La Cocina

La Cocina siirtyi jo ajat sitten paremmille laidunmaille, pois Etelärannan sikarinkärystä. Ravintolahan lupaa tarjota parhaat palat espanjalaisesta keittiöstä ja nimenomaan Pohjois-Espanjasta.

Espanjahan sinänsä on kulinarismin kannalta ristiriitainen kokemus. Toisaalla löytyy Baskimaa sekä El Bullin kaltaiset instituutiot, kun taas toisaalla kulinaristinen elämys saattaa olla huonosti paistettu leike ilman lisukkeita. Nooh, katsotan.

Päivällisellä meitä sattui olemaan suurempi joukko. Söimme paikan maistelumenuun, muutamilla erikoisruokavalioilla. Paikka oli lähes täynnä, mutta silti ruokien kanssa kesti aivan tolkuttoman pitkään. Jälleen kerran, en ole alan ammattilainen, mutta ei luulisi kestävän tuntia saada kaikille apetta pöytään. Tai jos kestää, keittiö on liian pieni tai henkilökuntaa liian vähän. Palvelu oli siis todella hidasta. Kerrasta on jo tovi aikaa, joten tässä vain päällimmäiset muistot - jotka eivät ole kovin mairittelevia.

Seuraavalla kerralla päätimme kokeilla lounasta. Paikassahan löytyy kekseliäästi kolme paketti: 20,40 ja 60 minuutin versiot. Oivallista, fixed time. Puolen päivän aikaan paikka on tyhjä ja valitsemme pisimmän version.

Alkuun mukavia pintxoja, mm erinomaista mustekalaa sekä marinoitua ankkaa. Kivan näköistä ja maistuvaa. Seurana oliivi- ja perunvaahtoa. Voita ei ole säästelty. Ei siinä mitään vikaa, mutta annoskoko on siihen nähden todella iso. Mahalaukku vuorattu rasvalla.



Sitten keittoa. Ankan kivipiiraa tuhdissa liemessä. Kivipiiraa en ole ennen maistanutkaan, mutta tämän kokemuksen perusteella kerta ei jää viimeiseksi. Erinomaista! Liemi sen sijaan on vähän turhankin tuhtia. Vahvat maut ovat mieleeni, mutta tässä mennään jo överiksi. Suussa lilluu vahva liisteri joka pitää taistella alas. Äiti opetti syömään lautasen tyhjäksi, nyt en siihen pysty.

Pääruoassa on yliyrittämisen meininkiä. Varsinainen pääraaka-aine, tuore tonnikala, on tuoretta ja hyvin paistettua. Mutta mitä ihmettä vieressä tekee sata grammaa pähkinäsekoitusta - tai "pähkinäleipää", kuten ravintola sen ilmaisee? Mukana on myös granaattiomenaa, artisokkaa, selleriä, graavikalaa, vaahtoa ja pariakin kastiketta. Sen lisäksi että annos on tämän takia ruman näköinen, en löydä aineksille olemassaolon oikeutusta. Vähemmän on enemmän.

Jälkkäriksi eteen tarjoillaan mm maitosuklaa-mousseja ja kurpitsajäätelöä. Tässä on kaikki kohdallaan. Ulkonäkö herättää kiinnostuksen eivätkä maut petä. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta kahvien kanssa tuodaan vielä pienet suklaa-tikkarit. Suu makeaksi!

Tuntiin emme pääse. Emme varsinaisesti hidastelleet, mutta keittiöllä kesti jälleen kerran tajuttoman kauan saada safkat valmiiksi lähes tyhjään ravintolaan (tässä vaiheessa meillä oli jo seuraa muutamassa pöydässä). Onko tässä rahat-takaisin takuu?

Cocina ei sovi kiireisille ja hinta/laatu-suhteessa ollaan juuri ja juuri oikeutuksen rajamailla.

Ö niinkuin ravintola

Linda linen täpötäysi laiva karahtaa rantaan aurinkoisena perjantaina. Note to self: varaa ensi kerralla varmat istumapaikat. Onneksi matka on kohtalaisen lyhyt ja Viro liittynyt Schengeniin. Maihintulovelvollisuudet ovat kuin varjo menneisyyden hikisestä jonottamisesta.

Vuosi onkin vierähtänyt sitten viime vierailun. Viimeksi tapetilla oli venäläisen patsaan siirtäminen. Vähään aikaan ei tämä sukulaiskansakunta olekaan tainnut saada pahempaa häslinkiä aikaiseksi.

Edelliset vierailuni ovat niinikään rajoittuneet pikaiseen päivävierailuun. Tällä kertaa maltan olla yötä, jopa kaksi. Näyttääkö kaupunki uusia puolia? Ainakin kulinaristisesta näkökulmasta kyllä. Unohda Peppersack, Ölde hansa ja Hesburger. Valitse Ö.


En enää muista, mistä alunperin ravintola Ö:n metsästin. Mainos teki kuitenkin tehtävästä ja mielenkiinto heräsi. Tänne kävi meidänkin tie.

Ravintola on tyylikäs ja vastaanotto sujuvaa. Istahdamme katettuun pöytään ja saamme samppanjaa. Pullojen avaamisessa ja lasien täyttämisessä menee liioittelematta varttitunti. Onhan meitä kymmenen henkeä hyvää seuraa, ja runsaasti aikaa, mutta silti.

Siirrymme ruokien valintaa. Etukäteen haisteltua maistelumenuuta ei suostuta tarjoilemaan vedoten porukan suureen määrään. "It is not impossible". Siis on. En ole alan asiantuntija, mutta eikö se ole helpompaa laittaa kaikille samaa mäiskettä kuin rakentaa omat ruoat kaikille?

Lista uudestaan kouraan. Alkuun saamme extrana punajuurilientä ja mätiä. Maukasta. Varsinainen alkuruoka on tartar hivenlihasta. Annos on rakennettu - perinteistä poiketen - enemmän salaatin muotoon. Ja missä on kananmuna?!1 Liha on erinomaista, samoin sienet. Tästä oli silti jotenkin vaikea saada kiinni. Ehkä runsas piparjuurikreemi oli vain liian runsas ja makuja peittävä. Ei sitä yksin syödä. Ja liha taas menee hukkaan hukuttaessa se rasvaiseen mössöön.

Väliin, jälleen extrana, oivallinen valkopapukeitto. Varsinaiseksi pääruoaksi valitsin fasaania. Mukana tuli tatti-"orsottoa". Sana oli itselleni täysin uusi. Riisi oli ilmeisesti korvattu ohrasuurimoilla. Ei hyvä idea. Kyllä riisi sopii tarkoitukseen huomattavasti paremmin. Tatit sen sijaan olivat mehukkaita. Fasaani sen sijaan kuivaa eikä puolukkakastikkeesta ollut pelastajaa. Annoksen paras osiona loisti ilmeisesti linnun hukkapaloista tehty confit.

Jälkiruoaksi syöty suklaafondat pelasti paljon. Sisältä valuva, lämmin fondant tarjoiltiin erinomaisen mustikkajäätelön kanssa. Hyvä maku jäi suuhun. Kahvi ja Hennessy Paradis.

Tallinnalaiseen mittapuuhun suhteutettuna paikka on kallis, Suomalaiseen verrattuna aavistuksen edullisempi. Varsinainen löytö oli puoli-ilmainen Dom Perignon '99.

Ravintola yrittää paljon, ja varmasti pääseekin pitkälle. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää. Ensimmäisenä voisi vaihtaa Varsovan liiton aikaisen palvelun ja panostaa esimerkiksi viinit tuntevaan runopoikaan. Nyt suositukset olivat luokkaa "haluatteko molempia värejä?". Pitää tietenkin muistaa kielimuuri. Yritimme molottaa maailman demokraattisinta kieltä eli englantia, ehkä paikallisella murteella homma olisi lutviintunut sujuvammin.

Läskit liikkeelle

Pitkästä aikaa on mukava päästä taas pannujen toiselle puolelle. Raivokas matkustaminen ja työkiireet ovat pitäneet kirjoittajan hyvässä lihassa, mutta ruoan laittaminen on jäänyt valitettavasti vähemmälle.

Ilta alkoi Herkun lauantaisesta ostoshelvetissä ja päätyi Vian Alkon kautta Viikkiläiseen keittiöön. Härnäsimme ruokahalua magnum-pullolla Nikkeä. Kauan ei tarvinnut kutkutella kun pitikin ryhtyä jo tuumasta toimeen.

Alkuruoaksi ensimmäisen kokki valmisti viritellyn version toast skagenista. Mukana oli marinoitua punasipulia sekä viiriäisen uppomuna. Rikoin ja keittelin näitä pirulaisia ensimmäisen kerran. Ei ehkä jää viimeiseksi, mutta ei näiden kanssa ihan joka kerta viiti harjoitella. Kuoren rikkominen siististi on yllättävän vaikeaa.



Seuraava kokki teki onnistuneen ruoanlaittodebyyttinsä, jos paistettua broileria ei lasketa, ja loihti pöytään erinomaista suppilovahverokeittoa. Sopan kanssa tarjottiin Rezen leipää. Erittäin onnistunutta. Ei varsinaisesti mikään kausituote, mutta vahverot kestävät pakastuksen - tai tässä tapauksessa kuivauksen - hyvin.

Annokset olivat kerrankin reiluja, eikä mitään Michelin-hiireilyä. Kahden ruokalajin jälkeen olikin sopiva hetki pitää pieni tauko ja valmistella seuraavia lajeja. Pääruoaksi saimmekin karitsan karetta, bataattirisottoa ja punaviini-suklaa-kastiketta. Kastike jakoi seurueen mielipiteet vahvan ja laajan makupalettinsa vuoksi. Siksi ajattelinkin jakaa ohjeen tässä. Taisin lukea tämänkaltaisen ohjeen jossain, mutta en valitettavasti muista lähdettä. Otetaan

• Voita
• Salottisipulia
• Timjamia
• Rosmariinia
• Punaviiniä
• Itsekeitettyä lammaslientä
  
• Pala tummaa suklaata
• Liraus kermaa
• Suolaa
• Pippuria
• Lusikallinen konjakkia
  

Sipulit kuullotetaan. Lisätään punaviini ja lammasliemi, timjami sekä rosmariinin oksa. Aineksia keitellään kasaan kunnes haluttu voimakkuus on saavutettu. Siivilöidään, maustetaan ja lorautetaan tippa kermaa sekä suklaapala. Jokainen muodostakoon mielipiteensä itse.

Tämän jälkeen juustoja. Stockan juustomyyjä teki meille maistelupaketin, johon emme pienessä kiireessä huomanneet vaikuttaa. Valituksi tuli vain pehmeitä juustoja ja turhan mietoja. Onneksi portti toimi hyvin.

Jälkkärinä vielä kookos-flan ja pullo Noble onea. Täydellä mahalla jaksoikin lähteä yöhön pyörimään. Ensi kerralla uudestaan, kuten eräs ajattelija asian ilmaisi.

Alppikylän tunnelmaa Levillä

Levi on Suomen hiihtokeskuksista varmaan onnistunein kopio alppikylästä. Se ei todellakaan tarkoita paljoa, mutta muualla sitä ei yhtä ajatuksella ole yritettykään. Paljon on hyvääkin. Ainakin keskustassa, osa taloista on jopa ihan hyvän näköisiä. Paljon on myös kesken ja välillä tuntee kävelevänsä keskellä rakennustyömaata.

Ravintolatarjonnaltaan Levi on kuitenkin hyvällä tavalla poikkeuksellinen keskus. Tarjonta on runsasta ja se on keskittynyttä. Kävellen voi ikkunashoppailla kaikki merkittävät paikat. Myös herkkusuille löytyy jotain, eikä aina tarjota sitä perus rane-pizza-poronkäristys-lapintaika-linjaa.

Tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, päädyimme ravintola Bistroon. Alppitunnelma kutkutteli huulilla ja mieli teki paikan kuuluisaa (?) fondueta. Mielestäni ainoa oikea fondue tehdään nimenomaan juustosta. Fileen saa maukkaammaksi lukemattomilla muilla tavalla, kuin liemessä keittämällä. Valinta oli siis selvä.

Nälkä oli laskupäivän jälkeen todella kova ja puoli pulloa maukasta cavaa oli ehditty jo tuhota, ennenkuin ainekset saapuivat pöytään. Oli värjättyjä mustia oliiveja, maustekurkkua, raakaa parsakaalia, hillosipuleita, raneja ja tietenkin kuivaa valkoista leipää. Itse juustomassa sen sijaan tuoksui epäilyttävän paljon valkosipulille.

Nälkä sumensi muut aistit ja vasta aterian ehtoopuolella hieman verta ehti aivoihinkin asti. Valkosipulia?!1 Maku ja koostumus oli lähempänä sulatettua creme bonjouria kuin oikeasta juustosta tehtyä kamaa. Muistaakseni jossain Levin lehdessä oli oikein hehkutettu, miten täällä fondue tehdään oikein, appelzelleriä ja gruyereä käyttäen.

Pakkohan siitä oli kysellä. Ennakko-odotukset eivät tosin olleet kovat. Nuoren kausityöläis-tarjoilijatytön ajatukset ovat keskimäärin enemmän hiihdonopettajapojissa kuin asiakkaan palvelemisessa. Keittiöstä asti tuli kuitenkin viesti jonka mukaan fondue valmistetaan valmiista fondue-pohjasta joka lantrataan kermalla, valkoviinillä ja valkosipulilla.

Emme siis saaneet sekundaa - ainakaan ravintolan mielestä - vaan juuri sitä, mitä keittiömestari oli meille tarkoittanut ja lämmöllä valmistanut.

Kysymys kuuluukin, voiko tästä kitistä? Onko "fondue" samankaltainen käsite, kuin vaikkapa Big mac, joka ainakin teoriassa on samanlainen, tai ainakin samankaltainen, joka paikassa. Jos on, ei ainakaan Levin Bistrossa.

Jos tästä jotain hyvää pitää hakea, oli tämä laimennettu versio huomattavasti vatsaystävällisempi.

Lentokonesafkaa

Raukea tunnelma vallitsee Lufthansan päivälennolla Frankfurtista Vancouveriin. Toiset nauttivat liian pienen monitorin viihdetarjonnasta, toiset räpläävät kannettaviaan toisten lukiessa kirjaa. Valkoisen pöytäliinan saapuminen viitoittaa tien illalliselle.

Viime aikoina on tullut matkustettua poikkeuksellisen paljon. Monta kertaa ja pitkiä matkoja. Lentokoneruoasta on väännetty vitsiä jo pitkään. Se on mitä on. Tosin olosuhteetkaan eivät ole optimaaliset hyvän ruoan tarjoamiseen.

Alkuun valitsen höyrytettyä turskaa, linssisalaattia ja sipulivinaigrettea. Turska on mautonta, mutta linssisalaatti on todella hyvää. Yrttejä ei ole säästelty ja sen kyllä huomaa. Pitää kuitenkin muistaa mittasuhteet. Hyvää ilmassa ei ole sama asia kuin maassa. Välissä pieni fetasalaatti. Juusto on sitä halvinta, loppusalaatti sen sijaan ok.

Pääruokana kananrintaa, sienikastiketta ja perunagratiini. Heikko esitys. Kana on sitkeähköä ja perunat mauttomia. Sienikastike yrittää loihtia annokseen eloa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Väliin liian kylmiä juustoja. Jälkiruokana suklaakakku ja ananas-confit.

Vaikka menu onkin ilmeisesti kolmen tähden kokin, Anne-Sophie Pic:n suunnittelema, ei siitä paljoa ole jäänyt jäljelle. Huvittavaa on lähinnä kaikki kohkaaminen ja suhteellisen laiha lopputulos. No onneksi syödä saa sentään niin, etteivät vieruskaverin kyynärpäät ole lautasella.

Kuva ei muuten ole yllä kuvaillulta lennolta, vaan Malmö Aviationin Innsbruckin charterilta. Turistiluokan olosuhteissa tarjoiltu ape oli parasta mitä olen näin ahtaissa tiloissa syönyt. Vielä parempaa tosin menomatkalla. Tabouleh-salaatti kanafileellä oli erittäin onnistunut ja kesti säilyksen loistavasti.

Chezzi

Onhan tätä jo ehditty odottaakin. Viimeksi taisin illastaa Chez Dominiquessa ilman tähtiä. Oi niitä aikoja. Hinnat ovat muuttuneet euroiksi, ravintola suuremmaksi ja keittiö kunnianhimoisemmaksi. Eipä kovin vähäiset lähtökohdat.

Muuton jälkeen jokainen lehti kirjoitti uuden lokaation lämmitetystä ovenkahvasta. Taidokasta viestintää. Nyt on tainnut Välimäeltä jäädä sähkölasku maksamatta, kylmän metallin kosketus toivottaa käteni tervetulleeksi.

On torstai-ilta ja paikka on noin puolillaan. Saamme listat tuotapikaa eteemme ja ensimmäisenä yllärinä tänään tarjotaan vain seitsemän ruokalajin yllätysmenu, välimäki- tai maistelumenu. Juust? Miksi? Miksi netti kohkaa 4-9 ruokalajin yllätysmenuilla? Ei se ole niin justiinsa. Olemme tulleet syömään pitkän kaavan kautta, joten seitsemän lajiketta sopii suunnitelmiin.

Amusejen aikana rupeaa rasittamaan ja huolella. Annokset on tehty taidokkaasti, kuin nukkekodin keittiössä. Makuja on ja näköä. Mutta miksi ruokailuvälineet ovat normaalikokoisia? Tunnen itseni kuin suomalaiseksi Japanissa. Isoksi ja kömpelöksi. Edellisen illan horisontaalinen samppanjatasting painaa vielä päälle eikä huumorintaju ole todellakaan kukkeimmillaan. Onneksi näitä "tervehdyksiä" - halutaanko meidän oikeasti toivottaa tervetulleeksi? - tulee vain kolme.



Dine finingin peruselementit ovat tuttuja. Jos ruudukkoon merkkaisi raksin aina kun ruoassa on esim kaviaaria, hanhenmaksaa tai vaahtoa, saisi bingon hyvin nopeasti. Vaahtojen suurin piikki tuntuu kuitenkin olevan ohi. Mielenkiintoisesti osterin kanssa tarjotaan beluga-linssejä ja ankan seurana kaviaaria. Tai sitten minulta menee jotain ohi.

Erityisinä detskuina mieleen jää mm kalan kanssa tarjottu erinomainen artisokka sekä ankanmaksalajitelma, jossa tätä rasvaista sisäelintä on kolmessa muodossa. En väitä että ymmärtäisin, mitä tässä on haettu, mutta oikean puolimmaisessa palassa on suolaa niin, että suuta kirvelee. Ainakin viininkulutus on taattu.

Tämän jälkeen mm fantastista porkkasorbeeta ja loistavaa ankkaa. Varsinkin ankassa loistaa laadukas raaka-aine. Tässä ei olla käytetty mitään Valintatalon pakasterintaa, vaan aivan jotain muuta.



Jälkiruokia katsellessa tuntuu, että myös täällä vallitsee Esson baarin laki. Jos huoltsikalla annoksessa on aina yksi nakki vähemmän kuin kuvassa, täällä nettisivun kuvat ovat parempia kuin omani. Enkä nyt puhu rakeisesta filmistä tai vähäisestä valaistuksesta, vaan annoksista. No tietenkin näyteikkunaan on valittu parhaat. Miksei niitä sitten tarjota vieraille? Eivätpä nämäkään varsinaisesti rumia ole, josseivat parhaasta päästäkään.

Palvelu on koko illan kohteliasta, ystävällistä ja asiantuntevaa. Annokset selitetään, mutta itse kaipaisin tähän jopa lisää pieteettiä. Tai ainakin tarjoilijan roolissa todellakin mehustelisin, kun esimerkiksi peruna"sipsi" on täysin läpinäkyvä. Tietenkin pelisilmän kanssa. Toiset haluavat vain syödä rauhassa.

Laskun tullessa pöytään kirvelee vain viinipaketin hinta. Olihan siellä sellaisia harvinaisuuksia kuin 85 vuotiaan mummon eläkepäiväharraste, mutta miten paljon perusharrastaja saa näistä irti? Itse ainakin pärjäisin vähemmällä. Viinin ja ruoan liitto tosin toimi yhtä poikkeusta lukuunottamatta aivan loistavasti. Ja menisihän illalta hohto, jos koko aterian läpi särpisi asiakasomistajaviiniä.

Kerrasta viisastuneena päätimme tulla paikkaan seuraavan kerran, kun joku muu nostaa tabin. Ruoka on parasta, mitä Suomesta saa, mutta myös kalleinta. Eikä paras ole koskaan hinta/laatusuhteeltaan parasta. Eikä sen pidäkään olla.

George is on

Vanhaan Georgeen en ehtinyt, paitsi lounaalle. Harmi sinänsä. Päivällä hinta ja laatu ainakin kohtasivat hyvin. Omistajamuutoksen jälkeen rima on korkealla. Henrix-ketjun taso ei ole vakuuttanut tasalaatuisuudellaan. Ketjun ensimmäinen - nyt jo edesmennyt - jäsen oli loistava. Henri'x room:ssa hienoa oli lähes ainutlaatuinen pöytiintarjoilu, niin ikään r.i.p. Kampin bbq house taas oli suuri pettymys. Mitenköhän nyt?


Muutamaa päivää ennen jouluviikonloppua paikka on lähes tyhjillään. Onhan jo myöhä, mutta ihmettelen silti. Joulukuussa menestyy huonompikin ravintola. Jamie Cullum lurittelee keskusradiossa kun odotan muuta seuruetta. Kuulen naapuripöydän, ilmeisesti tuore pari, puheenaiheet kiusallisen hyvin. Kuin kreivin aikaan kylmä kuohuva rauhoittaa mieltäni ja sieluani. Illan koitos voi alkaa.

Alkaa pettymyksellä. Jo etukäteen tsekattua taste&wine-kokonaisuutta ei suostuta tarjoilemaan myöhäisen ajankohdan takia. Pulssin tasaannuttua tarjoilija osoittaa pelisilmää luvaten rakentaa meille menu henrix:n laajennetun version. Hyvä on.

Alkuun erittäin maistuvia jokirapuja, ikäänkuin amusena. Ja mukaan poikkeuksellisisesti viiniä, ja vielä reilu annos. Kymmenen gramman rapu saa seurakseen viisi senttiä viiniä. Suhteet on suomalaisittain kohdillaan.


Lohi on erinomaista. Mukana muodikkaasti wasabi-aiolia, mätiä ja (muistaakseni) hillottua inkivääriä. Ihan kiva ja maistuva annos, mutta jotenkin lattea. Jo asettelu on tylsä, ehkä hieman ysäri. Ei nyt sentään, mutta ei tätä vuotta kuitenkaan. Tämän hintaluokan paikalta odottaisi enemmän.

Pääruokana härän filettä, bataattipyrettä, artisokkaa, papuja ja punaviinikastiketta. Härkä on ihan ok, mutta vain varjo ravintolan vanhan isännän taidonnäytteestä. Pyre + lisukkeet ok ja kastike saisi olla makoisampi. Muutaman viinilasin jälkeen aistit sai pinnistää äärimmilleen saadakseen edes jotain makua suuhun. Jälleen siis luokkaa ihan jees.


Tähän väliin pyysimme juustoa. Lounasvieraat olivat kuulemma rohmunneet kaikki aarteet joten vaihtoehdot olivat vähissä. Keittiö kuitenkin lupasi säveltää jotain. Saimme lähes moussemaista vuohenjuustoa, balsamikosiirappia ja kuivattua aprikoosia. Seuraksi valkoista Burmesteria. Juusto oli erinomaista ja annos oli hädässä sävelletyksi hyvä.

Jälkiruoalle oli kovat odotukset. Tähän mennessä mikään ei ollut säväyttänyt ja sitä jotain kaivattiin. No eihän sitä tullut. Suklaakakku-annoksessa oli yritystä mutta ei se toiminut. Kakku oli kuivaa ja muut ainekset eivät tukeneet toisiaan. Tai jos, en vain ymmärtänyt korkeampaa syytä niiden olemassaololle.


Kaikenkaikkiaan laatu ei vastannut hintamielikuvaa. Rahaa saimme kulumaan reilusti yli sata euroa ja samalla rahalla olen syöynyt huomattavasti paremmin, esimerkiksi Olossa ja Carmassa.

Valopilkkuna ja kokonaisuutta pelastamassa oli erinomainen palvelu. Se oli asiantuntevaa, asiallista ja mukavaa, olematta kuitenkaan häiritsevän tuttavallista. Jamie Cullumin levy soi jo neljättä kertaa läpi. Ymmärrämme vinkin ja poistumme kahvi-avecin jälkeen ulos joulukuiseen Helsinkiin.

Pihviä ja polentaa

Kun viikon sisällä kolmas paketti jauhelihaa sihahtaa auki, ei voi olla kuin katsomatta peiliin. Tähänkö tässä taas on menty. Ruokavalion yksitoikkoisuutta enemmän ärsyttää oikeastaan vaan oma kiireen valittaminen. Eipä siihen kukaan muukaan voi parannusta tuoda.

Onneksi oli viikonloppu tulossa. Kaukoviisaana ja nokkelana tarkan euron miehenä olin investoinut kokonaiseen naudan sisäfileeseen, paloitellut sen ja pakastanut annospihveinä. Eikun pikasulatus kylmässä vedessä ja pannulle. Todellista pikaruokaa. Seuraksi vääntelin elämäni ensimmäisen polentan.

Ohjeessa polenta käskettiin muotittamaan. Ensimmäisenä käteen osui pitkään käyttämättä ollut muffinssimuotti. Vaahterasta käsintehdyt, italialaiset polentamuotit ovat tätä kirjoitettaessa vielä postissa. Virhearvio. Paloista tuli aivan liian paksuja eikä "grillaaminen" saanut pintastruktuuria aikaan kuin häviävän pieneen osaan kokonaisuutta. Loppuhan on vähän kuin pullaa. No onneksi kohtuullinen kastike seivasi kombinaatiota.

Mahan täyttyessä, hain viinistä tukea ja turvaa. Poskien jo punoittaessa, uskalsinkin lähteä kirjoittajaurani ensimmäiseen blogitapaamiseen. Pitää myöntää että aavistuksen arvelutti. Eihän blogin kirjoittaminen kovin täysjärkistä puuhaa ole. Hulluahan tämä on! Entä ne kirjoittajat sitten?

No hyvinhän se meni. Eihän kukaan, joka kirjoittaa ruoasta tai sen laittamisesta, voi olla läpeensä paha. Ja taas se tuli todistetuksi, ruokaihmiset ovat leppoista sakkia. Mielenkiintoista oli todellakin nähdä, minkälaisia naamoja tekstien taakse käykeytyy. Kiitos järjestävälle taholle!

Hyvä Carma

Kävin Carmassa ensimmäisen kerran heti avaamisen jälkeen, tosin vain lounaalla. Taso vakuutti ensi silmäyksellä. Mahdollisuutta imeä päivällistä olenkin odottanut kuin kuuta nousevaa. Ja kyllähän se tilaisuus sitten tulikin, kätevästi juuri kun Kauppalehti Optio oli ehtinyt valita raflan top-listalleen.

Ilta alkaa mukavasti amusejen parissa. Räkäiset kuvani eivät tee näille oikeutta. Ilmakuivattua kinkkua ja vuohenjuustoa, kukkakaalirisotto ja marinoitu silakka kera muikunmädin. Ainakin muistaakseni. Aina pitäisi blogauttaa heti vierailun jälkeen, ei viikkoja jälkeenpäin. Varsinkin kinkku suli suussa.


Ensimmäisen varsinainen ruokalaji paikan nimikkomenuusta oli kylmäsavustettua nieriää , jota tarjoiltiin moussen ja rullan muodossa. Edessä oli lisäksi mm perunakakkusia, mustajuurta ja granaattiomenaa. Loistavaa! Lautanen oli ilo silmälle ja maut hivelivät suuta. Perunakakut olivat kuin Saksalaisen kylän paikallisfestareilta, rasvaa riittää.

Sitten soppaa. Kurpitsakeitto ja hummeria. Keskelle, varsinaisen hummerin alle, oli ovelasti jemmattu mm talvitomaattia ja lisää hummerinpaloja. Varsinkin itse keitto maistui ja sattumat antoivat hampaille kivasti duunia.



Hanka... vaativana asiakkaana vaihdoin pääruon Ankasta tourneedokseen. Ankkoja yritettiin kuitenkin tarjoilla molemmille. Pieni lipsahdus, illan ainoa, paikattiin tarjoilemalla odotusajalle tyrni-kuohari-sorbeeta ja santsikierros vinkkua. Eli oikaisu by the book. Olin kuitenkin hommasta niin tohkeissani, että kuva jäi ottamatta. Liha oli parasta mitä olen vähään aikaan syönyt, suussa sulava, kirjaimellisesti. Etanat nyt ovat skidisti turhia, mutta eivät sinänsä annosta huononna, josseivat parannakaan. Eufoorista syömistä.

Juustot eivät tässävaiheessa kerrankaan tulleet todelliseen tarpeeseen. Pääruoka oli sen verran jöötti setti ettei täytettä enää tarvinnut. Annos oli todella pelkistetty, ehkä jopa liiankin. Sinänsä erinomaiset juustot saivat seurakseen vain suolattua varsiselleriä. Ei hillokkeita tai muutakaan kikkailua. No joskus näinkin.



Vieläkin harmittaa etten vaihtanut jälkiruokaa. Ei siksi että karamelisoitu päärynä olisi ollut epätyydyyttävää, päinvastoin. Olisin vain halunnut kokeilla keittiömestarin kuuluja suklaataitoja, jotka nyt jäivät kokematta.

Harvoin on ruokailun jälkeen näin hyvä olo. Pitäisikin tehdä uusintavierailu nähdäkseen, säilyykö taso. Tosin, miksi ei säilyisi. Tähtiä luulisi ropisevan.

La Noisette

Katseeni vaeltaa yli yöllisen Lontoon. Samppanja hyväilee kitalakea pehmein kuplin ja wasabi-pähkinät tekevät kauppansa. Kiireinen päivä suurkaupungissa kääntyy ehtoopuolta kohti. Galvin at Windowssa ilta on vasta aluillaan. Muutama pullo aperetiiviä tekee tehtävänsä ja ruokahalu on herätetty. Suuntamme kohti La Noisettea.

Ruokailemme ns iltavuorossa. Saavumme paikalle kello kymmenen eikä pöytämme ole valmis. Odottelemme siis baarin puolella. Fromage! Kymmenen minuutin jälkeen meidät ohjataan tyylikkääseen ruokasaliin. Parkkipaikan jakaumasta päätelleen tilassa on Bentley-kerhon kokoontumisajot.

Tarjolla on kahdenlaista ruokalistaa. A la carte kolme ruokalajia tai maistelumenu. Noin sekunnin pohtimisen jälkeen päädymme maistelumenun kannalle. Tämä tosin vaihtuu yllätys-menuksi, sillä jotkut raaka-aineet ovat loppu. "Näin ei ole ikinä käynyt ennen". No niin joo, mutta ei anneta sen häiritä.



Alkuun mitäänsanomaton amuse, jota kuvaa hyvin se, etten muista siitä mitään. Tämän jälkeen pääsemme itse asiaan, eli kateenkorvaan syyssalaatilla. "Tähän on koottu kaikki paras mitä elokuulla on tarjota" - tarjoilijamme hehkuttaa. En viitsi pilata esitystä huomauttamalla, että nyt on syyskuu. Annos on muuten erinomainen.

Tästä jatkamme eteenpäin sammakonreisillä, jotka tarjotaan mm persiljapyreen kanssa. Kun tarjoilija kysyy annoksen maistuvuudesta, kritisoin sammakonreisiä per se joissa ei mielestäni ole järkeä. Miksei käytetä vaikka kanaa? Mies kuittaa asian sanomalla ettei oikein itsekään tajua "the French, you know". No niin kai sitten. Myöskään persiljapyree ei ole makuuni eikä se mielestäni sovi annokseen.

Lisää salaattia. Tällä kertaa ankanmaksaconfittia, pähkinöitä ja granaattiomenaa. Kiva, kaunis ja hyvänmakuinen annos. Jos ei nyt todellakaan mitään erikoista. Tästä siirrymmekin lähes sukkana ensimmäiseen pääruokaan, joka on meribassia. Kalan kanssa on sniiduiltu oikein kunnolla. Näin pientä kalapalaa en olekaan aikoihin saanut. Maku on kylläkin loistava ja myös perunamuussi sattumoineen maistuu. Kermaa ja voita ei todellakaan ole säästelty.



Yhä on nälkä. Onneksi pääruoka on kerrankin vähemmän näyttävä ja enemmän täyttävä. Jättimäiset kylkipalat leikataan silmiemme edessä ja asetetaan groteskisti paljaalle lautaselle. Erillisessä kattilassa tuodaan tryffelispaghettia. Liha on todella mureaa, hyvin paistettua ja loistavan makuista. Spaghetti jää varjoon. Ja tästähän tulee maha täyteen! Aika poikkeuksellista tähditetylle ravintolalle.

Kello on jo paljon ja väsyttää, mutta näytös jatkuu yhä. Ravintolassa on enää muutama pöytäseurue meidän lisäksemme. Eteen tuodaan esi-jälkkäri joka on passion-sorbet, vaniljamousseja sekä jotain minttulientä, joka tuo mieleen lähinnä astianpesuaineen. Ei sytytä. Onneksi oikeassa jälkiruoassa on sentään parempia elementtejä. Viikuna-carpaccion ideaa en tosin tajua. Jäinen köntti viikunaa, miksi? Onneksi creme fraiche-pedille laskettu lämmin viikuna sentään maistuu. Jälkiruoat eivät taida olla paikan vahvin puoli.

Mitä paikasta jäi käteen? Mielenkiintoinen palvelukonsepti, jossa tarjoilijat on jaettu kolmeen kastiin. Kantajat, tarjoilijat ja mehustelijat. Kantajat ovat hiljaa ja kantavat. Tarjoilijat saavat puhua ja tarjoilevat mm viiniä ja ruokaa. Mehustelijat eivät itse tee mitään edellemainittua, heidän tehtävänään on viihdyttää vieraita. Jossa kyllä onnistuvatkin.

Lasku kahdelta viineineen on yli 200 puntaa joka on paljon tästä ruoan tasosta. Pitää tosin muistaa että nyt ollaan Lontoossa, joka ei kuulu maailman halvimpiin kaupunkeihin.

Pyydämme tarjoilijaa soittamaan taksin, jonka hän tekeekin. 25 puntaa on ilmeisesti tasoon sopiva hinta "limusiini"kyydistä joka taittuu Toyotan tila-autolla ja joka normaalitaksilla maksaisi kympin. No, eipähän tarvitse kävellä.

Ilmatar

Ilmattaren kanssa on käynyt ikävästi. Paikka on ollu auki iät ja ajat ja avaamisestaan lähtien todo-listalla. Ehkä se vain on liian lähellä? Osittain Markus Maulavirta on jopa pelottanut minua, osittain on ollut "parempaa" tekemistä. Onneksi tämäkin puute saatiin viimein korjattuna.

Tiistai-iltana on hiljaista. Muodikas lounge-musa tuuttaa ärsyttävyyden rajoilla kaiuttimista. Cafe del mar-kokoelmat taitaa olla hankittuna. Koivu makaa vitriinissä, se on sitä ruotsalaista designia. Paikka on kuitenkin onnistuttu erottamaan vitivalkoisesta respasta varsin onnistuneesta. Myöskään muita vieraita ei juuri ravaa, vaikka hotelli on kuulemma täynnä. Positiivista. En jaksaisi keskittyä sampanjan siemailuun jos samaan aikaan jenkkituristi tilittäisi jääkarhukokemuksiaan vyölaukkua penkoen.



Viinien kanssa olisin mieluusti luottanut Lauri Vainion ammattitaitoon. Hän vaan sattui juuri parahiksi olemaan opintomatkalla. Ilman sommelier-statustakin viinit saatiin tosin suositeltua hyvin, ellei erinomaisesti.

Alkuun maistoin luomukyyttövasikan tartarpihviä. Annos oli mielenkiintoisesti remontoitu versio klassikosta. Suolakurkut sorbeena, punajuuri hyytelönä, sipulit uppopaistettuina ja päällä viiriäisen uppomuna. Hyvänmakuinen ja kaunis annos.

Pääruokana vaniljalla glaseerattu ankanrinta toimi hyvin. Vaniljaa en ole itse käyttänytkään suolaisissa ruuissa, nyt sain siihen uutta pontta. Myös appelsiinirisotto oli mahtavaa. Varsinainen clou oli kuitenkin koivista duunattu boltsi joka oli ennakko-olettamuksista huolimatta loistava.



Jälkiruoaksi valitsin jälleen klassikon, tarte tatinin. Täällä torttu oli muotoon leikattu ja sai seurakseen omenasorbeeta. Aterian rumin annos oli hyvä, muttei jatkanut lähes eufoorista kokemusta. Tuntemuksia on vaikea eritellä. Ehkä piirakka ei ollut tarpeeksi makea oikeuttaakseen sorbeen happamuuden. Harmi sinsänsä, yleensä jälkiruuat nimenomaan loistavat. No välillä näinkinpäin.

Läpi aterian nautimme suomalaista Voss-kopiota, Veeniä (mitenköhän tuokin pitäisi taivuttaa?). Sanon kopiota siksi että molempia yhdistää hyvä brändäys, tai ainakin sen yritys. Itse juon pullovesiä vain kahdesta syystä: pakosta tai happojen takia. Stillin veden pullottamista ja raahaamista ympäri maailman en ole koskaan ymmärtänyt. No eipä Evian ainakaan minun rahoillani menesty.

Veen on sentään kotimaista. Tarjoilija mehustaa pullon teon vaikeudesta. Kuulemma vain muutama tehdas koko maailmassa pystyy siihen. Nämä pullot tulevat kuulemma Saksasta. Se siitä vähäisestäkin ekologisuudesta. Sekään ei kuitenkaan onnistu huuhtemaan pois hyvää makua, jopa lepää huulilla ravintolaillan jälkeen.

Heinäsorsaa

Lomalta paluu on tänä vuonna ollut vaikeaa. Ehkä vaikeampaa kuin koskaan ennen. Edes ruoanlaittoon ei ole löytynyt aikaa. Nyt - ensimmäisenä vapaana viikonloppuna miesmuistiin - otin esille Roux'n kastikekirjan. Inspiraatio alkoi välittömästi virrata ja päädyinkin tekemään lammasta. No kuinkas sitten kävikään?

Tapiolan Stockmannilla on käynnissä "makujen Tapiola" - tapahtuma. Hans Välimäki on juuri aloittamassa showtaan - pakkohan se on jäädä katsomaan. Aiheena on heinäsorsa jota on saatavilla tuoreena. Vaikken itse pakasteesta sulatettua sorsaa aivan täysin tuoreeksi luokittelekaan. Huulenheiton ja kokkauksen lomassa Hans mainosti keittokirjojaan sekä syksyllä alkavaa ruokaohjelmaa, jossa toisena päähenkilönä on Harri Syrjänen. Nimi taisi olla "Tähdet rundilla" tms. Selväksi tuli ainakin se, että savukylkeä tullaan käyttämään paljon.

Kiire puski taas niskaan - milloin aikaa olisi tarpeeksi? - ja jouduin jättämään esityksen kesken. Tässä sen verran ohjetta, jonka ehdin seurata - loppu on omaa sovellusta.

• Sorsa - yhdestä riittää kuulemma kahdelle. No ei riitä. Ellei mittayksikkönä käytetä hiiriä.
  
• Rosmariinia
• Timjamia
• Sitruunaa
• Valkosipulia
• Suolaa
• Pippuria
  

Lisuke

• Savukylkeä n 100g
  
• Sokeria
• Persikka
• Omena
• Sipuli
  
• Suolaa
• Pippuria
  

Itselleni haastavin osuus oli sorsan pilkkominen. Tähän asti olen päässyt, enkä ole edes kokonaista kanaa pilkkonut - ainakaan raakana. Ei tätä opetettu Stokkalla! Riittävän iso veitsi käteen ja pilkkomaan. Mielestäni sain muotoiltua rinnoista oikein hyviä. Sitä ennen kuitenkin veri roiskui ja ärräpäät lensivät. En oikein keksinyt miten selkä lähtee irti ilman luiden murtamista. Lähteekö se? Olisihan pilkkomisen voinut jättää lihamestareiden huoleksi, siinähän jäisi seikkailu kokonaan väliin.

No. Marinadiin murskataan valkosipuli ja yrtit ja mukaan tulee myös sitruunan mehu. Tämä tapahtuu varmasti iiseimmin mörttelissä. Itse en sellaista omista joten muussailin ainekset leikkuulaudalla. Sorsan rintaan tehdään pieniä viiltoja, suolataan ja marinoidaan. Laitetaan kylmään pannuun voin kera ja paistetaan rapeaksi. Tämän jälkeen vielä uuniin n 8-10 minuutiksi.

Lisukkeeseen kuutioidaan persikka, omena, savukylki ja (puna)sipuli. Ainekset käytetään kattilassa jotta sipuli pehmenee ja pekoni ottaa väriä. Kuitenkin niin, etteivät hedelmät muussannu. Maustetaan ja voilà.

En ole muistaakseni ennen sorsaa syönyt. Maku oli hyvin ankkamainen. Jopa niin ankkamainen, että huomattavasti vähemmällä vaivalla pääsee ankan rintafileillä. Tosimies toki ampuu ja siivoaa sorsat itse. Metsästyskurssi onkit ollut liian pitkään suorittamatta.

Grill it

Legendaarinen Johan Ludwig on kuollut. Eläköön Grill it. Juuri kun pääsin arvostelemasta s-kortti-ravintoloita, päädyin taas sellaiseen. Tällä kertaa visiitti tuli kuitenkin pyytämättä ja yllätyksenä.

Sään jumalat hellivät Helsinkiä ja istahdamme kansainväliselle terassille. Vieressä kuuluu espanjaa, saksaa ja savoa. Myös pöytiintarjoilu löytyy! Ja millainen. Kerrankin juomarahan jättäminen tuntuu luontevalta. Lähes ainoalta vaihtoehdolta. Ei, koska olisi pakko, vaan koska tälläiseen haluaa kannustaa. Silja jaksaa hymyillä ja heittää huulta ja tehdä sen vielä luontevasti.


Entinen Ludwig mainosti itseään pihveillä jotka ovat säilyneet talon erikoisena. Sisäfilettä löytyy kolmena kokovaihtoehtona monipuolisine lisäkevaihtoehtoineen. Konsepti tuo mieleen naapurin Henri'x BBQ:n, laatu vain on monta kertaluokkaa parempi.

Pihvi on hyvin paistettu. Jos jotain haluaa löytää, niin suolan voisi levittää tasaisemmin. Nyt jotkut kohdat ovat jääneet kokonaan varjoon eikä pöydässä tarjota mahdollisuutta santsaukseen. Uunipunajuuret ja valkosipuliperunat, niin ikään erinomaisia. On pihvillä hintaa mutta tälle saa vastinetta.

Aurinko hellii ja edullinen viini valuu kitalakeen. Kyllä asiakasomistajan kelpaa!

Rosson rieskat

Pitkä ajomatka Rukalta Kajaaniin on takana. Maha huutaa leipää. Tehtävänä löytää lähin S-ryhmän ravintola. Poonukset talteen! Kohdalle sattuu Rosso. Rossohan on siitä tunnettu, että yllätyksiä ja elämyksiä on turha hakea. Sopii minulle. Tiukka ketjuohjaus takaa tasalaatuisen eineksen joka ainakin täyttää vatsan.

Berikan kasvattina olen tottunut jos jonkinmoiseen karvarieskaan. Pizzerian nimi vaihtuu tasaisin väliajoin mutta naamat pysyvät samoina. Hyvä että starttirahoilla on jotain käyttöä! Kinkku voi olla ihan mitä tahansa savukinkusta perus-puristeeseen, mitä nyt tukusta sattuu halvalla saamaan. Jos listassa lukee "Aura-juusto" se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa homejuustoa. Myös homeista juustoa. Tässä lähtökohdat kun tiedustelen Rosson tarjoilijalta, mahtaakohan listassa luvattu sinihomejuusto olla Auraa.

• "Mitä muutakaan se voisi olla?"
• "Onhan maailma homojuustoja täynnä..."
• "Ai, tarkoitit ulkomaalaisia!"

Pointti sekin. Suomalaisia homejuustoja ei taida Auran lisäksi olla. Sääli sinsänsä.

No itse barbeque-pizza, jonka maut olivat taivaallisia Tahkolla, maistui huomattavasti huonommalta selvinpäin. Halpa nautasuikale oli muuttunut miehekkääksi häräksi jossain teurastamon ja keittiön välillä. Mautonta yhtäkaikki.

Ja se legendaarinen raastepöytä! Tässähän tuleekin kolme ruokalajia. Raastepöytä, pitsa ja kiisseli jälkkäriksi. Suorastaan keskieurooppalaista. Vielä pullo viiniä mieheen, niin saadaan vielä eurooppalaiset juomatavat-kiintiö pois kontolta.

Lasku olisi voinut olla suurempikin, saahan siitä bonukset kotiin!

Pieni pala Unkaria Helsingissä

Ruokamuistoja Unkarista. En tiedä mistä alottaisin. En sanoisi että ruoka on eksoottista, se on erilaista. Palvelu - no - slaavilaista. Kielitaitoa ei ole, ainakaan maaseudulla. Välillä kun tarjoilijan tervehdykseen vastasi muuksi kuin unkariksi, henkilö kääntyi mitään sanomatta kannoillaan. Mielenkiintoista.

Ravintola Pannonia, lähes oopperataloa vastapäätä, on ollut käyntilistalla jo muutaman vuoden. Pitsiverhot kutsuvat astumaan sisään ja niin viimein teenkin. Arkena viiden aikaan paikka on isoa ryhmää lukuunottamatta täysin tyhjä. Silti kukaan ei turhia tungettele. Listaa saa odotella ja sitten tutkia rauhassa.

Listan alussa on kuuluisia unkarilaisia erikoisuuksia kuten Wienin leike ja pasta bolognese. Mitä? Onneksi seuraavalla sivulla löytyvät autenttisemmat mäiskeet. Nimiä ei kuitenkaan ole kirjoitettu paikallisella kielellä. Viinilistalla löytyy jopa kaksi lokaalia punaviiniä. Loput jotain uuden maailman virityksiä. Maa on täynnä hyviä viinejä ja täällä juodaan Gato Negroa. Ei ei ei.


Alkuun gulassi-keittoa joka on oikeasti hyvää. Paksu lihaliemi, sopivan paprikaista. Jotain etuselkää tai lapaa hyvin haudutettuna. Perunoissa maistuu lievästi astiassa vietetty aika. Ei kuitenkaan valittamista.

Sitten pääruuat. Ei näitä ainakaan turhasta kikkailusta voi syyttää. Selkeästi "pasta" (luki ruokalistassa), joka tosin muistuttaa enemmän saksalaistyyppistä spätzleä sekä kermainen kanakastike ja suolakurkut. Autenttisuudesta voin sanoa ainakin sen että matkalla Suomeen rasvamäärä on pudonnut puoleen, suolaisuus on sentään säilynyt. Satsin jälkeen janotti vielä seuraavanakin päivänä.

Menun kohdalla luki muistaakseni aprikoosihillolla täytetty lettu (palacsinta) suklaakastikkeella. Lautasella oli omenahillolla ja paikallisella raejuustolla täytetty voitakinapamaus vaniljakastikkeella. Jossain muualla olisin saattanut tästä huomauttaa, täällä se kuuluu asiaan. Ei se ole niin tarkkaa. Itse en ottanut valmista menukokonaisuutta. Jälkiruokaa ei turhaan tiedusteltu ennen kuin pöytätoveri sen oli saanut. Oma mansikkatäytekakkupala oli jopa hellyttävä, maukas tosin. Lisukkeena edullinen viitosen tokaji. Edullisuus tosin maistui, epäilin jopa että lasiin livahti kolmosta.

No, mitä jäi käteen? Unkarifiilistelijöille oiva paikka. Autenttisuudesta täydet pisteet. Gourmet-elämyksiä voi hakea jostian muualta.

Fisua torilla

Kalenteri kävi toukokuun alkua. Ensimmäisiä lämpöisiä päiviä sitten maaliskuun yllätyshelteiden. Vene kiinnittyy kauppatorin rantaan ja vuorikauriin notkeudella hypähdän maalle. Pyyhin meriveden roiskeet vasikannahkaisilta loafereiltani, lasken trenssin kaulukset alas ja olen valmis. Herkkuhetket, täältä tullaan.

Fishmarket on oleskellut legendaarisen Havis Amandan paikalla jo pitkän tovin. Pitkään se tosin oli no-listallani lähinnä sijaintinsa takia. Liian turistia. Sitten kuulin kuitenkin hyvää erityisesti äyriäisplattereista joten pitihänä tätä itse kokeilla.

Alkuun hieman haalea bouillabaisse. Liemi ihan ok. Seassa savukalaa ja muutamia katkarapuja - ei sentään niitä halvimpia, valmiiksikuorittuja. No tästä on helppo parantaa.


(Anteeksi ala-arvoinen kuva) Pääruuaksi valitsemme hummeriplatterin jossa on jos jonkin sortin merenelävää. On osteria, katkarapuja, vihersimpukoita, sinisimpukoita, merirapua ja vaikka mitä muuta. Kohokohtana - yllätys sinänsä - puolikas hummeri. Alkuun olen skeptinen. Listan mukaan lähes joka toinen otus on marinoitu tai muuten kuorruteltu. Viimeksi kun söin vastaavan satsin Marseillen ygöspaikassa, kaikki tuotiin pöytään kuten Ahti sen tarkoitti. Enkä nyt puhu siitä sillistä.

Skagen kuitenkin toimii ja kookosmaidossa keitellyt sinisimpukat ovat loistavia. Hintakin tosin antaa olettaa jotain spesiaalia. No nyt sitä tulee. Seurana vielä muutamia kastikkeita joista erityisesti sweet-chili ansaitsee kunniamaininnan. Myös leivät - varsinkin tummanpuhuva saaristolaisleipä - saavat papukaijamerkin. Kaiken tämän huuhtelemme alas mainiolla pinot noir-sampanjalla. Elämä hymyilee.

Äyriäiset ovat petollista kamaa. Kun lautasta rupeaa nälkäisenä tuhoamaan meinaa epätoivo kasvaa. Miten tästä piperryksestä ikinä tulee täyteen? Sitten se kuitenkin iskee kuin puun takaa. Maha huutaa leipää eikä enää tee mieli kuoria yhtään lumirapua saati tonkia matoa ulos kotilosta. On aika siirtyä jälkiruokaan josta en enää paljon muistakaan. Mieleeni palaa tummaa suklaata, moussen muodossa sekä aavistus krokanttia. Ehkä jotain vaahtoa? No, sen tarkemmin arpomatta, muistikuva on positiivinen.

Pidän henkilökohtaisesta palvelusta. Kun jätän juomarahaa, haluan edes kuvitella sen päätyvän omalle tarjoilijalleni vaikka se koko ravintolan virkistyskassaan menisikin. Tällä kertaa en tiedä, kelle pennoseni olisivat päätyneet. Illan aikana meitä palveli varmaan jokainen henkilökunnan jäsen. Jätimmekin juomarahan taiteen muodossa askartelemalla kiitokseksi kivat sampanjakorkki-ylioppilaat, näin kevään kunniaksi.

Fishmarket on hyvä - kuten sen hintansa lunastaakseen tulee ollakin - muttei täydellinen. Sitä etsiessä...

Kevättä rinnassa

Kiirettä on pitänyt. En edes muista milloin viimeksi tein jotain kirjoittamisen arvoista ruokaa. Se olikin hyvä tekosyy kutsua ystäviä kylään ja laittaa kattila liedelle. Etiketti-lehdessä oli sopivasti ohje parsan tarjoamiseen jota hieman muuntelin.

• Valkoista ja vihreää parsaa
• Parmesaania lastuina
• Parmankinkkua
• Rucolaa
• Voita
• Sitruuna
• (Endiivi)

Parmankinkku paahdetaan uunin ylätasossa n 10 min ja öbaut 200 astetta. Rapeaksi kuitenkin. Kuivatetaan talouspaperin päällä. Parsat keitetään erikseen. Sitruunan kuori raastetaan ja heitetään voisulaan. Endiivi on sulkeissa koska en osannut käyttää sitä. Ostin ainesosan läpällä ja maku oli tyrmäisevän kitkerä. Väri ja ulkonäkö olivat kuitenkin niin hyviä, että pakko se oli salaattiin laittaa. Keittelin aavistuksen, pahin terä katosi mutta niin meni rakennekin. Mitä tein väärin? Syödäänkö endiivi yleensä raakana vai kypsänä?

Itse pidän parsasta todella paljon joten salaatti oli ainakin omaan mieleeni. Myös parmankinkku, näin paahdettunakin on loistavaa. Sen sijaan jätin pois pinjan siemenet joita alkuperäisessä ohjeessa käytettiin koska niitä on tullut syötyä turhankin paljon viimeaikoina.

Parsaa tekisi mieli syödä useamminkin mutta kuoriminen on yhtä tuskaa. Onhan meillä jo siivutettu leipä, missä on kuorittu parsa?

Illallista hiihtokeskuksessa

Turisteiden kansoittamissa hiihtokeskuksissa - niin kuin muissakin rysissä - on hyviä ja huonoja puolia. Toisaalta palvelut ovat paremmalla tasolla kuin esimerkiksi Siperiassa. Toisaalta, varsinkin ruuan taso on säälittävää. Turisti kun viettää paikan päällä keskimäärin sen viikon, syö ehkä kerran samassa paikassa ja lähtee iloisesti kotimaahansa. Mitä häneen siis satsaamaan. Rahat pois ja jotain kaapin pohjalta pöytään.

Onneksi on myös poikkeuksia. Ranskan alppien kuninkuuspaikassa, Chamonix'ssa keskusta on täynnä toinen toistaan "aidompia" savon eli savoien erikoisuuksia tarjoavia ravintoloita. Yhteistä näille on kilometrin pituinen ruokalista. Ei kiitos. Onneksi olen paikalliset juustoerikoisuudet jo maistanut ja maltan luottaa paikallisen vinkkiin. Päädymme paikkaan nimeltä Alan Peruun, Aiguille du Midin hissiaseman läheisyydessä.

Paikka mainostaa itseään fuusio-keittiönä ja nuudelibaarina. Kuulostaa aika ysäriltä, mutta yleisfiilis on silti hyvä. Sisustus mätsää vuoristoilman ahavoittamaan silmääni ja ankaran haute-montagne sään turruttama takapuoleni kiittää pehmeistä penkeistä. Alkuun kampasimpukoita sekä japanilaisia nyyttejä. Ihan ok. Simpukoiden kanssa tuleva salaatin kastike on yllättävin ja näin paras osa.

Pääruokana syön ohueksi siivutettua ja grillattua härän filettä joka on loistavaa. Tavanomaista tosin. Annoksen kohokohta onkin jälleen salaatti jossa aasian - tässä tapauksessa lähinnä Thaimaan ja Japanin - makuspektri on tavoitettu kurkunpäätä hyväilevällä pieteetillä. Lisukeriisi taas on turha. Onko valkoisen ja kastikkeettoman riisin vain tarkoitus olla hätävarana mahantäytteeksi? Jälkiruoka, suklaa-sushi on enemmän näyttävä kuin maukas. Makeasta riisistä ja vadelmasta koostuva sisus on kääritty levään jonka asiaa tässä tapauksessa ajaa suklaa. Kaukaa katsottuna kuin aitoa sushia. Suklaa ei täytä vaatimuksiani ollen lähempänä pääsiäismunan makua.

Kahden hengen kolmen ruokalajin seikkailu maksaa Kronenbourg-oluineen 70 euroa jota pidän laatuun nähden kohtuullisena. Ehdottomasti suosittelemisen arvoinen! Chamonix'hin jos eksyy, kannattaa myös kokeilla pääkadun varrelta löytyvää pienen pientä hampurilaispaikkaa. Nimeä en tähän hätään muista.

Nokka

Nokasta olen kuullut vain hyvää. Muita paikkoja on saatettu disauttaa mutta Nokka on ollut "something to write about".

Kylmä tuuli saa minut kohentamaan kauluksiani kun vaellan liukkaalla satamapenkereellä kohti Katajanokan ravintola-ylpeyttä. Ei, tänään ei mennä Poseidoniin. Nokan lämpimät tiiliseinät huokuvat lämpöä ja valtava potkuri toivottaa minut tervetulleeksi. Paikka on hieno. Punaiset tiilet on älytty säilyttää ja niitä on jopa korostettu.

Tarjoilupakka on aavistuksen sekaisin. Illan aikana meitä palvelee varmasti jokainen henkilökunnan jäsen, kokkeja lukuunottamatta. Smoothisti kuitenkin, hatunnoston arvoinen suoritus.

Alkuun naposteluvati joka on mielestäni keittiön mitta. Vadeissa on erittäin helppo sortua Italiaiseen avataan-nyt-muutama-tölkki-antipasto-linjaan. Asiakkaiden aliarvioimista. Onneksi ei kuitenkaan Nokassa. Suuhun pistää mm erinomainen ankka-rillette. Oikeastaan kaikki on kohdallaan graavilohta lukuunottamatta. Graavilohta. Miksi tätä pitää tunkea jokaiseen paikkaan? Graavilohi on kuin maksalaatikko. Hyvää mutta arkista.

Seuraavaksi lähdemme Helsinki-menun viitoittamalle tielle. Alkuun graavattua ja hiillostettua nieriää. Rakenne on kiva. Todella napakka suutuntuma. Graavaus syö mielestäni hieman liikaa terää hiillostukselta. Luvattu Calvados ei maistu kastikkeessa sinapin alta.

Pääruoka on kohokohta ja poron entrecote loistava. Liha murtuu haarukkaan ja riistan maku kihahtaa kielen päällä. Riekko sulaa suussa. Lisuke-perunamuussi on mauttoman näköinen. Persilja ei maistu mielestäni tarpeeksi mutta pahinta on pursotettu ulkonäkö. Tyylitajussa olisi parantamista.

Viinitarhurin juustoa, yksi pala. "Kuin pitkä parisuhde" kommentoi eräs seurueemme jäsen. Ensimmäisen suupalan jälkeen homma on nähty. Edes pähkinäkrokantti ei pelasta annosta. Viinitarhurin juusto on sinänsä oiva esitys siitä ettei aina tarvitse mennä Ranskaan asti. Kaveria olisi kaivattu. Viinipakettiin kuulunut portti oli niinikään liian tuhtia tämän tyyppiselle juustolle.

Jälkiruokana suklaa-mousseja. Kuka näitä annoksia taiteilee? Maku jälleen kohdallaan - ehkä hieman tavanomaista, mutta hyvää. Ulkonäkö kuin Spice-icesta. Otetaan tuosta vähän suklaata, tungetaan siihen rinnalle vähän kaikkea mitä jääkaapista löytyy. Jotain puuttuu. Marenki! Kyllä! Yhtä mauttomasti puristettu kuin pääruuan perunapyree. Vihreää? No onhan meillä mintunlehti. Päälle vielä skidisti suklaakastiketta. Ei ei ei. Tyylikkäämmän annoksen saa espan jäätelökojusta.

Taksissa kohti Helsingin yötä on aika sivaltaa terävä loppukaneetti. Nokka on hyvä muttei erinomainen. Kirjoitan tästä kuitenkin.

Ruokatunnelmia mereltä

Voiko Itämeren risteilyaluksia ja makunautintoa mainita samassa lauseessa? Näköjään voi. Viking Line, tämä Itämeren turo ei kuitenkaan loista ruuan suhteen. Kun ihmiset lukitaan moneksi tunniksi alukseen tulisi ruokailuvaihtojen olla kaikkia kansanryhmiä puhuttelevat. Itse en laivalta löytänyt mitään. Jossain maha piti täyttää joten suuntasimme kohti kulinaristin paratiisia, legendaarista ja perinteikästä seisovaa pöytää.

Fiilis ja tuiske on uskomaton. Katkarapuja, ja vielä kuorineen! Otetaan näitä ainakin kaksi lautasellista. Kuorimisen into lopahtaa viimeistään viidennen kohdalla. No onneksi täällä ei lasketa. Uusi lautanen käteen, nyt ei ädinkään tarvitse itse tiskata. Mitä kaikkea samalle lautaselle oikein mahtuukaan? Lihat ja kalat sulassa sovussa. Vähän kaikkea ja mahdollisimman paljon. Viiniäkin on, niitä molempia.



Seurapeli. Mitä jos seisovan pöydän antimista joutuisi loihtimaan edes jonkinlaisen aterian? Jokainen aterioitsia saa tehtäväkseen kolmen ruokalajin illallisen. Kanssakilpailijat äänestävät voittajan.

Alkuruuista voittava annos oli kalan elämän: lohi. Tuomaristo vakuuttui selkeästä esillepanosta sekä selkeiden perusmakujen kunnioittamisesta. Kylmä pöytä onkin selvästi lämmintä parempi, varsinkin kalat ovat varsin kelvollisia - jopa yllättävän maukkaita. Ehkä graavilohta on vaikea ryssiä. Sommellier valitsi annoksen seuraksi hapokasta valkoviiniä.

Pääruokien voittajaksi selviytyi paahtopaistia, pariisin perunoita, punaviinikastike ja marjahyytelö. Juomasuosituksena calimocho - ehkä ainoa tapa saada tätä viiniä alas. Kyllä silmä syö mukana. Ainakin aika menee leppoisasti pienen puuhastelun merkeissä.