Kotiruokaa

Kiire on pahasta. Kun tekemistä riittää niin ruuanlaitto on yleensä ensimmäinen asia joka joustaa. Kun ruokaa ehtii laittamaan, ei siitä kerkeä kirjoittamaan. Kierre on valmis.

Eräänä sunnuntaina aikaa kuitenkin riitti ja päätin - Postresin lounaan innoittamana - kokeilla paistella kunnon pihviä. Entrecôte sopii varsinkin grilliin mutta toimii se näköjään uunissakin. Paistoin ensin lihat folioon käärittynä uunissa jonka jälkeen editoin pintaa pienellä polttimella.

Seuraksi väänsin Arzakin innoittamana oman version tästä kukan muotoon taiteillusta uppomunasta. Kiehautin munan tuorekelmussa n 3 minuuttia jolloin valkuainen hyytyi. Muotokin oli sinnepäin. Ainakin huomattavasti parempi kuin kekkosena keittäen. Lautaselle asettelin yhden kesäsipulirenkaan jonka sisään kaadoin tryffeliöljyä ja ripottelin gourmet-suolaa. Maku on maittava kun keltuainen lurahtaa petinsä päälle.

Kun uuni kerran oli päällä, pilkoin vielä kaappiin jääneet herkkusienet sekä hieman sipulia. Päälle uutta rosmariinilla maustettua viinietikkaa, suolaa, pippuria sekä oliiviöljyä. Kohtuullisen mielikuvitukseton vääntö mutta etikka toi tähän uutta juttua.

Sitten pettymykseen. Suurella vaivalla kuorin n litran herneitä ja soseutin ne. Keittelin survosta kattilassa kerman ja suolan kanssa. Suolaa lurahti kuitenkin turhan avokätisesti ja sokeriset paikkausyritykset olivan tuhoontuomittuja. Maku oli siis suoraansanoen karmaiseva. Hyvältä se kuitenkin näytti ja päätyi siitä syystä lautaselle.

Liha oli loistavaa joskaan ei niin hyvää kuin seuraavana päivänä grillattu saman erän setti.

Havis on kala

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen kun muistelee vierailua Haviksessa? Hinta. Aloitetaan alusta.

Tänne on pitänyt tulla jo pitkään. Vanha puoli on täynnä rapuja juhlivia joten jouduimme uudelle puolelle. Ei pöytäliinoja. Hmph. No samat setit kuitenkin, meille luvattiin.

Seurueellemme on yleensä kohtalaisen helppo myydä mitä tahansa joten myös tiedustelut alkusampanjasta hyväksyttiin yksimielisesti. Non-vintage Nicolas Feuillattea. "How tacky" sanoisi ystäväni Pat Bateman. Onneksi hän ei ollut paikalla.

Valitsimme saaristolaismenuun joka on ilmeisesti voittanut jonkintasoisen kisan. Saaristosta ja ruuasta tulee ensimmäisenä mieleen ruotsinlaivojen "saaristolaispöytä". Onneksi täällä ruoka oli sentään parempaa.



Alkuun kalan elämä. Hauska idea, plussat siitä: mätiä, graavilohta ja samaa kalaa sekä lämmin että kylmäsavustettuna. Mutta toteutus aavistuksen verran mielikuvitukseton. Ainoa kohokohta oli lämminsavulohesta ja ainakin kapriksista duunattu mössö. No kala maistui kalalta, kuten pitääkin. Mutta en halua maksaa näitä summia kamasta jota saa suoraan kaupasta.

Väliin tuore osteri joka ei onneksi tuottanut mahakipuja. Kovin kokenut osterinpuputtaja en ole mutta pitääkö otuksen liikahtaa kun sen päälle roiskaisee sitruunamehua?



Pääruokana olikin sitten loimutettua siikaa kera hernepyreen ja porkkanakastikkeen. Lautanen oli tukossa. Yksittäisille raaka-aineille ei annettu tilaa hengittää vaan kaikki oli läimitty sikinsokin lautaselle ja lautanen täyteen. Värit toivat mieleen tarhaikäisen väriliitutyön. Kala maistui vaikka aavistuksen kuivakkaa olikin. Samoin hernepyree oli onnistunut paremmin kuin oma kokeiluni (josta lisää myöhemmin).

Jälkiruuaksi vielä vadelmapannacotta sekä kaakaosorbettia. Kiva päätös jossei nyt mitenkään mieleenpainuva makuelämys.

Sitten hinta, 120e/hlö. Päädyimme yksimielisesti siihen että olemme saaneet parempaa ruokaa edullisemmin. Ja vielä monta kertaa. Laskuun toi oman lisänsä sampanja joka kustansi 16e lasi. Espresso oli myös hinnoiteltu kivasti 4,5e hintaiseksi. No pitäähän Etelärannan vuokrat jollain maksaa muttei vastaisuudessa ainakaan minun rahoillani.

Päällimmäisenä jäi mieleen korkea hinta jolle ei saatu tarpeeksi vastinetta.

Herra Arzakin hoivissa

Mitä odottaa kolmella Michelin tähdellä koristellulta ravintolalta? Sitä mitä opas lupaa, oman matkan arvoista kokemusta eli lähes täydellisyyttä.

Kello lyö kahden ja taksikuski karauttaa pihaan. Sisällä on vielä kohtuullisen hiljaista, paikka täyttyy vasta kolmen maissa. Meidät saatetaan pöytään ja eteen lyödään ruokalistat.



Ensimmäinen yllätys. Odotin, en tiedä miksi, että tarjolla olisi vain jonkinlainen supistettu lounaslista. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Valitsimme siis sen suuremmin murehtimatta maistelumenun sekä pullon tätä varten pullotettua viiniä.

Sommellier tuo pullon pöytään. Ei todellakaan mikään runopoika! Mies näytti nahkaisine essuineen enemmän juuri peseytyneeltä teurastajalta. Ilmeestä päätellään kaveri oli ennen työvuoroa käynyt astumassa kymmenen tammaa. Sen mukaiset olivat tosin myös jutut. Ei vuolasta selostusta alueesta, rypäleistä, auringon lankeamisesta juuri etelärinteelle. Ei. Pientä murahtelua sekä arvostavaa mimiikkaa.

Tämän tasoinen ravintola on kuin huippuunsa viritetty kone. Sen saimme huomata myös ensimmäisten ruokalajien saapumisesta. Hyvä että viiniä ehdimme maistaa. Tahti oli turhankin kova ennen kuin ravintolaan saatiin lisää asiakkaita. Keittiö jauhoi tilauksia läpi ilmeisen rutiininomaisesti ja vauhdikkaasti.

Saimme siis amuset. Kahdenlaista kalaa, sienirisottoa sekä lientä. Ei vielä mitään varsinaisia makuelämyksiä. Maut enemmän kuin kohdallaan muttei mitään uusia kokemuksia. Esillepano sinänsä ansaitsee hatunnoston. Kuin taideteoksia.

Häiritsevää oli englanninkielen taito tai lähinnä sen puute. Osaan espanjaa ja tulen sillä toimeen. On kuitenkin hieman eri asia tilata listalta kalaa kuin ymmärtää tarjoilijan selostus ruokalajeista. Ihan kaikkia detaljeja en varmasti ymmärtänytkään mutta onneksi saimme täydellisen listan mukaamme.

Tämän jälkeen saapuikin oma suosikkini. Ankanmaksalla täytettyjä viikunoita. Yksinkertaiselta kuulostava annos oli häikäisevä, niin maultaan kuin ulosanniltaankin. Harmittaa etten ottanut kuvaa. Tämä suli suussa.

En aivan kaikkia lajeja listaa vaan keskityn kokokohtiin. Seuraava sellainen oli uppomuna tryffeleillä sekä taatelilla. Uppomuna oli taiteiltu kukaksi ja maku, no yllätys sinänsä, todella todella hyvää.

Toisena pääruokana sain kyyhkyä. Miten kyyhky, tai liha ylipäänsä onnistutaan paistamaan näin täydelliseen kypsyysasteeseen? Reunoilla hiven ruskaa, loput tasaisen punaista. Nam. Pääruokia tuli kahdelle ruokailijalle yhteensä neljä. Edellisen lisäksi karitsaa, pitkään haudutettua vasikkaa sekä kalaa jonka tiedän vain ulkonäöltä (ruma).

Jälkiruuat olivat muuhun annoskokoon nähden ruhtinaallisia. Ensin suklaasinfonia jossa erilaisista suklaalaaduista oli loihdittu mitä erinäisimpiä teoksia. Ja suklaata oli paljon. Tämän seuraksi suklaajäätelöä. Toisella kierroksella mm juustojätskiä. Kermaa parhaassa muodossaan, parasta maistamaani. Päällä vadelmahilloketta. Kahvien kanssa vielä kuvan mukainen lajitelma erinäisiä herkkuja.



Vatsa täynnä voikin sitten kertoa kaiken sen, mihin en ollut tyytyväinen. Suomalaisella ravintola-eliitillä ei ole maailmallakaan hävettävää, ainakaan palvelun tason suhteen. Kun nuori tarjoilijatyttö, kuin juuri kävelemään opetellut varsa, hymyillen vetäisee juuri ja juuri lopetellun lautasen alta, tulee suomalaista eleetöntä mutta asiantuntevaa palvelua ikävä. Ainakaan aluksi ei todellakaan saanut syödä rauhassa ja antautua makujen vietäväksi. Olo oli kuin DDR:n kansalaisella, jatkuvasti tarkkailun alla.

En todellakaan ollut paikan ainoa ruokaturisti. Lähes jokaisessa pöydässä räpsyi kamera ja puhuttiin muuta kuin espanjaa. No eipähän turhaa jännitelty.

Onko Arzak ansainnut kolme tähteä? Verrattaessa esimerkiksi Chez Domiqueen jää todella kaipaamaan asiallista palvelua. Vaikka Dompassakin unohdettiin santsikaato kahvia on käytös muuten moitteetonta. Ruuan suhteen mennään mielestäni hyvinkin rinta rinnan. Hinnaltaan Arzak on jopa edullisempi. Ero tosin tuntuu lähinnä viineissä joiden kanssa ei siis todellakaan kannata sniiduilla.