Kosmoksen lounas

Kosmos on jännä paikka, myös lounaalla. Lounashinnoittelu on omaa luokkaansa, lounassetelin mentäviä aukkoja on turha odottaa. Toisaalta, eteispalvelu toimii myös lounasaikaan.

Testipäivänä mahdumme ilman pöytävarausta juuri ja juuri, kun lupaamme syödä alle tunnissa.

Ruoka on ihan ok, ei nyt täysin (lounas)hintansa väärtiä. Kummallisinta on kuitenkin Kosmosmaisen tyly palvelu. Se ei ole töykeää, ei piittamatonta vaan tavallaan liioiteltua itsearvon tuntoa. Tarjoilijat eivät olekaan mitään juuri Perhosta leivottuja tyttösiä, vaan jo varttuneempia, pitkän elämänkoulun käyneitä ammattilaisia.

Pientä huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä on silti lupa odottaa. Tai ainakin itse odotan.

Maksan kortilla ja tarjoilija kysyy "laitetaanko sama summa?". No hei? Tästä asiakkaan ylenkatsomisesta en maksa penniäkään enempää. Ja vaikka olisinkin maksamassa, viimeistään tämä kysymys karistaisi halut.

Esimerkiksi Irlannissa juomarahat pystyi jättämään myös pin-koodillisella kortinlukijalla - ilman henkilökunnan avustusta. Tarjoilijat painottivat moneen kertaan, että se on täysin vapaaehtoista ja lähtivät vielä höveliäästi näköetäisyyden taakse. Visa kiitti heitä, ei minua.

La Cocina

La Cocina siirtyi jo ajat sitten paremmille laidunmaille, pois Etelärannan sikarinkärystä. Ravintolahan lupaa tarjota parhaat palat espanjalaisesta keittiöstä ja nimenomaan Pohjois-Espanjasta.

Espanjahan sinänsä on kulinarismin kannalta ristiriitainen kokemus. Toisaalla löytyy Baskimaa sekä El Bullin kaltaiset instituutiot, kun taas toisaalla kulinaristinen elämys saattaa olla huonosti paistettu leike ilman lisukkeita. Nooh, katsotan.

Päivällisellä meitä sattui olemaan suurempi joukko. Söimme paikan maistelumenuun, muutamilla erikoisruokavalioilla. Paikka oli lähes täynnä, mutta silti ruokien kanssa kesti aivan tolkuttoman pitkään. Jälleen kerran, en ole alan ammattilainen, mutta ei luulisi kestävän tuntia saada kaikille apetta pöytään. Tai jos kestää, keittiö on liian pieni tai henkilökuntaa liian vähän. Palvelu oli siis todella hidasta. Kerrasta on jo tovi aikaa, joten tässä vain päällimmäiset muistot - jotka eivät ole kovin mairittelevia.

Seuraavalla kerralla päätimme kokeilla lounasta. Paikassahan löytyy kekseliäästi kolme paketti: 20,40 ja 60 minuutin versiot. Oivallista, fixed time. Puolen päivän aikaan paikka on tyhjä ja valitsemme pisimmän version.

Alkuun mukavia pintxoja, mm erinomaista mustekalaa sekä marinoitua ankkaa. Kivan näköistä ja maistuvaa. Seurana oliivi- ja perunvaahtoa. Voita ei ole säästelty. Ei siinä mitään vikaa, mutta annoskoko on siihen nähden todella iso. Mahalaukku vuorattu rasvalla.



Sitten keittoa. Ankan kivipiiraa tuhdissa liemessä. Kivipiiraa en ole ennen maistanutkaan, mutta tämän kokemuksen perusteella kerta ei jää viimeiseksi. Erinomaista! Liemi sen sijaan on vähän turhankin tuhtia. Vahvat maut ovat mieleeni, mutta tässä mennään jo överiksi. Suussa lilluu vahva liisteri joka pitää taistella alas. Äiti opetti syömään lautasen tyhjäksi, nyt en siihen pysty.

Pääruoassa on yliyrittämisen meininkiä. Varsinainen pääraaka-aine, tuore tonnikala, on tuoretta ja hyvin paistettua. Mutta mitä ihmettä vieressä tekee sata grammaa pähkinäsekoitusta - tai "pähkinäleipää", kuten ravintola sen ilmaisee? Mukana on myös granaattiomenaa, artisokkaa, selleriä, graavikalaa, vaahtoa ja pariakin kastiketta. Sen lisäksi että annos on tämän takia ruman näköinen, en löydä aineksille olemassaolon oikeutusta. Vähemmän on enemmän.

Jälkkäriksi eteen tarjoillaan mm maitosuklaa-mousseja ja kurpitsajäätelöä. Tässä on kaikki kohdallaan. Ulkonäkö herättää kiinnostuksen eivätkä maut petä. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta kahvien kanssa tuodaan vielä pienet suklaa-tikkarit. Suu makeaksi!

Tuntiin emme pääse. Emme varsinaisesti hidastelleet, mutta keittiöllä kesti jälleen kerran tajuttoman kauan saada safkat valmiiksi lähes tyhjään ravintolaan (tässä vaiheessa meillä oli jo seuraa muutamassa pöydässä). Onko tässä rahat-takaisin takuu?

Cocina ei sovi kiireisille ja hinta/laatu-suhteessa ollaan juuri ja juuri oikeutuksen rajamailla.

Läskit liikkeelle

Pitkästä aikaa on mukava päästä taas pannujen toiselle puolelle. Raivokas matkustaminen ja työkiireet ovat pitäneet kirjoittajan hyvässä lihassa, mutta ruoan laittaminen on jäänyt valitettavasti vähemmälle.

Ilta alkoi Herkun lauantaisesta ostoshelvetissä ja päätyi Vian Alkon kautta Viikkiläiseen keittiöön. Härnäsimme ruokahalua magnum-pullolla Nikkeä. Kauan ei tarvinnut kutkutella kun pitikin ryhtyä jo tuumasta toimeen.

Alkuruoaksi ensimmäisen kokki valmisti viritellyn version toast skagenista. Mukana oli marinoitua punasipulia sekä viiriäisen uppomuna. Rikoin ja keittelin näitä pirulaisia ensimmäisen kerran. Ei ehkä jää viimeiseksi, mutta ei näiden kanssa ihan joka kerta viiti harjoitella. Kuoren rikkominen siististi on yllättävän vaikeaa.



Seuraava kokki teki onnistuneen ruoanlaittodebyyttinsä, jos paistettua broileria ei lasketa, ja loihti pöytään erinomaista suppilovahverokeittoa. Sopan kanssa tarjottiin Rezen leipää. Erittäin onnistunutta. Ei varsinaisesti mikään kausituote, mutta vahverot kestävät pakastuksen - tai tässä tapauksessa kuivauksen - hyvin.

Annokset olivat kerrankin reiluja, eikä mitään Michelin-hiireilyä. Kahden ruokalajin jälkeen olikin sopiva hetki pitää pieni tauko ja valmistella seuraavia lajeja. Pääruoaksi saimmekin karitsan karetta, bataattirisottoa ja punaviini-suklaa-kastiketta. Kastike jakoi seurueen mielipiteet vahvan ja laajan makupalettinsa vuoksi. Siksi ajattelinkin jakaa ohjeen tässä. Taisin lukea tämänkaltaisen ohjeen jossain, mutta en valitettavasti muista lähdettä. Otetaan

• Voita
• Salottisipulia
• Timjamia
• Rosmariinia
• Punaviiniä
• Itsekeitettyä lammaslientä
  
• Pala tummaa suklaata
• Liraus kermaa
• Suolaa
• Pippuria
• Lusikallinen konjakkia
  

Sipulit kuullotetaan. Lisätään punaviini ja lammasliemi, timjami sekä rosmariinin oksa. Aineksia keitellään kasaan kunnes haluttu voimakkuus on saavutettu. Siivilöidään, maustetaan ja lorautetaan tippa kermaa sekä suklaapala. Jokainen muodostakoon mielipiteensä itse.

Tämän jälkeen juustoja. Stockan juustomyyjä teki meille maistelupaketin, johon emme pienessä kiireessä huomanneet vaikuttaa. Valituksi tuli vain pehmeitä juustoja ja turhan mietoja. Onneksi portti toimi hyvin.

Jälkkärinä vielä kookos-flan ja pullo Noble onea. Täydellä mahalla jaksoikin lähteä yöhön pyörimään. Ensi kerralla uudestaan, kuten eräs ajattelija asian ilmaisi.

Chezzi

Onhan tätä jo ehditty odottaakin. Viimeksi taisin illastaa Chez Dominiquessa ilman tähtiä. Oi niitä aikoja. Hinnat ovat muuttuneet euroiksi, ravintola suuremmaksi ja keittiö kunnianhimoisemmaksi. Eipä kovin vähäiset lähtökohdat.

Muuton jälkeen jokainen lehti kirjoitti uuden lokaation lämmitetystä ovenkahvasta. Taidokasta viestintää. Nyt on tainnut Välimäeltä jäädä sähkölasku maksamatta, kylmän metallin kosketus toivottaa käteni tervetulleeksi.

On torstai-ilta ja paikka on noin puolillaan. Saamme listat tuotapikaa eteemme ja ensimmäisenä yllärinä tänään tarjotaan vain seitsemän ruokalajin yllätysmenu, välimäki- tai maistelumenu. Juust? Miksi? Miksi netti kohkaa 4-9 ruokalajin yllätysmenuilla? Ei se ole niin justiinsa. Olemme tulleet syömään pitkän kaavan kautta, joten seitsemän lajiketta sopii suunnitelmiin.

Amusejen aikana rupeaa rasittamaan ja huolella. Annokset on tehty taidokkaasti, kuin nukkekodin keittiössä. Makuja on ja näköä. Mutta miksi ruokailuvälineet ovat normaalikokoisia? Tunnen itseni kuin suomalaiseksi Japanissa. Isoksi ja kömpelöksi. Edellisen illan horisontaalinen samppanjatasting painaa vielä päälle eikä huumorintaju ole todellakaan kukkeimmillaan. Onneksi näitä "tervehdyksiä" - halutaanko meidän oikeasti toivottaa tervetulleeksi? - tulee vain kolme.



Dine finingin peruselementit ovat tuttuja. Jos ruudukkoon merkkaisi raksin aina kun ruoassa on esim kaviaaria, hanhenmaksaa tai vaahtoa, saisi bingon hyvin nopeasti. Vaahtojen suurin piikki tuntuu kuitenkin olevan ohi. Mielenkiintoisesti osterin kanssa tarjotaan beluga-linssejä ja ankan seurana kaviaaria. Tai sitten minulta menee jotain ohi.

Erityisinä detskuina mieleen jää mm kalan kanssa tarjottu erinomainen artisokka sekä ankanmaksalajitelma, jossa tätä rasvaista sisäelintä on kolmessa muodossa. En väitä että ymmärtäisin, mitä tässä on haettu, mutta oikean puolimmaisessa palassa on suolaa niin, että suuta kirvelee. Ainakin viininkulutus on taattu.

Tämän jälkeen mm fantastista porkkasorbeeta ja loistavaa ankkaa. Varsinkin ankassa loistaa laadukas raaka-aine. Tässä ei olla käytetty mitään Valintatalon pakasterintaa, vaan aivan jotain muuta.



Jälkiruokia katsellessa tuntuu, että myös täällä vallitsee Esson baarin laki. Jos huoltsikalla annoksessa on aina yksi nakki vähemmän kuin kuvassa, täällä nettisivun kuvat ovat parempia kuin omani. Enkä nyt puhu rakeisesta filmistä tai vähäisestä valaistuksesta, vaan annoksista. No tietenkin näyteikkunaan on valittu parhaat. Miksei niitä sitten tarjota vieraille? Eivätpä nämäkään varsinaisesti rumia ole, josseivat parhaasta päästäkään.

Palvelu on koko illan kohteliasta, ystävällistä ja asiantuntevaa. Annokset selitetään, mutta itse kaipaisin tähän jopa lisää pieteettiä. Tai ainakin tarjoilijan roolissa todellakin mehustelisin, kun esimerkiksi peruna"sipsi" on täysin läpinäkyvä. Tietenkin pelisilmän kanssa. Toiset haluavat vain syödä rauhassa.

Laskun tullessa pöytään kirvelee vain viinipaketin hinta. Olihan siellä sellaisia harvinaisuuksia kuin 85 vuotiaan mummon eläkepäiväharraste, mutta miten paljon perusharrastaja saa näistä irti? Itse ainakin pärjäisin vähemmällä. Viinin ja ruoan liitto tosin toimi yhtä poikkeusta lukuunottamatta aivan loistavasti. Ja menisihän illalta hohto, jos koko aterian läpi särpisi asiakasomistajaviiniä.

Kerrasta viisastuneena päätimme tulla paikkaan seuraavan kerran, kun joku muu nostaa tabin. Ruoka on parasta, mitä Suomesta saa, mutta myös kalleinta. Eikä paras ole koskaan hinta/laatusuhteeltaan parasta. Eikä sen pidäkään olla.

George is on

Vanhaan Georgeen en ehtinyt, paitsi lounaalle. Harmi sinänsä. Päivällä hinta ja laatu ainakin kohtasivat hyvin. Omistajamuutoksen jälkeen rima on korkealla. Henrix-ketjun taso ei ole vakuuttanut tasalaatuisuudellaan. Ketjun ensimmäinen - nyt jo edesmennyt - jäsen oli loistava. Henri'x room:ssa hienoa oli lähes ainutlaatuinen pöytiintarjoilu, niin ikään r.i.p. Kampin bbq house taas oli suuri pettymys. Mitenköhän nyt?


Muutamaa päivää ennen jouluviikonloppua paikka on lähes tyhjillään. Onhan jo myöhä, mutta ihmettelen silti. Joulukuussa menestyy huonompikin ravintola. Jamie Cullum lurittelee keskusradiossa kun odotan muuta seuruetta. Kuulen naapuripöydän, ilmeisesti tuore pari, puheenaiheet kiusallisen hyvin. Kuin kreivin aikaan kylmä kuohuva rauhoittaa mieltäni ja sieluani. Illan koitos voi alkaa.

Alkaa pettymyksellä. Jo etukäteen tsekattua taste&wine-kokonaisuutta ei suostuta tarjoilemaan myöhäisen ajankohdan takia. Pulssin tasaannuttua tarjoilija osoittaa pelisilmää luvaten rakentaa meille menu henrix:n laajennetun version. Hyvä on.

Alkuun erittäin maistuvia jokirapuja, ikäänkuin amusena. Ja mukaan poikkeuksellisisesti viiniä, ja vielä reilu annos. Kymmenen gramman rapu saa seurakseen viisi senttiä viiniä. Suhteet on suomalaisittain kohdillaan.


Lohi on erinomaista. Mukana muodikkaasti wasabi-aiolia, mätiä ja (muistaakseni) hillottua inkivääriä. Ihan kiva ja maistuva annos, mutta jotenkin lattea. Jo asettelu on tylsä, ehkä hieman ysäri. Ei nyt sentään, mutta ei tätä vuotta kuitenkaan. Tämän hintaluokan paikalta odottaisi enemmän.

Pääruokana härän filettä, bataattipyrettä, artisokkaa, papuja ja punaviinikastiketta. Härkä on ihan ok, mutta vain varjo ravintolan vanhan isännän taidonnäytteestä. Pyre + lisukkeet ok ja kastike saisi olla makoisampi. Muutaman viinilasin jälkeen aistit sai pinnistää äärimmilleen saadakseen edes jotain makua suuhun. Jälleen siis luokkaa ihan jees.


Tähän väliin pyysimme juustoa. Lounasvieraat olivat kuulemma rohmunneet kaikki aarteet joten vaihtoehdot olivat vähissä. Keittiö kuitenkin lupasi säveltää jotain. Saimme lähes moussemaista vuohenjuustoa, balsamikosiirappia ja kuivattua aprikoosia. Seuraksi valkoista Burmesteria. Juusto oli erinomaista ja annos oli hädässä sävelletyksi hyvä.

Jälkiruoalle oli kovat odotukset. Tähän mennessä mikään ei ollut säväyttänyt ja sitä jotain kaivattiin. No eihän sitä tullut. Suklaakakku-annoksessa oli yritystä mutta ei se toiminut. Kakku oli kuivaa ja muut ainekset eivät tukeneet toisiaan. Tai jos, en vain ymmärtänyt korkeampaa syytä niiden olemassaololle.


Kaikenkaikkiaan laatu ei vastannut hintamielikuvaa. Rahaa saimme kulumaan reilusti yli sata euroa ja samalla rahalla olen syöynyt huomattavasti paremmin, esimerkiksi Olossa ja Carmassa.

Valopilkkuna ja kokonaisuutta pelastamassa oli erinomainen palvelu. Se oli asiantuntevaa, asiallista ja mukavaa, olematta kuitenkaan häiritsevän tuttavallista. Jamie Cullumin levy soi jo neljättä kertaa läpi. Ymmärrämme vinkin ja poistumme kahvi-avecin jälkeen ulos joulukuiseen Helsinkiin.

Hyvä Carma

Kävin Carmassa ensimmäisen kerran heti avaamisen jälkeen, tosin vain lounaalla. Taso vakuutti ensi silmäyksellä. Mahdollisuutta imeä päivällistä olenkin odottanut kuin kuuta nousevaa. Ja kyllähän se tilaisuus sitten tulikin, kätevästi juuri kun Kauppalehti Optio oli ehtinyt valita raflan top-listalleen.

Ilta alkaa mukavasti amusejen parissa. Räkäiset kuvani eivät tee näille oikeutta. Ilmakuivattua kinkkua ja vuohenjuustoa, kukkakaalirisotto ja marinoitu silakka kera muikunmädin. Ainakin muistaakseni. Aina pitäisi blogauttaa heti vierailun jälkeen, ei viikkoja jälkeenpäin. Varsinkin kinkku suli suussa.


Ensimmäisen varsinainen ruokalaji paikan nimikkomenuusta oli kylmäsavustettua nieriää , jota tarjoiltiin moussen ja rullan muodossa. Edessä oli lisäksi mm perunakakkusia, mustajuurta ja granaattiomenaa. Loistavaa! Lautanen oli ilo silmälle ja maut hivelivät suuta. Perunakakut olivat kuin Saksalaisen kylän paikallisfestareilta, rasvaa riittää.

Sitten soppaa. Kurpitsakeitto ja hummeria. Keskelle, varsinaisen hummerin alle, oli ovelasti jemmattu mm talvitomaattia ja lisää hummerinpaloja. Varsinkin itse keitto maistui ja sattumat antoivat hampaille kivasti duunia.



Hanka... vaativana asiakkaana vaihdoin pääruon Ankasta tourneedokseen. Ankkoja yritettiin kuitenkin tarjoilla molemmille. Pieni lipsahdus, illan ainoa, paikattiin tarjoilemalla odotusajalle tyrni-kuohari-sorbeeta ja santsikierros vinkkua. Eli oikaisu by the book. Olin kuitenkin hommasta niin tohkeissani, että kuva jäi ottamatta. Liha oli parasta mitä olen vähään aikaan syönyt, suussa sulava, kirjaimellisesti. Etanat nyt ovat skidisti turhia, mutta eivät sinänsä annosta huononna, josseivat parannakaan. Eufoorista syömistä.

Juustot eivät tässävaiheessa kerrankaan tulleet todelliseen tarpeeseen. Pääruoka oli sen verran jöötti setti ettei täytettä enää tarvinnut. Annos oli todella pelkistetty, ehkä jopa liiankin. Sinänsä erinomaiset juustot saivat seurakseen vain suolattua varsiselleriä. Ei hillokkeita tai muutakaan kikkailua. No joskus näinkin.



Vieläkin harmittaa etten vaihtanut jälkiruokaa. Ei siksi että karamelisoitu päärynä olisi ollut epätyydyyttävää, päinvastoin. Olisin vain halunnut kokeilla keittiömestarin kuuluja suklaataitoja, jotka nyt jäivät kokematta.

Harvoin on ruokailun jälkeen näin hyvä olo. Pitäisikin tehdä uusintavierailu nähdäkseen, säilyykö taso. Tosin, miksi ei säilyisi. Tähtiä luulisi ropisevan.

Ilmatar

Ilmattaren kanssa on käynyt ikävästi. Paikka on ollu auki iät ja ajat ja avaamisestaan lähtien todo-listalla. Ehkä se vain on liian lähellä? Osittain Markus Maulavirta on jopa pelottanut minua, osittain on ollut "parempaa" tekemistä. Onneksi tämäkin puute saatiin viimein korjattuna.

Tiistai-iltana on hiljaista. Muodikas lounge-musa tuuttaa ärsyttävyyden rajoilla kaiuttimista. Cafe del mar-kokoelmat taitaa olla hankittuna. Koivu makaa vitriinissä, se on sitä ruotsalaista designia. Paikka on kuitenkin onnistuttu erottamaan vitivalkoisesta respasta varsin onnistuneesta. Myöskään muita vieraita ei juuri ravaa, vaikka hotelli on kuulemma täynnä. Positiivista. En jaksaisi keskittyä sampanjan siemailuun jos samaan aikaan jenkkituristi tilittäisi jääkarhukokemuksiaan vyölaukkua penkoen.



Viinien kanssa olisin mieluusti luottanut Lauri Vainion ammattitaitoon. Hän vaan sattui juuri parahiksi olemaan opintomatkalla. Ilman sommelier-statustakin viinit saatiin tosin suositeltua hyvin, ellei erinomaisesti.

Alkuun maistoin luomukyyttövasikan tartarpihviä. Annos oli mielenkiintoisesti remontoitu versio klassikosta. Suolakurkut sorbeena, punajuuri hyytelönä, sipulit uppopaistettuina ja päällä viiriäisen uppomuna. Hyvänmakuinen ja kaunis annos.

Pääruokana vaniljalla glaseerattu ankanrinta toimi hyvin. Vaniljaa en ole itse käyttänytkään suolaisissa ruuissa, nyt sain siihen uutta pontta. Myös appelsiinirisotto oli mahtavaa. Varsinainen clou oli kuitenkin koivista duunattu boltsi joka oli ennakko-olettamuksista huolimatta loistava.



Jälkiruoaksi valitsin jälleen klassikon, tarte tatinin. Täällä torttu oli muotoon leikattu ja sai seurakseen omenasorbeeta. Aterian rumin annos oli hyvä, muttei jatkanut lähes eufoorista kokemusta. Tuntemuksia on vaikea eritellä. Ehkä piirakka ei ollut tarpeeksi makea oikeuttaakseen sorbeen happamuuden. Harmi sinsänsä, yleensä jälkiruuat nimenomaan loistavat. No välillä näinkinpäin.

Läpi aterian nautimme suomalaista Voss-kopiota, Veeniä (mitenköhän tuokin pitäisi taivuttaa?). Sanon kopiota siksi että molempia yhdistää hyvä brändäys, tai ainakin sen yritys. Itse juon pullovesiä vain kahdesta syystä: pakosta tai happojen takia. Stillin veden pullottamista ja raahaamista ympäri maailman en ole koskaan ymmärtänyt. No eipä Evian ainakaan minun rahoillani menesty.

Veen on sentään kotimaista. Tarjoilija mehustaa pullon teon vaikeudesta. Kuulemma vain muutama tehdas koko maailmassa pystyy siihen. Nämä pullot tulevat kuulemma Saksasta. Se siitä vähäisestäkin ekologisuudesta. Sekään ei kuitenkaan onnistu huuhtemaan pois hyvää makua, jopa lepää huulilla ravintolaillan jälkeen.

Grill it

Legendaarinen Johan Ludwig on kuollut. Eläköön Grill it. Juuri kun pääsin arvostelemasta s-kortti-ravintoloita, päädyin taas sellaiseen. Tällä kertaa visiitti tuli kuitenkin pyytämättä ja yllätyksenä.

Sään jumalat hellivät Helsinkiä ja istahdamme kansainväliselle terassille. Vieressä kuuluu espanjaa, saksaa ja savoa. Myös pöytiintarjoilu löytyy! Ja millainen. Kerrankin juomarahan jättäminen tuntuu luontevalta. Lähes ainoalta vaihtoehdolta. Ei, koska olisi pakko, vaan koska tälläiseen haluaa kannustaa. Silja jaksaa hymyillä ja heittää huulta ja tehdä sen vielä luontevasti.


Entinen Ludwig mainosti itseään pihveillä jotka ovat säilyneet talon erikoisena. Sisäfilettä löytyy kolmena kokovaihtoehtona monipuolisine lisäkevaihtoehtoineen. Konsepti tuo mieleen naapurin Henri'x BBQ:n, laatu vain on monta kertaluokkaa parempi.

Pihvi on hyvin paistettu. Jos jotain haluaa löytää, niin suolan voisi levittää tasaisemmin. Nyt jotkut kohdat ovat jääneet kokonaan varjoon eikä pöydässä tarjota mahdollisuutta santsaukseen. Uunipunajuuret ja valkosipuliperunat, niin ikään erinomaisia. On pihvillä hintaa mutta tälle saa vastinetta.

Aurinko hellii ja edullinen viini valuu kitalakeen. Kyllä asiakasomistajan kelpaa!

Palvelukahvila!

Ihmeiden aika ei ole ohi. Helsingistä löytyy kuin löytyykin kahvila, jossa hanurinsa voi suoraan asettaa vapaalle tuolille. Ei tarjottimen kanssa mellastusta, ei tönimistä, liian täyteen kaadetun kupin läikyttämistä. Teinitytön töksähtelevä mutta niin viaton palvelu on sentään tallella. Pöytään asti, tosin. Ahahaa. Kyllä nyt elämä maistuu.

Krulla's on Fredan helmi. Itävaltalainen mies yrittää istuttaa sikäläistä kahvilakulttuuria Suomeen. Kun kahvila avattiin, en voinut olla ajattelematta, miten tässä käy. Syrjäinen liikapaikka, täkäläiseen makuun outoja kakkuja ja pöytiintarjoilu! Herranenaika. Onneksi, onneksi pelkoni osoittautuivat vääriksi. Ohikulkiessa paikka kukoistaa ja sunnuntaiselle brunssille ei ilman pöytävarausta taida mahtua.

Kävimme testaamassa paikan lauantai-brunssia. Sisään sujahtaa sopivasti ja ruokailun muotoilema ruhoni ahtautuu seinän viereen. Takataskut naapurin naamaa viistäen kohti noutopöytää. Kylmä valikoima on varsin klassinen. On kinkut, juustot, kurkut, tomaatit ja iso valikoima hilloja. Sämpylät ovat puolikuivia. On munaa ja ties mitä "erikoisuutta" kuten silliä ja fetajuustoa. Ihan ok, ei tosin mitään tajuntaa räjäyttävää. Hintaan sentään kuuluu erikoiskahvi. Ah kuinka vihaankaan tuota sanaa. Mitä erikoista siinä on että kahvijuoma tehdään espressoon tai kultamokkaa tummempaan paahtoon? Ei ainakaan enää pitäisi olla. Paikan maitokahvi on erinomainen!

Lämpimät ruuat sen brunssin tekevät. Vesihauteessa notkuu tolkuttoman suolaista perunaa ja kalaa, jotain lihaa. Ylipäätänsä kaikkea johon ei tee mieli koskea. Tässä mennään metsään. Turha näitä ruokia on nimen vuoksi liotella. Jos ei lämpimään jakseta panostaa, tulisi se mielestäni unohtaa. Keskitytään siihen, mitä osataan ja jaksetaan tehdä.

Edellämainituttujen ryppyjen lisäksi sampanjaoikeuksien puuttuminen pudottaa brunssin laadullisesti keskikastiin. Yleismielikuva on kuitenkin positiivinen. Palvelu pelaa, tunnelma on katossa ja ihmisen hyvä olla. Tälläkertaa emme kakkuihin sortuneet mutta ne ovat ehdottomasti paikan raison d'être. Schwarzwälder Kirschtorte, luulin että tätä herkkua saa vain ulkomailta. Ei enää.

Pieni pala Unkaria Helsingissä

Ruokamuistoja Unkarista. En tiedä mistä alottaisin. En sanoisi että ruoka on eksoottista, se on erilaista. Palvelu - no - slaavilaista. Kielitaitoa ei ole, ainakaan maaseudulla. Välillä kun tarjoilijan tervehdykseen vastasi muuksi kuin unkariksi, henkilö kääntyi mitään sanomatta kannoillaan. Mielenkiintoista.

Ravintola Pannonia, lähes oopperataloa vastapäätä, on ollut käyntilistalla jo muutaman vuoden. Pitsiverhot kutsuvat astumaan sisään ja niin viimein teenkin. Arkena viiden aikaan paikka on isoa ryhmää lukuunottamatta täysin tyhjä. Silti kukaan ei turhia tungettele. Listaa saa odotella ja sitten tutkia rauhassa.

Listan alussa on kuuluisia unkarilaisia erikoisuuksia kuten Wienin leike ja pasta bolognese. Mitä? Onneksi seuraavalla sivulla löytyvät autenttisemmat mäiskeet. Nimiä ei kuitenkaan ole kirjoitettu paikallisella kielellä. Viinilistalla löytyy jopa kaksi lokaalia punaviiniä. Loput jotain uuden maailman virityksiä. Maa on täynnä hyviä viinejä ja täällä juodaan Gato Negroa. Ei ei ei.


Alkuun gulassi-keittoa joka on oikeasti hyvää. Paksu lihaliemi, sopivan paprikaista. Jotain etuselkää tai lapaa hyvin haudutettuna. Perunoissa maistuu lievästi astiassa vietetty aika. Ei kuitenkaan valittamista.

Sitten pääruuat. Ei näitä ainakaan turhasta kikkailusta voi syyttää. Selkeästi "pasta" (luki ruokalistassa), joka tosin muistuttaa enemmän saksalaistyyppistä spätzleä sekä kermainen kanakastike ja suolakurkut. Autenttisuudesta voin sanoa ainakin sen että matkalla Suomeen rasvamäärä on pudonnut puoleen, suolaisuus on sentään säilynyt. Satsin jälkeen janotti vielä seuraavanakin päivänä.

Menun kohdalla luki muistaakseni aprikoosihillolla täytetty lettu (palacsinta) suklaakastikkeella. Lautasella oli omenahillolla ja paikallisella raejuustolla täytetty voitakinapamaus vaniljakastikkeella. Jossain muualla olisin saattanut tästä huomauttaa, täällä se kuuluu asiaan. Ei se ole niin tarkkaa. Itse en ottanut valmista menukokonaisuutta. Jälkiruokaa ei turhaan tiedusteltu ennen kuin pöytätoveri sen oli saanut. Oma mansikkatäytekakkupala oli jopa hellyttävä, maukas tosin. Lisukkeena edullinen viitosen tokaji. Edullisuus tosin maistui, epäilin jopa että lasiin livahti kolmosta.

No, mitä jäi käteen? Unkarifiilistelijöille oiva paikka. Autenttisuudesta täydet pisteet. Gourmet-elämyksiä voi hakea jostian muualta.

Fisua torilla

Kalenteri kävi toukokuun alkua. Ensimmäisiä lämpöisiä päiviä sitten maaliskuun yllätyshelteiden. Vene kiinnittyy kauppatorin rantaan ja vuorikauriin notkeudella hypähdän maalle. Pyyhin meriveden roiskeet vasikannahkaisilta loafereiltani, lasken trenssin kaulukset alas ja olen valmis. Herkkuhetket, täältä tullaan.

Fishmarket on oleskellut legendaarisen Havis Amandan paikalla jo pitkän tovin. Pitkään se tosin oli no-listallani lähinnä sijaintinsa takia. Liian turistia. Sitten kuulin kuitenkin hyvää erityisesti äyriäisplattereista joten pitihänä tätä itse kokeilla.

Alkuun hieman haalea bouillabaisse. Liemi ihan ok. Seassa savukalaa ja muutamia katkarapuja - ei sentään niitä halvimpia, valmiiksikuorittuja. No tästä on helppo parantaa.


(Anteeksi ala-arvoinen kuva) Pääruuaksi valitsemme hummeriplatterin jossa on jos jonkin sortin merenelävää. On osteria, katkarapuja, vihersimpukoita, sinisimpukoita, merirapua ja vaikka mitä muuta. Kohokohtana - yllätys sinänsä - puolikas hummeri. Alkuun olen skeptinen. Listan mukaan lähes joka toinen otus on marinoitu tai muuten kuorruteltu. Viimeksi kun söin vastaavan satsin Marseillen ygöspaikassa, kaikki tuotiin pöytään kuten Ahti sen tarkoitti. Enkä nyt puhu siitä sillistä.

Skagen kuitenkin toimii ja kookosmaidossa keitellyt sinisimpukat ovat loistavia. Hintakin tosin antaa olettaa jotain spesiaalia. No nyt sitä tulee. Seurana vielä muutamia kastikkeita joista erityisesti sweet-chili ansaitsee kunniamaininnan. Myös leivät - varsinkin tummanpuhuva saaristolaisleipä - saavat papukaijamerkin. Kaiken tämän huuhtelemme alas mainiolla pinot noir-sampanjalla. Elämä hymyilee.

Äyriäiset ovat petollista kamaa. Kun lautasta rupeaa nälkäisenä tuhoamaan meinaa epätoivo kasvaa. Miten tästä piperryksestä ikinä tulee täyteen? Sitten se kuitenkin iskee kuin puun takaa. Maha huutaa leipää eikä enää tee mieli kuoria yhtään lumirapua saati tonkia matoa ulos kotilosta. On aika siirtyä jälkiruokaan josta en enää paljon muistakaan. Mieleeni palaa tummaa suklaata, moussen muodossa sekä aavistus krokanttia. Ehkä jotain vaahtoa? No, sen tarkemmin arpomatta, muistikuva on positiivinen.

Pidän henkilökohtaisesta palvelusta. Kun jätän juomarahaa, haluan edes kuvitella sen päätyvän omalle tarjoilijalleni vaikka se koko ravintolan virkistyskassaan menisikin. Tällä kertaa en tiedä, kelle pennoseni olisivat päätyneet. Illan aikana meitä palveli varmaan jokainen henkilökunnan jäsen. Jätimmekin juomarahan taiteen muodossa askartelemalla kiitokseksi kivat sampanjakorkki-ylioppilaat, näin kevään kunniaksi.

Fishmarket on hyvä - kuten sen hintansa lunastaakseen tulee ollakin - muttei täydellinen. Sitä etsiessä...

Mezen lounas

Meze point on hensinkiläiseksi ravintolaksi jo melko vanha. Hädin tuskin muistan mitä tässä tilalla oli ennen. Lounaskonseptikin on ehtinyt vaihtua matkan varrella. Kun olin nuori, täältä sai monen lajin meze-lajitelmia. Nyt pääpaino on puhvelilla.

Homma toimii. Maksu kassaan, lautanen mukaan ja istumapaikka. Paikka on yleensä on aina täynnä muttei koskaan liian. Aina mahtuu suurempikin joukko. Mystistä. Vesilasi täyteen ja seisovan pöydän ääreen tungeksimaan.

Ja onhan sitä monenmooista herkkua kokki ehtinyt loihtia. On salaattitarpeita, itämaisia sallaadeja, soosseja ja pitaleivän tyyppistä vanikkaa. Lämpöisenä kebbeä, lohkoperunoita, riisiä, makkaroita sekä vaihtuva extralämmin. Ihan mukava siis. Valikoima tosin vaihtuu ärsyttävästi. Kun bulgursalaatti loppuu, kestää jopa päiviä saada uusi kulho tilalle. Tuntuu kuin asiakkaita haluttaisiin ohjata rasvaisen keben pariin.

Ihan kiva. Mutta mitä mitä mitä. Hintaan kuuluu yksi annos safkaa. Tämä siis tarkoittaa sitä että santsata ei saa. Missä järki? Kyllä aikuinen ihminen keskimäärin tietää miten paljon pystyy syömään - varsinkin jos ruotsinlaivat jätetään pois laskuista. Nyt tämä aiheuttaa monenmoista vaivaa. Varmuudenvuoksi ahdetaan lautanen täyteen, muuten voi vahingossa jäädä nälkä. Jos ottaa vahingossa liikaa - mitä harvemmin käy - hukkaprosentti kasvaa ja safka päätyy kompostiin. Ja mikä ehkä pahinta. Salaatti ui samassa kastikkeessa kuin kebab. Ei järjen häivää.

Hyvä idea, semihuono toteutus.

Vappulounas

Onneksi vappu on vain kerran vuodessa. Onhan se ihan mukava juhla, mutta kunnon päälle se ottaa. Noudatatetaan perinteitä, jätetään noudattamatta toisia.

Tänä vuonna päätimme pitkän tauon jälkeen suunnata vappulounaalle, valinta osui ravintola Lasipalatsiin. Puistatti. Ei paikan takia, ja ilmakin oli poikkeuksellisesti lämmin. Muistoissa vain elää vahvana massaruokailujen taakka. Liikaa porukkaa, hidas palvelu ja luokatonta ruokaa. No, vappuna makuaisti on muutenkin lomalla. "Kai tästä selvitään" - ajattelen, huokaan syvään ja tartun ovenripaan. Lounas helvetissä.

Aluksi lajitelma kalaisia alkupaloja. Iänikuista kylmäsavustettua lohta, jokiraputartaria ja lasimestarinsiikaa + lisukkeet. Ei todellakaan yllätyksellistä. Mutta syötävää. Olenko piilokamerassa? Onko nyt oikeasti yritetty tehdä ruokaa? Ehei, ei voi olla. Epäilys jäytää mieltä samalla kun ylioppilaslakki pureutuu päänahkaan entistä tiiviimmin. Löysään solmiota. Henki kulkee taas. Varmasti vain virhe. Taas nämä uudet ja innokkaat harjoittelijat. Eivät ymmärrä miten vappulounaat pitää hoitaa.

Tilatessani pääruokaa, poronsisäfileetä, minulta tiedusteltiin kypsyysastetta. Tavan vuoksi ne sitä kyselee. Kiinnostaa kybällä. Samasta pannusta ne tulee kuitenkin kaikki. Ylikypsänä. Mutta mitä ihmettä?!1 Tarjoilija erikseen muistaa juuri minun tilanneen oman settini miidium miinuksena. Parasta kuitenkin on, että liha oikeasti on lähes raakaa. Eli juuri ja juuri kypsää. Suussa sulavaa ja täydellistä. Nyt rupeaa jo hymyilyttämään. Tämähän on ihan kivaa! Lisukkeena vielä pitkään haudutettua poronrintaa joka myös hajoaa kielellä. Korvasieniperunagratiini uppoaa jättämättä kummoista makujälkeä mutta kokonaisuutena pääruoka on loistava joa ilman vappukerrointakin.

Jälkiruoka tulee samasta paikasta alkuruuan kanssa, aikaa sitten valmistellut - osastolta. Valkosuklaamousse on ihan ok, samoin raparperi-aleksanteri. Ei kuitenkaan sytytä mutta onneksi poronrinta vielä hyväilee kitalakeani.

Ensi vuonna uudestaan, tästä taitaa tulla perinne.

Uhkapeliä ruualla

Olipas näppärä otsikko näin sadannen artikkelin kunniaksi. Kuten nokkelimmat ehkä keksivätkin, kyse on Helsingin Casinon safkasta. Ja ei, ei Kuliksen tai Skattan casino vaan se suurin ja kaunein, Grand Casino ja tarkemmin ravintola Piazza.

Sisäpiha on mukava paikka. Korkeudestaan huolimatta tila on saatu ihan viihtyisäksi. Myös palvelu pelaa, ollen ystävällistä ja ripeää. Jopa alkusalaatti tulee pöytään. Ei raastepöytää, plussat siitä! Muutaman salaatinlehden kanssa tuore sämpylä. Määrä korvaa laadun. Hyvä avaus.

Mutta sitten. Pääruoka. Minulle härkää ja seuralaiselle tonnikalapastaa. Pasta on täysin avuton viritys. Ylikypsän pastan voisin vielä antaa anteeksi mutta makua en. Tai siis mitä makua. Kastike ei (nyt siis ilman ilman värikynää) maistu miltään. Tälläistä saa kun tyhjentää purkkitonnikalan pataan ja heittää selkään 5% ruokakermaa. Ei keitä kasaan eikä turhaan heitä suolaa sekaan. Ehkä kokki ei pidä suolasta. Toivottavasti niin koska jos tätä on keittiössä maistettu ei sitä olisi pitänyt päästää saliin asti.

Oma härkäsettini - jonka nimeä en muista koska olin niin tohkeissani pastasta - on sentään saanut tarpeeksi suolaa. Ja maku on muutenkin ihan ok. Ei nyt mitään mahtavaa mutta syötävää.

Mitä jäi käteen? Vaikka ruoka tuodaankin pöytään valkoisilla hanskoilla ei se tasoa nosta. Ilmeisesti jopa päinvastoin. Pitkästä aikaa ravintola jossa tekee pahaa maksaa. Niin pahaa, ettei vähään aikaan tee mieli edes tehdä tarkastuskäyntiä. Ei tämä ole reilun lounassetelin arvoista. Unicafe tarjoilee parempaa.

Ainiin. Tietenkin, kuten tapoihini kuuluu, sanoin henkilökunnalle suoraan mitä mieltä olin pastasta. Pysyin kuitenkin - kohonneesta verenpaineesta huolimatta - rauhallisena ja asiallisena. Vastaus jälleen luokkaa "oho, ei sen kyllä pitäisi olla". Niin, oho.

Michellen tähdet

Hesarin mukaan Demo saa tähden ja Postres pääsee "ihan kohta" -listalle. Mielestäni oikeita päätöksiä. En tosin aivan ymmärrä, miksei Postres saanut tähteään samantien. Onhan maailmalla tapana, että tunnetun chefin uusi rafla pääsee listoille ilman koeaikaa. Löytyyhän tästäkin keittiöstä tähdillä koristeltua henkilökuntaa. Mikä siis syy? Puutteellinen ranskan kielen taito?

Nokka

Nokasta olen kuullut vain hyvää. Muita paikkoja on saatettu disauttaa mutta Nokka on ollut "something to write about".

Kylmä tuuli saa minut kohentamaan kauluksiani kun vaellan liukkaalla satamapenkereellä kohti Katajanokan ravintola-ylpeyttä. Ei, tänään ei mennä Poseidoniin. Nokan lämpimät tiiliseinät huokuvat lämpöä ja valtava potkuri toivottaa minut tervetulleeksi. Paikka on hieno. Punaiset tiilet on älytty säilyttää ja niitä on jopa korostettu.

Tarjoilupakka on aavistuksen sekaisin. Illan aikana meitä palvelee varmasti jokainen henkilökunnan jäsen, kokkeja lukuunottamatta. Smoothisti kuitenkin, hatunnoston arvoinen suoritus.

Alkuun naposteluvati joka on mielestäni keittiön mitta. Vadeissa on erittäin helppo sortua Italiaiseen avataan-nyt-muutama-tölkki-antipasto-linjaan. Asiakkaiden aliarvioimista. Onneksi ei kuitenkaan Nokassa. Suuhun pistää mm erinomainen ankka-rillette. Oikeastaan kaikki on kohdallaan graavilohta lukuunottamatta. Graavilohta. Miksi tätä pitää tunkea jokaiseen paikkaan? Graavilohi on kuin maksalaatikko. Hyvää mutta arkista.

Seuraavaksi lähdemme Helsinki-menun viitoittamalle tielle. Alkuun graavattua ja hiillostettua nieriää. Rakenne on kiva. Todella napakka suutuntuma. Graavaus syö mielestäni hieman liikaa terää hiillostukselta. Luvattu Calvados ei maistu kastikkeessa sinapin alta.

Pääruoka on kohokohta ja poron entrecote loistava. Liha murtuu haarukkaan ja riistan maku kihahtaa kielen päällä. Riekko sulaa suussa. Lisuke-perunamuussi on mauttoman näköinen. Persilja ei maistu mielestäni tarpeeksi mutta pahinta on pursotettu ulkonäkö. Tyylitajussa olisi parantamista.

Viinitarhurin juustoa, yksi pala. "Kuin pitkä parisuhde" kommentoi eräs seurueemme jäsen. Ensimmäisen suupalan jälkeen homma on nähty. Edes pähkinäkrokantti ei pelasta annosta. Viinitarhurin juusto on sinänsä oiva esitys siitä ettei aina tarvitse mennä Ranskaan asti. Kaveria olisi kaivattu. Viinipakettiin kuulunut portti oli niinikään liian tuhtia tämän tyyppiselle juustolle.

Jälkiruokana suklaa-mousseja. Kuka näitä annoksia taiteilee? Maku jälleen kohdallaan - ehkä hieman tavanomaista, mutta hyvää. Ulkonäkö kuin Spice-icesta. Otetaan tuosta vähän suklaata, tungetaan siihen rinnalle vähän kaikkea mitä jääkaapista löytyy. Jotain puuttuu. Marenki! Kyllä! Yhtä mauttomasti puristettu kuin pääruuan perunapyree. Vihreää? No onhan meillä mintunlehti. Päälle vielä skidisti suklaakastiketta. Ei ei ei. Tyylikkäämmän annoksen saa espan jäätelökojusta.

Taksissa kohti Helsingin yötä on aika sivaltaa terävä loppukaneetti. Nokka on hyvä muttei erinomainen. Kirjoitan tästä kuitenkin.

Hinnat laskevat

Kuin tilauksesta, Chez Dominique laskee lounaan hintaansa. Aiempi 54e korvautuu 39e ja 29e arvoisilla ateriakokonaisuuksilla. Uutuudenviehätys on karissut, tervetuloa arki.

Dominiquen lounas

Hans Välimäki sanoi jossain haastattelussa että Dominiquen tasoiselle ravintolalle lounas on osa palvelua. Vapaa lainaus "tarjotaan sitä vaikka ilmaiseksi". 54 euroa ei ole mittapuullani ilmainen. Nousu vanhaan (39e) on melkoinen. Eipä siinä mitään, jos asiakkaita riittää. En ole ravintola-alan enkä bisneksen ammattilainen mutta tyhjä ravintola ei taida olla kovin kannattava.

Chez Dominique on muuttanut Richardinkadulle ja monta ämpäriä vettä on virrannut Vantaanjoessa sitten viime vierailun. Riittävästi syytä siis tehdä paikkaan uusintavisiitti. Parhaimpaan lounasaikaan, kahdentoista maissa, ravintola on tyhjä. Tämä ei ole näppärä kielikuva vaan siis ihan oikeasti tyhjä. Onneksi tein pöytävarauksen.

Noh, ei ole koiraa karvoihin eikä ravintolaa asiakkaisiin katsomista. Annetaan siis ruuan puhua puolestaan. Valitsemme molemmat lounasmenuun. Alkuun saamme amusen, ehkä maailman pienimmän silakkafileen. Lautasella lisäksi tryffelikreemiä, paprikaa sekä jonkinlainen kakku. Pieni on kaunista ja makua riittää. Kokilla on ollut näpertämistä

Varsinainen alkuruoka on todella maukasta karitsaa joka on pilkottu kivoiksi palleroiksi. Ruhon osaa en tästä tunnista mutta mauttomuus on tästä kaukana. Loistavaa! Lisänä on - yllätys yllätys - vaahtoa sekä latva-artisokkaa. Kiva annos, niin ulkonäön kuin maunkin puolesta.



Pääruokana turskaa. Lisukkeena mielenkiintoista "paellaa", riisiä siis. Koostumus jotain keiton ja risoton välistä. Eipä valittamista. Kyllä keittiöllä on ruuanlaitto hanskassa, mitä muuta voikaan odottaa. Luulin tosin että vaahtomuoti meni jo, mutta vaahtoa on tässäkin. Koostumus on niinikään hyvin mielenkiintoinen, saippuvaahtomainen. Maku tosin on kaikkea muuta kuin saippuaa.

Sitten jälkiruoka. Veriappelsiinia on hyödynnetty jäätelön ja vaahdon (heh heh) muodossa. Suklaaklöntti (ei se tarjoilija sitä näin ilmaissut) ja päällä pari lehtevää keksiä. Kuva on huono, syy on kuvaajassa. Mutta ei annoskaan kaunis ole. Lautanen on ängetty liian täyteen. Kun sitä osaamista pitää esitellä, miksei pienennetä annosta tai suurenneta lautasta? Eivätkä värit edes mätsää klassisen koulutuksen saaneeseen silmääni. Tämä on rumaa katsottavaa. Kaunein osa on reunalle veriappelsiinin paloista sekä pistaanimuruista taiteiltu kollaasi joka tuo mieleen japanilaisen puutarhan.

Pitkin ruokaa nautimme lisäksi tuoreesta leivästä jota saa kolmea sorttia. Kaupungin parasta lounasleipää. Ehdottoman tuoretta ja muuta kun perusvehnästä - vaika sitäkin on tarjolla.

Ruoka on hyvää ellei loistavaa ja keksiälästä. Hinta pitää huolen siitä ettei täällä omalla rahalla kovin usein syödä - ei varmasti ole tarkoituskaan. Kun lähdemme ravintolasta on kaksi tummiin pukeutunutta seuruetta saapunut ravintolaan. Ehkä hautajaisvieraita?

Itse vien tästälähin rahani naapurin Postressiin tai La Placeen. Hinta ja laatu kohtaavat eikä ravintolassa tarvitse syödä koskaan yksin.

Soppaa hallissa

Teki mieli otsikoida juttu "Hakaniemen soppajonossa" mutta etsivä, City-lehden kriitikko, lehtori Karmavuo vei ideani - tai minä hänen. En vain löydä artikkelia netistä.

Hakaniemen hallissa vaikuttaa yksinkertainen ruokapaikka, soppakeittiö. Asiakaspaikkoja on tasan 12 eikä heidänkään tarvitse miettiä, mihin sen kyynärpäänsä sijoittaa. Tila on kortilla. Yksinkertainen on kuitenkin usein juuri sitä parasta.

Lauantaina listalla on Bouillabaissea (niinkuin ilmeisesti aina) sekä ranskalaista sipulikeittoa sopuhintaan. Paikka on täynnä ja paikkaa pitää odottaa. Fiilis on ihan jostain muualta. Ei tätä ole Suomessa. Mieleen tulee ensimmäisenä keskieurooppalainen kauppahalli. Ihmiset jonottavat, istuvat ja syövät sulassa sovussa. Hyvää kannattaa odottaa.

Keitto on hyvää ja sitä on riittävästi. Lautaset tuskin mahtuvat pöydälle ja leipäkoria pidetään sylissä. Naapuri ojentaa vettä ja erinomaista yrttiöljyä leivän kyytipojaksi. Myös keitot ovat loistavia. Harvoin mitään näin hyvää saa näin reiluina annoksina. Makua löytyy! Ei jälkeäkään turhasta makujen varovaisuudesta. Loistavaa.

Suitsutusta tulee nyt niin paljon että melkein hävettää. Vaikea tästä on pahaa sanottavaa keksiä vaikka juuri sehän olisi ruokakriitikon tehtävä. Löytää se villakoira lattialta ja keskittyä loppuartikkelin verran purnaamaan siitä miten fiilis lopahti ja ilta meni metsään. NYT:n vierailustakin on muuttunut vain hinta.

Sinä päivänä kun myyn blogini muutamalla sadalla miljoonalla esimerkiksi Googlelle, perustan soppakeittiölle kilpailijan.

Yume

Yume on kaunis. Siis todella kaunis. Se kuka ikinä sisustuksen onkaan suunnittelut tietää mitä kynttilät tekevät. Enkä tässä nyt viittaa satanistisiin menoihin. Kuvat eivät tee tälle paikalle oikeutta. Kuten aina, ilmaista päivällistä - tai sisustusta - ei ole olemassakaan. Ei myöskään Yumessa.

Helsingin japanilaisten ravintoloiden tarjonta on kohtuullisen köyhää. Tiedän todella oudosti ja mauttomasti sisustetun Kabukin. Niin kutsuttujen julkkisten piirissä taitaa olla in kutsua tätä lempiravintolakseen. Ruoka on kokeilukerroilla ollut hyvää mutta en pidä siitä että hikinen lätkäpaita roikkuu lautaseni yläpuolella - oli se sitten Selänteen tai kenen hyvänsä. Tiedän Raku-ya:n joka on vielä kokeilematta ja sitten on Yume. Loput taitavat tarjota vain Sushia?

Valitsemme paikan maistelumenun Omakasen. Jo alkuruoka tekee selväksi että raaka-aineiden omaa makua ei täällä kunnioiteta. Ohuet tonnikalabiitit on sullottu todella maistuvaan kastikkeeseen. Rakenne on kiva ja maut täyteläisiä. Tonnikala tosin ei maistu. Puikoilla tätä on melko hankala syödä, ellei halua ahmia toista kahdesta palasesta kerralla.

Tämän jälkeen susheja. Mietimme samalla, miten susheissa voi loistaa tai erottua. Pahaa sushia olen saanut vain kerran ja senkin Itävallassa. Riisi oli omituista. Kommenttini osoittaa tietämättömyyteni japanilaisesta kulttuurista. Mitä vuosia kestävässä sushi-koulussa oikein opetetaan, paitsi keittämään riisiä? Riisi tosin on todella tärkeä osa sushia.

Tähän asti palvelu on ollut sujuvaa ja miellyttävää. Ahven-sashimista löydetyt suomut saavat kuitenkin tarjoilijan ah-niin-suomalaiseen tapaan kommentoimaan "oho, ei siellä kyllä pitäisi olla". No shit, Sherlock. Jälleen kerran, kevyt pahoittelu, mieluiten keittiöstä asti, olisi kiva juttu.

Ankka-tartar. Uutta minulle. Tähän asti olen syönyt ankkani kypsänä. Jälleen kerran puikoilla syöminen tuottaa tuskaa, miten tämä pihvi on tarkoitus paloitella kun palat roikkuvat toisissaan? Pakko turvautua pöytään piilotettuun veitseen. Joku tässä on kujalla. Minä itse, kokki tai koko japanilainen kulttuuri.

Sitten pääsemmekin itse pääruokiin. Sivuutan Siian - joka ei juurikaan pistä silmään - päästen seuraavaan eli lampaaseen. Sasson kohdalla käytiin kovaa keskustelua siitä, miksi file ei maistu ja miksi sitä silti tai juuri siksi aina tarjotaan. Jälleen kerran, liha on loistavasti valmistettu mutta maku puuttuu. Tämän kruunaa vielä - kieltämättä erinomainen - bbq-kastike joka hellii suuta ja peittää lihan viimeisetkin aromit.

Menun ehtoopuolella tarjoilijamme tiedustelee täyttöastetta. Olemme vielä nälkäisiä. Vapaa lainaus: "Wtf? Yleensä tässä vaiheessa jengi pitelee kupolia ja huutaa hoosiannaa". No me emme. Kasvava nuori mies on nälkäinen ja ravintolan kuuluu vastata tähän huutoon. Japanilainen kulttuuri ei taida leipää, jolla yleensä maha täytetään, tuntea ja auliisti tarjottu riisi au natur ei tyydytä, joten otamme uuden kierroksen susheja ennen jälkiruokaa.

Jälkiruoka onkin koko aterian heikoin lenkki. Sweet rice on hyvin Risifruttimainen ja mascarponesorbet - mitä nyt hennoilta mauilta voi odottaa - lähes mauton. Ihmeellinen jälkiruoka siis. Ei oikein makea, en tiedä mitä tästä pitäisi sanoa. Kulttuurishokki.

Yksi henkilö köyhtyi tästä setistä viineineen 155,04e joka taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni ei-Michelin ravintolassa. Viinit tekevät hinnasta noin puolet ja lähes ilmainen 3,5e arvoinen pikkupullo Vichy Novellea on halpaa kuin eilisen leipä. Yllätyksenä tämä ei tule, siitä pitää huolen viinilista joka ottaa luulot pois heti alkuunsa, alle 50e pulloja ei hevin löydä.

Miellyttävä kokemus ja tulisin uudestaankin, jos vain mahani olisi täyttynyt. Ilman extra-susheja olisin joutunut spydärille.