varmasti pääseekin pitkälle. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää. Ensimmäisenä voisi vaihtaa Varsovan liiton aikaisen palvelun ja panostaa esimerkiksi viinit tuntevaan runopoikaan. Nyt suositukset olivat luokkaa "haluatteko molempia värejä?". Pitää tietenkin muistaa kielimuuri. Yritimme molottaa maailman demokraattisinta kieltä eli englantia, ehkä paikallisella murteella homma olisi lutviintunut sujuvammin.

Alppikylän tunnelmaa Levillä

Levi on Suomen hiihtokeskuksista varmaan onnistunein kopio alppikylästä. Se ei todellakaan tarkoita paljoa, mutta muualla sitä ei yhtä ajatuksella ole yritettykään. Paljon on hyvääkin. Ainakin keskustassa, osa taloista on jopa ihan hyvän näköisiä. Paljon on myös kesken ja välillä tuntee kävelevänsä keskellä rakennustyömaata.

Ravintolatarjonnaltaan Levi on kuitenkin hyvällä tavalla poikkeuksellinen keskus. Tarjonta on runsasta ja se on keskittynyttä. Kävellen voi ikkunashoppailla kaikki merkittävät paikat. Myös herkkusuille löytyy jotain, eikä aina tarjota sitä perus rane-pizza-poronkäristys-lapintaika-linjaa.

Tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, päädyimme ravintola Bistroon. Alppitunnelma kutkutteli huulilla ja mieli teki paikan kuuluisaa (?) fondueta. Mielestäni ainoa oikea fondue tehdään nimenomaan juustosta. Fileen saa maukkaammaksi lukemattomilla muilla tavalla, kuin liemessä keittämällä. Valinta oli siis selvä.

Nälkä oli laskupäivän jälkeen todella kova ja puoli pulloa maukasta cavaa oli ehditty jo tuhota, ennenkuin ainekset saapuivat pöytään. Oli värjättyjä mustia oliiveja, maustekurkkua, raakaa parsakaalia, hillosipuleita, raneja ja tietenkin kuivaa valkoista leipää. Itse juustomassa sen sijaan tuoksui epäilyttävän paljon valkosipulille.

Nälkä sumensi muut aistit ja vasta aterian ehtoopuolella hieman verta ehti aivoihinkin asti. Valkosipulia?!1 Maku ja koostumus oli lähempänä sulatettua creme bonjouria kuin oikeasta juustosta tehtyä kamaa. Muistaakseni jossain Levin lehdessä oli oikein hehkutettu, miten täällä fondue tehdään oikein, appelzelleriä ja gruyereä käyttäen.

Pakkohan siitä oli kysellä. Ennakko-odotukset eivät tosin olleet kovat. Nuoren kausityöläis-tarjoilijatytön ajatukset ovat keskimäärin enemmän hiihdonopettajapojissa kuin asiakkaan palvelemisessa. Keittiöstä asti tuli kuitenkin viesti jonka mukaan fondue valmistetaan valmiista fondue-pohjasta joka lantrataan kermalla, valkoviinillä ja valkosipulilla.

Emme siis saaneet sekundaa - ainakaan ravintolan mielestä - vaan juuri sitä, mitä keittiömestari oli meille tarkoittanut ja lämmöllä valmistanut.

Kysymys kuuluukin, voiko tästä kitistä? Onko "fondue" samankaltainen käsite, kuin vaikkapa Big mac, joka ainakin teoriassa on samanlainen, tai ainakin samankaltainen, joka paikassa. Jos on, ei ainakaan Levin Bistrossa.

Jos tästä jotain hyvää pitää hakea, oli tämä laimennettu versio huomattavasti vatsaystävällisempi.

Chezzi

Onhan tätä jo ehditty odottaakin. Viimeksi taisin illastaa Chez Dominiquessa ilman tähtiä. Oi niitä aikoja. Hinnat ovat muuttuneet euroiksi, ravintola suuremmaksi ja keittiö kunnianhimoisemmaksi. Eipä kovin vähäiset lähtökohdat.

Muuton jälkeen jokainen lehti kirjoitti uuden lokaation lämmitetystä ovenkahvasta. Taidokasta viestintää. Nyt on tainnut Välimäeltä jäädä sähkölasku maksamatta, kylmän metallin kosketus toivottaa käteni tervetulleeksi.

On torstai-ilta ja paikka on noin puolillaan. Saamme listat tuotapikaa eteemme ja ensimmäisenä yllärinä tänään tarjotaan vain seitsemän ruokalajin yllätysmenu, välimäki- tai maistelumenu. Juust? Miksi? Miksi netti kohkaa 4-9 ruokalajin yllätysmenuilla? Ei se ole niin justiinsa. Olemme tulleet syömään pitkän kaavan kautta, joten seitsemän lajiketta sopii suunnitelmiin.

Amusejen aikana rupeaa rasittamaan ja huolella. Annokset on tehty taidokkaasti, kuin nukkekodin keittiössä. Makuja on ja näköä. Mutta miksi ruokailuvälineet ovat normaalikokoisia? Tunnen itseni kuin suomalaiseksi Japanissa. Isoksi ja kömpelöksi. Edellisen illan horisontaalinen samppanjatasting painaa vielä päälle eikä huumorintaju ole todellakaan kukkeimmillaan. Onneksi näitä "tervehdyksiä" - halutaanko meidän oikeasti toivottaa tervetulleeksi? - tulee vain kolme.



Dine finingin peruselementit ovat tuttuja. Jos ruudukkoon merkkaisi raksin aina kun ruoassa on esim kaviaaria, hanhenmaksaa tai vaahtoa, saisi bingon hyvin nopeasti. Vaahtojen suurin piikki tuntuu kuitenkin olevan ohi. Mielenkiintoisesti osterin kanssa tarjotaan beluga-linssejä ja ankan seurana kaviaaria. Tai sitten minulta menee jotain ohi.

Erityisinä detskuina mieleen jää mm kalan kanssa tarjottu erinomainen artisokka sekä ankanmaksalajitelma, jossa tätä rasvaista sisäelintä on kolmessa muodossa. En väitä että ymmärtäisin, mitä tässä on haettu, mutta oikean puolimmaisessa palassa on suolaa niin, että suuta kirvelee. Ainakin viininkulutus on taattu.

Tämän jälkeen mm fantastista porkkasorbeeta ja loistavaa ankkaa. Varsinkin ankassa loistaa laadukas raaka-aine. Tässä ei olla käytetty mitään Valintatalon pakasterintaa, vaan aivan jotain muuta.



Jälkiruokia katsellessa tuntuu, että myös täällä vallitsee Esson baarin laki. Jos huoltsikalla annoksessa on aina yksi nakki vähemmän kuin kuvassa, täällä nettisivun kuvat ovat parempia kuin omani. Enkä nyt puhu rakeisesta filmistä tai vähäisestä valaistuksesta, vaan annoksista. No tietenkin näyteikkunaan on valittu parhaat. Miksei niitä sitten tarjota vieraille? Eivätpä nämäkään varsinaisesti rumia ole, josseivat parhaasta päästäkään.

Palvelu on koko illan kohteliasta, ystävällistä ja asiantuntevaa. Annokset selitetään, mutta itse kaipaisin tähän jopa lisää pieteettiä. Tai ainakin tarjoilijan roolissa todellakin mehustelisin, kun esimerkiksi peruna"sipsi" on täysin läpinäkyvä. Tietenkin pelisilmän kanssa. Toiset haluavat vain syödä rauhassa.

Laskun tullessa pöytään kirvelee vain viinipaketin hinta. Olihan siellä sellaisia harvinaisuuksia kuin 85 vuotiaan mummon eläkepäiväharraste, mutta miten paljon perusharrastaja saa näistä irti? Itse ainakin pärjäisin vähemmällä. Viinin ja ruoan liitto tosin toimi yhtä poikkeusta lukuunottamatta aivan loistavasti. Ja menisihän illalta hohto, jos koko aterian läpi särpisi asiakasomistajaviiniä.

Kerrasta viisastuneena päätimme tulla paikkaan seuraavan kerran, kun joku muu nostaa tabin. Ruoka on parasta, mitä Suomesta saa, mutta myös kalleinta. Eikä paras ole koskaan hinta/laatusuhteeltaan parasta. Eikä sen pidäkään olla.

George is on

Vanhaan Georgeen en ehtinyt, paitsi lounaalle. Harmi sinänsä. Päivällä hinta ja laatu ainakin kohtasivat hyvin. Omistajamuutoksen jälkeen rima on korkealla. Henrix-ketjun taso ei ole vakuuttanut tasalaatuisuudellaan. Ketjun ensimmäinen - nyt jo edesmennyt - jäsen oli loistava. Henri'x room:ssa hienoa oli lähes ainutlaatuinen pöytiintarjoilu, niin ikään r.i.p. Kampin bbq house taas oli suuri pettymys. Mitenköhän nyt?


Muutamaa päivää ennen jouluviikonloppua paikka on lähes tyhjillään. Onhan jo myöhä, mutta ihmettelen silti. Joulukuussa menestyy huonompikin ravintola. Jamie Cullum lurittelee keskusradiossa kun odotan muuta seuruetta. Kuulen naapuripöydän, ilmeisesti tuore pari, puheenaiheet kiusallisen hyvin. Kuin kreivin aikaan kylmä kuohuva rauhoittaa mieltäni ja sieluani. Illan koitos voi alkaa.

Alkaa pettymyksellä. Jo etukäteen tsekattua taste&wine-kokonaisuutta ei suostuta tarjoilemaan myöhäisen ajankohdan takia. Pulssin tasaannuttua tarjoilija osoittaa pelisilmää luvaten rakentaa meille menu henrix:n laajennetun version. Hyvä on.

Alkuun erittäin maistuvia jokirapuja, ikäänkuin amusena. Ja mukaan poikkeuksellisisesti viiniä, ja vielä reilu annos. Kymmenen gramman rapu saa seurakseen viisi senttiä viiniä. Suhteet on suomalaisittain kohdillaan.


Lohi on erinomaista. Mukana muodikkaasti wasabi-aiolia, mätiä ja (muistaakseni) hillottua inkivääriä. Ihan kiva ja maistuva annos, mutta jotenkin lattea. Jo asettelu on tylsä, ehkä hieman ysäri. Ei nyt sentään, mutta ei tätä vuotta kuitenkaan. Tämän hintaluokan paikalta odottaisi enemmän.

Pääruokana härän filettä, bataattipyrettä, artisokkaa, papuja ja punaviinikastiketta. Härkä on ihan ok, mutta vain varjo ravintolan vanhan isännän taidonnäytteestä. Pyre + lisukkeet ok ja kastike saisi olla makoisampi. Muutaman viinilasin jälkeen aistit sai pinnistää äärimmilleen saadakseen edes jotain makua suuhun. Jälleen siis luokkaa ihan jees.


Tähän väliin pyysimme juustoa. Lounasvieraat olivat kuulemma rohmunneet kaikki aarteet joten vaihtoehdot olivat vähissä. Keittiö kuitenkin lupasi säveltää jotain. Saimme lähes moussemaista vuohenjuustoa, balsamikosiirappia ja kuivattua aprikoosia. Seuraksi valkoista Burmesteria. Juusto oli erinomaista ja annos oli hädässä sävelletyksi hyvä.

Jälkiruoalle oli kovat odotukset. Tähän mennessä mikään ei ollut säväyttänyt ja sitä jotain kaivattiin. No eihän sitä tullut. Suklaakakku-annoksessa oli yritystä mutta ei se toiminut. Kakku oli kuivaa ja muut ainekset eivät tukeneet toisiaan. Tai jos, en vain ymmärtänyt korkeampaa syytä niiden olemassaololle.


Kaikenkaikkiaan laatu ei vastannut hintamielikuvaa. Rahaa saimme kulumaan reilusti yli sata euroa ja samalla rahalla olen syöynyt huomattavasti paremmin, esimerkiksi Olossa ja Carmassa.

Valopilkkuna ja kokonaisuutta pelastamassa oli erinomainen palvelu. Se oli asiantuntevaa, asiallista ja mukavaa, olematta kuitenkaan häiritsevän tuttavallista. Jamie Cullumin levy soi jo neljättä kertaa läpi. Ymmärrämme vinkin ja poistumme kahvi-avecin jälkeen ulos joulukuiseen Helsinkiin.

Hyvä Carma

Kävin Carmassa ensimmäisen kerran heti avaamisen jälkeen, tosin vain lounaalla. Taso vakuutti ensi silmäyksellä. Mahdollisuutta imeä päivällistä olenkin odottanut kuin kuuta nousevaa. Ja kyllähän se tilaisuus sitten tulikin, kätevästi juuri kun Kauppalehti Optio oli ehtinyt valita raflan top-listalleen.

Ilta alkaa mukavasti amusejen parissa. Räkäiset kuvani eivät tee näille oikeutta. Ilmakuivattua kinkkua ja vuohenjuustoa, kukkakaalirisotto ja marinoitu silakka kera muikunmädin. Ainakin muistaakseni. Aina pitäisi blogauttaa heti vierailun jälkeen, ei viikkoja jälkeenpäin. Varsinkin kinkku suli suussa.


Ensimmäisen varsinainen ruokalaji paikan nimikkomenuusta oli kylmäsavustettua nieriää , jota tarjoiltiin moussen ja rullan muodossa. Edessä oli lisäksi mm perunakakkusia, mustajuurta ja granaattiomenaa. Loistavaa! Lautanen oli ilo silmälle ja maut hivelivät suuta. Perunakakut olivat kuin Saksalaisen kylän paikallisfestareilta, rasvaa riittää.

Sitten soppaa. Kurpitsakeitto ja hummeria. Keskelle, varsinaisen hummerin alle, oli ovelasti jemmattu mm talvitomaattia ja lisää hummerinpaloja. Varsinkin itse keitto maistui ja sattumat antoivat hampaille kivasti duunia.



Hanka... vaativana asiakkaana vaihdoin pääruon Ankasta tourneedokseen. Ankkoja yritettiin kuitenkin tarjoilla molemmille. Pieni lipsahdus, illan ainoa, paikattiin tarjoilemalla odotusajalle tyrni-kuohari-sorbeeta ja santsikierros vinkkua. Eli oikaisu by the book. Olin kuitenkin hommasta niin tohkeissani, että kuva jäi ottamatta. Liha oli parasta mitä olen vähään aikaan syönyt, suussa sulava, kirjaimellisesti. Etanat nyt ovat skidisti turhia, mutta eivät sinänsä annosta huononna, josseivat parannakaan. Eufoorista syömistä.

Juustot eivät tässävaiheessa kerrankaan tulleet todelliseen tarpeeseen. Pääruoka oli sen verran jöötti setti ettei täytettä enää tarvinnut. Annos oli todella pelkistetty, ehkä jopa liiankin. Sinänsä erinomaiset juustot saivat seurakseen vain suolattua varsiselleriä. Ei hillokkeita tai muutakaan kikkailua. No joskus näinkin.



Vieläkin harmittaa etten vaihtanut jälkiruokaa. Ei siksi että karamelisoitu päärynä olisi ollut epätyydyyttävää, päinvastoin. Olisin vain halunnut kokeilla keittiömestarin kuuluja suklaataitoja, jotka nyt jäivät kokematta.

Harvoin on ruokailun jälkeen näin hyvä olo. Pitäisikin tehdä uusintavierailu nähdäkseen, säilyykö taso. Tosin, miksi ei säilyisi. Tähtiä luulisi ropisevan.

La Noisette

Katseeni vaeltaa yli yöllisen Lontoon. Samppanja hyväilee kitalakea pehmein kuplin ja wasabi-pähkinät tekevät kauppansa. Kiireinen päivä suurkaupungissa kääntyy ehtoopuolta kohti. Galvin at Windowssa ilta on vasta aluillaan. Muutama pullo aperetiiviä tekee tehtävänsä ja ruokahalu on herätetty. Suuntamme kohti La Noisettea.

Ruokailemme ns iltavuorossa. Saavumme paikalle kello kymmenen eikä pöytämme ole valmis. Odottelemme siis baarin puolella. Fromage! Kymmenen minuutin jälkeen meidät ohjataan tyylikkääseen ruokasaliin. Parkkipaikan jakaumasta päätelleen tilassa on Bentley-kerhon kokoontumisajot.

Tarjolla on kahdenlaista ruokalistaa. A la carte kolme ruokalajia tai maistelumenu. Noin sekunnin pohtimisen jälkeen päädymme maistelumenun kannalle. Tämä tosin vaihtuu yllätys-menuksi, sillä jotkut raaka-aineet ovat loppu. "Näin ei ole ikinä käynyt ennen". No niin joo, mutta ei anneta sen häiritä.



Alkuun mitäänsanomaton amuse, jota kuvaa hyvin se, etten muista siitä mitään. Tämän jälkeen pääsemme itse asiaan, eli kateenkorvaan syyssalaatilla. "Tähän on koottu kaikki paras mitä elokuulla on tarjota" - tarjoilijamme hehkuttaa. En viitsi pilata esitystä huomauttamalla, että nyt on syyskuu. Annos on muuten erinomainen.

Tästä jatkamme eteenpäin sammakonreisillä, jotka tarjotaan mm persiljapyreen kanssa. Kun tarjoilija kysyy annoksen maistuvuudesta, kritisoin sammakonreisiä per se joissa ei mielestäni ole järkeä. Miksei käytetä vaikka kanaa? Mies kuittaa asian sanomalla ettei oikein itsekään tajua "the French, you know". No niin kai sitten. Myöskään persiljapyree ei ole makuuni eikä se mielestäni sovi annokseen.

Lisää salaattia. Tällä kertaa ankanmaksaconfittia, pähkinöitä ja granaattiomenaa. Kiva, kaunis ja hyvänmakuinen annos. Jos ei nyt todellakaan mitään erikoista. Tästä siirrymmekin lähes sukkana ensimmäiseen pääruokaan, joka on meribassia. Kalan kanssa on sniiduiltu oikein kunnolla. Näin pientä kalapalaa en olekaan aikoihin saanut. Maku on kylläkin loistava ja myös perunamuussi sattumoineen maistuu. Kermaa ja voita ei todellakaan ole säästelty.



Yhä on nälkä. Onneksi pääruoka on kerrankin vähemmän näyttävä ja enemmän täyttävä. Jättimäiset kylkipalat leikataan silmiemme edessä ja asetetaan groteskisti paljaalle lautaselle. Erillisessä kattilassa tuodaan tryffelispaghettia. Liha on todella mureaa, hyvin paistettua ja loistavan makuista. Spaghetti jää varjoon. Ja tästähän tulee maha täyteen! Aika poikkeuksellista tähditetylle ravintolalle.

Kello on jo paljon ja väsyttää, mutta näytös jatkuu yhä. Ravintolassa on enää muutama pöytäseurue meidän lisäksemme. Eteen tuodaan esi-jälkkäri joka on passion-sorbet, vaniljamousseja sekä jotain minttulientä, joka tuo mieleen lähinnä astianpesuaineen. Ei sytytä. Onneksi oikeassa jälkiruoassa on sentään parempia elementtejä. Viikuna-carpaccion ideaa en tosin tajua. Jäinen köntti viikunaa, miksi? Onneksi creme fraiche-pedille laskettu lämmin viikuna sentään maistuu. Jälkiruoat eivät taida olla paikan vahvin puoli.

Mitä paikasta jäi käteen? Mielenkiintoinen palvelukonsepti, jossa tarjoilijat on jaettu kolmeen kastiin. Kantajat, tarjoilijat ja mehustelijat. Kantajat ovat hiljaa ja kantavat. Tarjoilijat saavat puhua ja tarjoilevat mm viiniä ja ruokaa. Mehustelijat eivät itse tee mitään edellemainittua, heidän tehtävänään on viihdyttää vieraita. Jossa kyllä onnistuvatkin.

Lasku kahdelta viineineen on yli 200 puntaa joka on paljon tästä ruoan tasosta. Pitää tosin muistaa että nyt ollaan Lontoossa, joka ei kuulu maailman halvimpiin kaupunkeihin.

Pyydämme tarjoilijaa soittamaan taksin, jonka hän tekeekin. 25 puntaa on ilmeisesti tasoon sopiva hinta "limusiini"kyydistä joka taittuu Toyotan tila-autolla ja joka normaalitaksilla maksaisi kympin. No, eipähän tarvitse kävellä.

Ilmatar

Ilmattaren kanssa on käynyt ikävästi. Paikka on ollu auki iät ja ajat ja avaamisestaan lähtien todo-listalla. Ehkä se vain on liian lähellä? Osittain Markus Maulavirta on jopa pelottanut minua, osittain on ollut "parempaa" tekemistä. Onneksi tämäkin puute saatiin viimein korjattuna.

Tiistai-iltana on hiljaista. Muodikas lounge-musa tuuttaa ärsyttävyyden rajoilla kaiuttimista. Cafe del mar-kokoelmat taitaa olla hankittuna. Koivu makaa vitriinissä, se on sitä ruotsalaista designia. Paikka on kuitenkin onnistuttu erottamaan vitivalkoisesta respasta varsin onnistuneesta. Myöskään muita vieraita ei juuri ravaa, vaikka hotelli on kuulemma täynnä. Positiivista. En jaksaisi keskittyä sampanjan siemailuun jos samaan aikaan jenkkituristi tilittäisi jääkarhukokemuksiaan vyölaukkua penkoen.



Viinien kanssa olisin mieluusti luottanut Lauri Vainion ammattitaitoon. Hän vaan sattui juuri parahiksi olemaan opintomatkalla. Ilman sommelier-statustakin viinit saatiin tosin suositeltua hyvin, ellei erinomaisesti.

Alkuun maistoin luomukyyttövasikan tartarpihviä. Annos oli mielenkiintoisesti remontoitu versio klassikosta. Suolakurkut sorbeena, punajuuri hyytelönä, sipulit uppopaistettuina ja päällä viiriäisen uppomuna. Hyvänmakuinen ja kaunis annos.

Pääruokana vaniljalla glaseerattu ankanrinta toimi hyvin. Vaniljaa en ole itse käyttänytkään suolaisissa ruuissa, nyt sain siihen uutta pontta. Myös appelsiinirisotto oli mahtavaa. Varsinainen clou oli kuitenkin koivista duunattu boltsi joka oli ennakko-olettamuksista huolimatta loistava.



Jälkiruoaksi valitsin jälleen klassikon, tarte tatinin. Täällä torttu oli muotoon leikattu ja sai seurakseen omenasorbeeta. Aterian rumin annos oli hyvä, muttei jatkanut lähes eufoorista kokemusta. Tuntemuksia on vaikea eritellä. Ehkä piirakka ei ollut tarpeeksi makea oikeuttaakseen sorbeen happamuuden. Harmi sinsänsä, yleensä jälkiruuat nimenomaan loistavat. No välillä näinkinpäin.

Läpi aterian nautimme suomalaista Voss-kopiota, Veeniä (mitenköhän tuokin pitäisi taivuttaa?). Sanon kopiota siksi että molempia yhdistää hyvä brändäys, tai ainakin sen yritys. Itse juon pullovesiä vain kahdesta syystä: pakosta tai happojen takia. Stillin veden pullottamista ja raahaamista ympäri maailman en ole koskaan ymmärtänyt. No eipä Evian ainakaan minun rahoillani menesty.

Veen on sentään kotimaista. Tarjoilija mehustaa pullon teon vaikeudesta. Kuulemma vain muutama tehdas koko maailmassa pystyy siihen. Nämä pullot tulevat kuulemma Saksasta. Se siitä vähäisestäkin ekologisuudesta. Sekään ei kuitenkaan onnistu huuhtemaan pois hyvää makua, jopa lepää huulilla ravintolaillan jälkeen.

Grill it

Legendaarinen Johan Ludwig on kuollut. Eläköön Grill it. Juuri kun pääsin arvostelemasta s-kortti-ravintoloita, päädyin taas sellaiseen. Tällä kertaa visiitti tuli kuitenkin pyytämättä ja yllätyksenä.

Sään jumalat hellivät Helsinkiä ja istahdamme kansainväliselle terassille. Vieressä kuuluu espanjaa, saksaa ja savoa. Myös pöytiintarjoilu löytyy! Ja millainen. Kerrankin juomarahan jättäminen tuntuu luontevalta. Lähes ainoalta vaihtoehdolta. Ei, koska olisi pakko, vaan koska tälläiseen haluaa kannustaa. Silja jaksaa hymyillä ja heittää huulta ja tehdä sen vielä luontevasti.


Entinen Ludwig mainosti itseään pihveillä jotka ovat säilyneet talon erikoisena. Sisäfilettä löytyy kolmena kokovaihtoehtona monipuolisine lisäkevaihtoehtoineen. Konsepti tuo mieleen naapurin Henri'x BBQ:n, laatu vain on monta kertaluokkaa parempi.

Pihvi on hyvin paistettu. Jos jotain haluaa löytää, niin suolan voisi levittää tasaisemmin. Nyt jotkut kohdat ovat jääneet kokonaan varjoon eikä pöydässä tarjota mahdollisuutta santsaukseen. Uunipunajuuret ja valkosipuliperunat, niin ikään erinomaisia. On pihvillä hintaa mutta tälle saa vastinetta.

Aurinko hellii ja edullinen viini valuu kitalakeen. Kyllä asiakasomistajan kelpaa!

Rosson rieskat

Pitkä ajomatka Rukalta Kajaaniin on takana. Maha huutaa leipää. Tehtävänä löytää lähin S-ryhmän ravintola. Poonukset talteen! Kohdalle sattuu Rosso. Rossohan on siitä tunnettu, että yllätyksiä ja elämyksiä on turha hakea. Sopii minulle. Tiukka ketjuohjaus takaa tasalaatuisen eineksen joka ainakin täyttää vatsan.

Berikan kasvattina olen tottunut jos jonkinmoiseen karvarieskaan. Pizzerian nimi vaihtuu tasaisin väliajoin mutta naamat pysyvät samoina. Hyvä että starttirahoilla on jotain käyttöä! Kinkku voi olla ihan mitä tahansa savukinkusta perus-puristeeseen, mitä nyt tukusta sattuu halvalla saamaan. Jos listassa lukee "Aura-juusto" se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa homejuustoa. Myös homeista juustoa. Tässä lähtökohdat kun tiedustelen Rosson tarjoilijalta, mahtaakohan listassa luvattu sinihomejuusto olla Auraa.

• "Mitä muutakaan se voisi olla?"
• "Onhan maailma homojuustoja täynnä..."
• "Ai, tarkoitit ulkomaalaisia!"

Pointti sekin. Suomalaisia homejuustoja ei taida Auran lisäksi olla. Sääli sinsänsä.

No itse barbeque-pizza, jonka maut olivat taivaallisia Tahkolla, maistui huomattavasti huonommalta selvinpäin. Halpa nautasuikale oli muuttunut miehekkääksi häräksi jossain teurastamon ja keittiön välillä. Mautonta yhtäkaikki.

Ja se legendaarinen raastepöytä! Tässähän tuleekin kolme ruokalajia. Raastepöytä, pitsa ja kiisseli jälkkäriksi. Suorastaan keskieurooppalaista. Vielä pullo viiniä mieheen, niin saadaan vielä eurooppalaiset juomatavat-kiintiö pois kontolta.

Lasku olisi voinut olla suurempikin, saahan siitä bonukset kotiin!

Patrick Guilbaud

Dublinissa sataa. taas. Lupaan itselleni, etten enää ikinä hauku kotimaani säätilaa. Se voisi olla huonompi. Tuntuu että joka päivä on sadepäivä. Välillä pilvet vain armahtavat muutamaksi tunniksi aloittaakseen työnsä uudelleen tauon jälkeen.

Keidas sateen keskellä on Patrick Guilbaud:n maineikas ravintola. Henkilökuntaa on vastassa puolen tusinaa. Huonosti istuvaan mustaan pukuun (ehkä Topman), valkoiseen paitaan ja rusettiin sonnustautunut nuori mies silmäilee meitä päästä varpaisiin. Päälläni on Reiss:n paita, Ysl rive gauche:n viime kauden (!) kulmahousut sekä Guccin loaferit. Ilmeisesti näky miellyttää sillä meidät ohjataan salonkiin.

Ilmeisesti koko henkilökunta on ranskalaista. Ihmettelenkin, miten maasta on löydetty näinkin monta englantia taitavaa yksilöä. Seuraava nuori mies suosittelee aperetiiviksi Deutz:n sampanjaa joka kaatuukiin ankaran ostostelun jälkeen kurkkuun kuin Voss Hietaniemen hiekkaan. Pöytämme on valmis.


Itse ravintolasali on avara ja katto on korkeammalla kuin loft-asunnoissa konsanaan. Seinät notkuvat Irlantilaisesta nykytaiteesta josta voi olla montaa mieltä. Sali täyttyy pikkuhiljaa. Ennakkovaraus ilmeisesti kannatti, lounasaikaan pöydät täyttyvät pikkuhiljaa kaikki.

Amusena pieni, hartaasti haudutettu possun pala tummalla kirsikalla. Mielenkiintoinen mutta toimiva. Mainiota. Tästä on hyvä jatkaa tonnikalalla joka on niinikinään taivaallista. Huomioni kiinnittävät lähinnä ylikypsät porkkanasiivut sekä artisokka. Mitä nämä tässä tekevät? Lisukkeista tulee tässä lähinnä miinuspisteitä. Tai sitten en vain ymmärrä sitä suurempaa syytä.

Palvelu on kuin hyvinharjoiteltu näytelmä. Yksi kantaa ruoat tukien päälle. Kaksi muuta odottelee jo napaten lautaset jotka asetellaan täsmälleen samaan aikaan eteemme. Kannet pois, naps. Lyhyt selostus mitä on tarjolla ja pois. Aterian yksi suurimpia iloja onkin seurata henkilökunnan toimintaa.

Pääruokana upeaa merikrottia, karamelisoitua sipulia ja vähärasvaista, paahdettua pekonia. Lisukkeena käsittämättömän ylikypsää perunaa ja ah-niin-ranskalaisia vihreitä papuja. Jos lisukkeilta sulkee silmänsä on annos loistava.


Hyvän ravintolan tunnistaa aina siitä että maha ei ainakaan napsu sen takia että ruokaa olisi liikaa. Onneksi vähän väliä avulias korinkantaja tarjoaa toinen toistaan loistavampia leipäluomuksia joilla tätä kuvun aukkoa voi paikata. Mutta nyt onkin jo jälkiruuan aika. Keittiöranskani on kohtuullista mutta nyt piti turvautua isoon G:n jotta tiesi mitä on syönyt. "Araguani ganache" viittaa tässä ilmeisesti jäätelömäiseksi käsiteltyyn, 72%:n ranskalaiseen laatusuklaaseen. Tämän kanssa ovela krokanttisilta jonka päällä macarooneja sekä tuoreita marjoja. Mielenkiintoinen ja näyttävä annos. Suklaa maistuu mutta muuten, hmm, jännä kokonaisuus. Tohkeissani unohdin ikuistaa tämän selluloidille.

Sitten onkin kahvien aika. Kivana yllätyksenä sumpit kuuluvat lounasmenun hintaan. Seuraksi saapuu kunnioitusta herättävä torni pieniä uuneja joista mieleenpainuvin on oikealla alhaalla näkyvä sienimäinen köntti joka itseasiassa on miniatyyrimuffinssi. Taistelua syntyy, sillä näin pientä on vaikea jakaa.

Kuittaamme laskun ja siirrymme aulaan jossa ruotsalainen tyttö ei meinaa löytää päällysvaatteitamme. Pitäisikö tähänkin palkata aito ranskalainen?

Pieni pala Unkaria Helsingissä

Ruokamuistoja Unkarista. En tiedä mistä alottaisin. En sanoisi että ruoka on eksoottista, se on erilaista. Palvelu - no - slaavilaista. Kielitaitoa ei ole, ainakaan maaseudulla. Välillä kun tarjoilijan tervehdykseen vastasi muuksi kuin unkariksi, henkilö kääntyi mitään sanomatta kannoillaan. Mielenkiintoista.

Ravintola Pannonia, lähes oopperataloa vastapäätä, on ollut käyntilistalla jo muutaman vuoden. Pitsiverhot kutsuvat astumaan sisään ja niin viimein teenkin. Arkena viiden aikaan paikka on isoa ryhmää lukuunottamatta täysin tyhjä. Silti kukaan ei turhia tungettele. Listaa saa odotella ja sitten tutkia rauhassa.

Listan alussa on kuuluisia unkarilaisia erikoisuuksia kuten Wienin leike ja pasta bolognese. Mitä? Onneksi seuraavalla sivulla löytyvät autenttisemmat mäiskeet. Nimiä ei kuitenkaan ole kirjoitettu paikallisella kielellä. Viinilistalla löytyy jopa kaksi lokaalia punaviiniä. Loput jotain uuden maailman virityksiä. Maa on täynnä hyviä viinejä ja täällä juodaan Gato Negroa. Ei ei ei.


Alkuun gulassi-keittoa joka on oikeasti hyvää. Paksu lihaliemi, sopivan paprikaista. Jotain etuselkää tai lapaa hyvin haudutettuna. Perunoissa maistuu lievästi astiassa vietetty aika. Ei kuitenkaan valittamista.

Sitten pääruuat. Ei näitä ainakaan turhasta kikkailusta voi syyttää. Selkeästi "pasta" (luki ruokalistassa), joka tosin muistuttaa enemmän saksalaistyyppistä spätzleä sekä kermainen kanakastike ja suolakurkut. Autenttisuudesta voin sanoa ainakin sen että matkalla Suomeen rasvamäärä on pudonnut puoleen, suolaisuus on sentään säilynyt. Satsin jälkeen janotti vielä seuraavanakin päivänä.

Menun kohdalla luki muistaakseni aprikoosihillolla täytetty lettu (palacsinta) suklaakastikkeella. Lautasella oli omenahillolla ja paikallisella raejuustolla täytetty voitakinapamaus vaniljakastikkeella. Jossain muualla olisin saattanut tästä huomauttaa, täällä se kuuluu asiaan. Ei se ole niin tarkkaa. Itse en ottanut valmista menukokonaisuutta. Jälkiruokaa ei turhaan tiedusteltu ennen kuin pöytätoveri sen oli saanut. Oma mansikkatäytekakkupala oli jopa hellyttävä, maukas tosin. Lisukkeena edullinen viitosen tokaji. Edullisuus tosin maistui, epäilin jopa että lasiin livahti kolmosta.

No, mitä jäi käteen? Unkarifiilistelijöille oiva paikka. Autenttisuudesta täydet pisteet. Gourmet-elämyksiä voi hakea jostian muualta.