Jauhemaksapihvi

Kesä tulee ja niin myös valo. Tälläkin kameralla saa jo säädyllisiä kuvia ilman kattavia kuvausjärjestelyitä.

Luin tuossa taannoin Suomen Kuvalehden Gourmet-osiota jossa hehkuteltiin vanhoja kunnon herkkuja kuten kieltä, munuaisia ja maksaa. Munuainen puuttuu vielä repertuaarista. Sitäkin on tosin koitettava, kerään vielä rohkeutta. Naudan kieli oli loppu, joten päädyin tekemään maksapihvejä. Lehti jäi töihin, mutta muistelin reseptin suurinpiirtein näin

• Jauhettua maksaa
• Perunaa
  
• Mietoa sipulia, esim salottia
• Suolaa
• Pippuria
• Salviaa

Peruna raastetaan - käytin itse kolme keskikokoista perunaa pakettia maksaa kohti - ja sekoitetaan maksaan. Sipuli pilkotaan todella hienoksi ja heitetään sekaan. Maustetaan. Kuivattu salvia meni tässä hieman hukkaan, varmaankin pienen paistoajan takia. Maku ei ehtinyt herätä. Tuoreella salvialla saattaisi olla enemmän onnea, tai sitten salvia kannattaa ripotella suoraan pintaan.

Pihvit voi paistaa varmaankin missä lystää. Itse käytin voin ja öljyn seosta. Tosimies varmaan käyttäisi laardia.

Tätä kirjoittaessa ostamani possun kieli valmistui. Naudan kieleen verrattuna maku on hyvin samankaltainen. Eli loistava. Hukkapalaa on tosin enemmän, jos kuorii epämiellyttävän sängen pois päältä. Myöskään suonet eivät ole juttuni. Onneksi tiedän sopivan koiran, jolle juuri se osa on suurinta herkkua.

Vieressä on muuten Kyproslaisia uuden sadon perunoita. En tiedä miksi näitä ostin. Maku on kammottava. Jotain kertoo myös se, että perunat ovat kahden viikon jälkeen täydessä (ulkoisessa) iskussa. Kun samaan aikaan kaikki muut perunat itävät. Todellista luomua.

Pikkulinnut laulavat

Kuultu Chez Dominiquessa:

• Saisinko mummontohvelin?
• Valitettavasti meillä ei ole Baileyssiä. Eikä Salmiakkia. Eikä myöskään Jekkua. Sitä kysyisit kuitenkin seuraavaksi.
  

Kuten aina, hyvin vapaita lainauksia.

Läskit liikkeelle

Pitkästä aikaa on mukava päästä taas pannujen toiselle puolelle. Raivokas matkustaminen ja työkiireet ovat pitäneet kirjoittajan hyvässä lihassa, mutta ruoan laittaminen on jäänyt valitettavasti vähemmälle.

Ilta alkoi Herkun lauantaisesta ostoshelvetissä ja päätyi Vian Alkon kautta Viikkiläiseen keittiöön. Härnäsimme ruokahalua magnum-pullolla Nikkeä. Kauan ei tarvinnut kutkutella kun pitikin ryhtyä jo tuumasta toimeen.

Alkuruoaksi ensimmäisen kokki valmisti viritellyn version toast skagenista. Mukana oli marinoitua punasipulia sekä viiriäisen uppomuna. Rikoin ja keittelin näitä pirulaisia ensimmäisen kerran. Ei ehkä jää viimeiseksi, mutta ei näiden kanssa ihan joka kerta viiti harjoitella. Kuoren rikkominen siististi on yllättävän vaikeaa.



Seuraava kokki teki onnistuneen ruoanlaittodebyyttinsä, jos paistettua broileria ei lasketa, ja loihti pöytään erinomaista suppilovahverokeittoa. Sopan kanssa tarjottiin Rezen leipää. Erittäin onnistunutta. Ei varsinaisesti mikään kausituote, mutta vahverot kestävät pakastuksen - tai tässä tapauksessa kuivauksen - hyvin.

Annokset olivat kerrankin reiluja, eikä mitään Michelin-hiireilyä. Kahden ruokalajin jälkeen olikin sopiva hetki pitää pieni tauko ja valmistella seuraavia lajeja. Pääruoaksi saimmekin karitsan karetta, bataattirisottoa ja punaviini-suklaa-kastiketta. Kastike jakoi seurueen mielipiteet vahvan ja laajan makupalettinsa vuoksi. Siksi ajattelinkin jakaa ohjeen tässä. Taisin lukea tämänkaltaisen ohjeen jossain, mutta en valitettavasti muista lähdettä. Otetaan

• Voita
• Salottisipulia
• Timjamia
• Rosmariinia
• Punaviiniä
• Itsekeitettyä lammaslientä
  
• Pala tummaa suklaata
• Liraus kermaa
• Suolaa
• Pippuria
• Lusikallinen konjakkia
  

Sipulit kuullotetaan. Lisätään punaviini ja lammasliemi, timjami sekä rosmariinin oksa. Aineksia keitellään kasaan kunnes haluttu voimakkuus on saavutettu. Siivilöidään, maustetaan ja lorautetaan tippa kermaa sekä suklaapala. Jokainen muodostakoon mielipiteensä itse.

Tämän jälkeen juustoja. Stockan juustomyyjä teki meille maistelupaketin, johon emme pienessä kiireessä huomanneet vaikuttaa. Valituksi tuli vain pehmeitä juustoja ja turhan mietoja. Onneksi portti toimi hyvin.

Jälkkärinä vielä kookos-flan ja pullo Noble onea. Täydellä mahalla jaksoikin lähteä yöhön pyörimään. Ensi kerralla uudestaan, kuten eräs ajattelija asian ilmaisi.

Alppikylän tunnelmaa Levillä

Levi on Suomen hiihtokeskuksista varmaan onnistunein kopio alppikylästä. Se ei todellakaan tarkoita paljoa, mutta muualla sitä ei yhtä ajatuksella ole yritettykään. Paljon on hyvääkin. Ainakin keskustassa, osa taloista on jopa ihan hyvän näköisiä. Paljon on myös kesken ja välillä tuntee kävelevänsä keskellä rakennustyömaata.

Ravintolatarjonnaltaan Levi on kuitenkin hyvällä tavalla poikkeuksellinen keskus. Tarjonta on runsasta ja se on keskittynyttä. Kävellen voi ikkunashoppailla kaikki merkittävät paikat. Myös herkkusuille löytyy jotain, eikä aina tarjota sitä perus rane-pizza-poronkäristys-lapintaika-linjaa.

Tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, päädyimme ravintola Bistroon. Alppitunnelma kutkutteli huulilla ja mieli teki paikan kuuluisaa (?) fondueta. Mielestäni ainoa oikea fondue tehdään nimenomaan juustosta. Fileen saa maukkaammaksi lukemattomilla muilla tavalla, kuin liemessä keittämällä. Valinta oli siis selvä.

Nälkä oli laskupäivän jälkeen todella kova ja puoli pulloa maukasta cavaa oli ehditty jo tuhota, ennenkuin ainekset saapuivat pöytään. Oli värjättyjä mustia oliiveja, maustekurkkua, raakaa parsakaalia, hillosipuleita, raneja ja tietenkin kuivaa valkoista leipää. Itse juustomassa sen sijaan tuoksui epäilyttävän paljon valkosipulille.

Nälkä sumensi muut aistit ja vasta aterian ehtoopuolella hieman verta ehti aivoihinkin asti. Valkosipulia?!1 Maku ja koostumus oli lähempänä sulatettua creme bonjouria kuin oikeasta juustosta tehtyä kamaa. Muistaakseni jossain Levin lehdessä oli oikein hehkutettu, miten täällä fondue tehdään oikein, appelzelleriä ja gruyereä käyttäen.

Pakkohan siitä oli kysellä. Ennakko-odotukset eivät tosin olleet kovat. Nuoren kausityöläis-tarjoilijatytön ajatukset ovat keskimäärin enemmän hiihdonopettajapojissa kuin asiakkaan palvelemisessa. Keittiöstä asti tuli kuitenkin viesti jonka mukaan fondue valmistetaan valmiista fondue-pohjasta joka lantrataan kermalla, valkoviinillä ja valkosipulilla.

Emme siis saaneet sekundaa - ainakaan ravintolan mielestä - vaan juuri sitä, mitä keittiömestari oli meille tarkoittanut ja lämmöllä valmistanut.

Kysymys kuuluukin, voiko tästä kitistä? Onko "fondue" samankaltainen käsite, kuin vaikkapa Big mac, joka ainakin teoriassa on samanlainen, tai ainakin samankaltainen, joka paikassa. Jos on, ei ainakaan Levin Bistrossa.

Jos tästä jotain hyvää pitää hakea, oli tämä laimennettu versio huomattavasti vatsaystävällisempi.

Lentokonesafkaa

Raukea tunnelma vallitsee Lufthansan päivälennolla Frankfurtista Vancouveriin. Toiset nauttivat liian pienen monitorin viihdetarjonnasta, toiset räpläävät kannettaviaan toisten lukiessa kirjaa. Valkoisen pöytäliinan saapuminen viitoittaa tien illalliselle.

Viime aikoina on tullut matkustettua poikkeuksellisen paljon. Monta kertaa ja pitkiä matkoja. Lentokoneruoasta on väännetty vitsiä jo pitkään. Se on mitä on. Tosin olosuhteetkaan eivät ole optimaaliset hyvän ruoan tarjoamiseen.

Alkuun valitsen höyrytettyä turskaa, linssisalaattia ja sipulivinaigrettea. Turska on mautonta, mutta linssisalaatti on todella hyvää. Yrttejä ei ole säästelty ja sen kyllä huomaa. Pitää kuitenkin muistaa mittasuhteet. Hyvää ilmassa ei ole sama asia kuin maassa. Välissä pieni fetasalaatti. Juusto on sitä halvinta, loppusalaatti sen sijaan ok.

Pääruokana kananrintaa, sienikastiketta ja perunagratiini. Heikko esitys. Kana on sitkeähköä ja perunat mauttomia. Sienikastike yrittää loihtia annokseen eloa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Väliin liian kylmiä juustoja. Jälkiruokana suklaakakku ja ananas-confit.

Vaikka menu onkin ilmeisesti kolmen tähden kokin, Anne-Sophie Pic:n suunnittelema, ei siitä paljoa ole jäänyt jäljelle. Huvittavaa on lähinnä kaikki kohkaaminen ja suhteellisen laiha lopputulos. No onneksi syödä saa sentään niin, etteivät vieruskaverin kyynärpäät ole lautasella.

Kuva ei muuten ole yllä kuvaillulta lennolta, vaan Malmö Aviationin Innsbruckin charterilta. Turistiluokan olosuhteissa tarjoiltu ape oli parasta mitä olen näin ahtaissa tiloissa syönyt. Vielä parempaa tosin menomatkalla. Tabouleh-salaatti kanafileellä oli erittäin onnistunut ja kesti säilyksen loistavasti.

Chezzi

Onhan tätä jo ehditty odottaakin. Viimeksi taisin illastaa Chez Dominiquessa ilman tähtiä. Oi niitä aikoja. Hinnat ovat muuttuneet euroiksi, ravintola suuremmaksi ja keittiö kunnianhimoisemmaksi. Eipä kovin vähäiset lähtökohdat.

Muuton jälkeen jokainen lehti kirjoitti uuden lokaation lämmitetystä ovenkahvasta. Taidokasta viestintää. Nyt on tainnut Välimäeltä jäädä sähkölasku maksamatta, kylmän metallin kosketus toivottaa käteni tervetulleeksi.

On torstai-ilta ja paikka on noin puolillaan. Saamme listat tuotapikaa eteemme ja ensimmäisenä yllärinä tänään tarjotaan vain seitsemän ruokalajin yllätysmenu, välimäki- tai maistelumenu. Juust? Miksi? Miksi netti kohkaa 4-9 ruokalajin yllätysmenuilla? Ei se ole niin justiinsa. Olemme tulleet syömään pitkän kaavan kautta, joten seitsemän lajiketta sopii suunnitelmiin.

Amusejen aikana rupeaa rasittamaan ja huolella. Annokset on tehty taidokkaasti, kuin nukkekodin keittiössä. Makuja on ja näköä. Mutta miksi ruokailuvälineet ovat normaalikokoisia? Tunnen itseni kuin suomalaiseksi Japanissa. Isoksi ja kömpelöksi. Edellisen illan horisontaalinen samppanjatasting painaa vielä päälle eikä huumorintaju ole todellakaan kukkeimmillaan. Onneksi näitä "tervehdyksiä" - halutaanko meidän oikeasti toivottaa tervetulleeksi? - tulee vain kolme.



Dine finingin peruselementit ovat tuttuja. Jos ruudukkoon merkkaisi raksin aina kun ruoassa on esim kaviaaria, hanhenmaksaa tai vaahtoa, saisi bingon hyvin nopeasti. Vaahtojen suurin piikki tuntuu kuitenkin olevan ohi. Mielenkiintoisesti osterin kanssa tarjotaan beluga-linssejä ja ankan seurana kaviaaria. Tai sitten minulta menee jotain ohi.

Erityisinä detskuina mieleen jää mm kalan kanssa tarjottu erinomainen artisokka sekä ankanmaksalajitelma, jossa tätä rasvaista sisäelintä on kolmessa muodossa. En väitä että ymmärtäisin, mitä tässä on haettu, mutta oikean puolimmaisessa palassa on suolaa niin, että suuta kirvelee. Ainakin viininkulutus on taattu.

Tämän jälkeen mm fantastista porkkasorbeeta ja loistavaa ankkaa. Varsinkin ankassa loistaa laadukas raaka-aine. Tässä ei olla käytetty mitään Valintatalon pakasterintaa, vaan aivan jotain muuta.



Jälkiruokia katsellessa tuntuu, että myös täällä vallitsee Esson baarin laki. Jos huoltsikalla annoksessa on aina yksi nakki vähemmän kuin kuvassa, täällä nettisivun kuvat ovat parempia kuin omani. Enkä nyt puhu rakeisesta filmistä tai vähäisestä valaistuksesta, vaan annoksista. No tietenkin näyteikkunaan on valittu parhaat. Miksei niitä sitten tarjota vieraille? Eivätpä nämäkään varsinaisesti rumia ole, josseivat parhaasta päästäkään.

Palvelu on koko illan kohteliasta, ystävällistä ja asiantuntevaa. Annokset selitetään, mutta itse kaipaisin tähän jopa lisää pieteettiä. Tai ainakin tarjoilijan roolissa todellakin mehustelisin, kun esimerkiksi peruna"sipsi" on täysin läpinäkyvä. Tietenkin pelisilmän kanssa. Toiset haluavat vain syödä rauhassa.

Laskun tullessa pöytään kirvelee vain viinipaketin hinta. Olihan siellä sellaisia harvinaisuuksia kuin 85 vuotiaan mummon eläkepäiväharraste, mutta miten paljon perusharrastaja saa näistä irti? Itse ainakin pärjäisin vähemmällä. Viinin ja ruoan liitto tosin toimi yhtä poikkeusta lukuunottamatta aivan loistavasti. Ja menisihän illalta hohto, jos koko aterian läpi särpisi asiakasomistajaviiniä.

Kerrasta viisastuneena päätimme tulla paikkaan seuraavan kerran, kun joku muu nostaa tabin. Ruoka on parasta, mitä Suomesta saa, mutta myös kalleinta. Eikä paras ole koskaan hinta/laatusuhteeltaan parasta. Eikä sen pidäkään olla.

Taboulehmunakas

Keittiö on yhtä hyvä kuin sen valmistama munakas. Näin sanoi joku viisas mies jossain vaiheessa. Tällä mittapuulla omani ei todellakaan olisi kummoinen. Ainoa lohdun jyvä löytyy tiedosta, etten ole yksin.

Munakas tosin on myös sellainen asia, johon en ainakaan itse jaksa panostaa. En ikinä syö munakasta kuin aamuisin. En tarjoa sitä vieraille, eikä asia ole minulle tärkeä. Osittain ehkä myös siksi, etten ole varmaan ikinä syönyt täydellistä munakasta. Siitä sen haasteen saisi nyhdettyä. Otetaan todo-listalle.

Kerrankin suunnittelin eläämääni eteenpäin ja päätin jo lauantaina, mitä teen ruoaksi sunnuntaina(!). Koska kastikkeeseen tarvitaan keltuaisia, oli luontevaa käyttää myös valkuaiset hyväksi. Tästä idea munakkaaseen. Kerrankin oli keittiö myös tuoreita yrttejä täynnä, mutta koska tabouleh oli valmiina, käytin sitä.

Tabouleh

• Bulgur-vehnää
• Sitruunan mehua
  
• Suolaa ja pippuria
• Lehtipersiljaa
• Sipulia
• Tomaattia
  
• Oliiviöljyä
• Tuoretta minttua
  

Bulgur keitetään, tomaatti ja sipuli pilkotaan. Minttu ja persilja hienonnetaan. Sotketaan, maustetaan sitruunamehulla, öljyllä ja mausteilla. Ja on muuten oikeasti eroa, käyttääkö ns perinteistä kähäräpersiljaa vai sileälehtistä lehtipersiljaa.

Munakas paistetaan, kuten parhaaksi taidetaan. Loppuvaiheessa voi mukaan laittaa myös juustoa. Sisään pakataan taboulehia ja taitetaan kaksin kerroin. Seuraksi sopii tuorepuristettu appelsiinimehu. Laiskoille tölkistä. Tai mimosa, jossa kuplina esim Non Plus Ultra Cuvée Reina Mª Cristina. Niin ja tosiaan tarkoitin sitä juomaa, en esim tätä.

Ankkaa uunissa

Näin joulun jälkeen voi viimein vapautuneesti puhua joulusta. Joulun alla vallitseva hösäys, häsäystä ja jokapuolella vallitsevaa ruuhka vetää pinnan kireälle. Jos sitä ei stressaisi itseään sillä, saako nyt jokainen puolituttu joulukortin tai pitääkö se naapurin Orvokki saamaansa Burberry-laukkua ihan nolona, olisiko sitä levänneempi jo ennen h-hetkeä? Itse uskon siihen.

Tänä vuonna ehkä eniten rasitti ruokapuoli. Itseähän tässä osittain saa (taas) syyttää. Stockan herkku ja Hakiksen halli, molemmat tukossa kuin Schengen-alueen rajat Putin-nuorille. Ei siinä vielä mitään. Kestän hammasta purren sen, että joku päättää lastenvaunuillaan tukkia koko käytävän. Ja sen, ettei millään osaa päättää, seisoako nyt paikallaan, liikkuako, vai ostaako sittenkin sitä terva-silakkaa. Tänä vuonna eniten söi valikoiman niukkuus.

Kalakaupasta on raahattu suomustimet pois, sillä jokainenhan tekee kuitenkin graavikalaa. Suomustettua kalaa ei vaan saa. Itse en operaatioon rupea, kerrostaloasunnon vessa muistuttaa sen jälkeen enemmän biojäteastiaa kuin vaalittua miestenhuonetta.

Ja lihakauppa? Jopa pitkäaikainen luottopakkini, Reinin liha, kaventaa valikoimaansa kinkun varjolla. Mikä normaalisti on hyllytavaraa, kuuluu joulun aikana erikoisvalikoimaan. Etukäteen mietitty karitsan kare jäi siis hyllyyn.

Nyt, tammikuussa, voi hallioperaatiolle jo vähän naureskellakin. Takkatuli rätisee lempeästi, hyvä konjakki lämpenee kädessä ja paksu kuubalainen annostelee rauhallisesti hienovaraista savua kohti katonrajaa. Ehkä silloin kävi, kuten oli tarkoitettu. Ostin nimittäin kokonaisen ankan. Enkä mitä tahansa ankkaa, vaan vielä kotimaista Alhopakan ankkaa.

Ei seikkailu kuitenkaan tähän loppunut. Ankka oli nimittäin joulun kunniaksi pakastettu. Koska eläin oli tarkoitus tuhota vasta muutaman päivän kuluttua, pakastin sen myös kotona. Otin sulamaan jääkaappiin puolitoista vuorokautta ennen paistohetkeä, kuten minua oli valistettu. No, eihän se riittänyt. Marinointivaiheessa huomasin linnun olevan melkein umpijäässä. Sulattelin sitä hellävaraisesti ensin lattialämmityksen päällä, sitten patterin päältä. Kun hermo petti, siirsin sen miedolle lämmölle uuniin. Ja saatiinhan se sulamaan, vieläpä ilman suurempia vaurioita.

Siirtykämme siis viimein itse asiaan eli varsinaiseen ruokaohjeeseen. Ankka marinoidaan päältä suolalla, pippurilla ja sitruunamehulla. Mieluiten sulaan lihaan ja tunteja ennen paistoa. Täytteeksi leivoin seuraavanlaisen seoksen:

• Kirpsakoita omppuja
• Pekonia
• Herkkusieniä
• Tuoretta timjamia
• Sipulia
• Valkosipulia
• Suolaa
• Pippuria

Pekoneita ja omppuja esipaistetaan hetkonen. Herkkusienet pilkotaan joukkoon, samoin hienonnettu timjami, valkosipuli ja mausteet. Tungetaan ankan sisään.

Paistelin ankkaa n 150 asteisessa uunissa aika tarkkaan kaksi tuntia, vähän ohjeen vastaisesti. Ja hyvää tuli. Rinnat punoittivat samalla kun koivet olivat ehtineet kypsyä läpi.

Neljä nälkäistä miestä tuli jotenkuten täyteen. Onneksi tämä ei ollut ainoa ruokamme.

Mielenkiintoista

"Välimäki poltti päreensä harrastajan kritiikistä" kertoo Kauppalehti ja samaan yhtyy myös Taloussanomat.

Viini-lehteä en ole lukenut, joten asiasisältöön on vaikea ottaa kantaa. Ja Välimäellä on oikeus mielipiteeseensä. Asia joka tässä hämmästyttää on, ettei vastapuolta ole kuultu ollenkaan. Tai jos, ei se ole päässyt lehteen asti. Missä on Matssonin puheenvuoro?

Ja ehkä vielä enemmän hämmästyttää se, miten moinen pääsi isolla läpi valtakunnan molempiin talouslehtiin. Taitaa maanantai olla hiljainen uutispävä.

Huomasin vasta nyt Hanssin aiemman blogautuksen meistä ruokablogaajista. Hyvä on kuulla palautetta näinkin päin. Itse toivoisin sitä useamminkin ja suoraan (vrt Matssonin beluga-linssit).

Jäämme odottelemaan Kauppalehden artikkelia tästä blogista, kunhan vain pääsen chezziin syömään.

George is on

Vanhaan Georgeen en ehtinyt, paitsi lounaalle. Harmi sinänsä. Päivällä hinta ja laatu ainakin kohtasivat hyvin. Omistajamuutoksen jälkeen rima on korkealla. Henrix-ketjun taso ei ole vakuuttanut tasalaatuisuudellaan. Ketjun ensimmäinen - nyt jo edesmennyt - jäsen oli loistava. Henri'x room:ssa hienoa oli lähes ainutlaatuinen pöytiintarjoilu, niin ikään r.i.p. Kampin bbq house taas oli suuri pettymys. Mitenköhän nyt?


Muutamaa päivää ennen jouluviikonloppua paikka on lähes tyhjillään. Onhan jo myöhä, mutta ihmettelen silti. Joulukuussa menestyy huonompikin ravintola. Jamie Cullum lurittelee keskusradiossa kun odotan muuta seuruetta. Kuulen naapuripöydän, ilmeisesti tuore pari, puheenaiheet kiusallisen hyvin. Kuin kreivin aikaan kylmä kuohuva rauhoittaa mieltäni ja sieluani. Illan koitos voi alkaa.

Alkaa pettymyksellä. Jo etukäteen tsekattua taste&wine-kokonaisuutta ei suostuta tarjoilemaan myöhäisen ajankohdan takia. Pulssin tasaannuttua tarjoilija osoittaa pelisilmää luvaten rakentaa meille menu henrix:n laajennetun version. Hyvä on.

Alkuun erittäin maistuvia jokirapuja, ikäänkuin amusena. Ja mukaan poikkeuksellisisesti viiniä, ja vielä reilu annos. Kymmenen gramman rapu saa seurakseen viisi senttiä viiniä. Suhteet on suomalaisittain kohdillaan.


Lohi on erinomaista. Mukana muodikkaasti wasabi-aiolia, mätiä ja (muistaakseni) hillottua inkivääriä. Ihan kiva ja maistuva annos, mutta jotenkin lattea. Jo asettelu on tylsä, ehkä hieman ysäri. Ei nyt sentään, mutta ei tätä vuotta kuitenkaan. Tämän hintaluokan paikalta odottaisi enemmän.

Pääruokana härän filettä, bataattipyrettä, artisokkaa, papuja ja punaviinikastiketta. Härkä on ihan ok, mutta vain varjo ravintolan vanhan isännän taidonnäytteestä. Pyre + lisukkeet ok ja kastike saisi olla makoisampi. Muutaman viinilasin jälkeen aistit sai pinnistää äärimmilleen saadakseen edes jotain makua suuhun. Jälleen siis luokkaa ihan jees.


Tähän väliin pyysimme juustoa. Lounasvieraat olivat kuulemma rohmunneet kaikki aarteet joten vaihtoehdot olivat vähissä. Keittiö kuitenkin lupasi säveltää jotain. Saimme lähes moussemaista vuohenjuustoa, balsamikosiirappia ja kuivattua aprikoosia. Seuraksi valkoista Burmesteria. Juusto oli erinomaista ja annos oli hädässä sävelletyksi hyvä.

Jälkiruoalle oli kovat odotukset. Tähän mennessä mikään ei ollut säväyttänyt ja sitä jotain kaivattiin. No eihän sitä tullut. Suklaakakku-annoksessa oli yritystä mutta ei se toiminut. Kakku oli kuivaa ja muut ainekset eivät tukeneet toisiaan. Tai jos, en vain ymmärtänyt korkeampaa syytä niiden olemassaololle.


Kaikenkaikkiaan laatu ei vastannut hintamielikuvaa. Rahaa saimme kulumaan reilusti yli sata euroa ja samalla rahalla olen syöynyt huomattavasti paremmin, esimerkiksi Olossa ja Carmassa.

Valopilkkuna ja kokonaisuutta pelastamassa oli erinomainen palvelu. Se oli asiantuntevaa, asiallista ja mukavaa, olematta kuitenkaan häiritsevän tuttavallista. Jamie Cullumin levy soi jo neljättä kertaa läpi. Ymmärrämme vinkin ja poistumme kahvi-avecin jälkeen ulos joulukuiseen Helsinkiin.

Lohisoppa

Kalakeittoa en ole varmaan ikinä tehnyt. Kummallista sinänsä. Kala on todella hyvää, samoin kalakeitto. Edellispäivän taimenesta jäivät ruodot ja pää yli ja mikä olisikaan parempi käyttökohde kuin kalakeiton liemi. Onneksi ruokablogit ovat ohjeita pullollaan!

Itse käytin keittoon seuraavaa

• Taimenen perkuurippeet
• Merilohta (varsinainen pihvi)
• Perunaa
• Porkkanaa
  
• Vettä
• Voita
• Laakerinlehtiä
• Valkopippuria
• Merisuolaa

Koristeluun vielä edellispäivältä jäänyttä kirjolohen mätiä sekä katkarapuja. Sunnuntaina ei enää uutta viinipulloa jaksanut avata, joten ruokajuomana toimi rasvaton bodymaito.

Liemiä pitäisi jaksaa keitellä enemmänkin. Maku on kuitenkin lievästi sanottuna parempaa kuin natriumglutamaatin sävyttämissä kuutioissa.

Viikunaa ja taimenta

On se mukavaa kun on viikonloppu ja viimein aikaa laittaa ruokaa. Jopa niin paljon aikaa, ettei kauppaan mennä ns kylmiltään vaan reseptejä ehtii selailla etukäteen. Etikettiklubin lehti oli juuri saapunut ja silmään osui pecorino-viikunasalaatti. Ohje meni suurinpiirtein näin. Kastike:

• Valkoviinietikkaa
• Hunajaa
• Vahvaa sinappia
• Oliiviöljyä
  
• Suolaa
• Pippuria

Muut paitsi öljy sekoitetaan ja öljy kaadetaan pikkuhiljaa mukaan, kokoajan hämmentäen. Paahdetaan saksanpähkinät ja pilkotaan pecorino, laitetaan soossin muhimaan. Asetellaan kaikki salaattipedille. Itse käytin rucolaa ja lollo rossoa. Lopuksi vielä muutama viikuna koristeeksi, ja tietenkin maun vuoksi.

Pääruoaksi oli jo pitkään pitänyt tehdä kunnollista kalaa. Viinikin oli jo valittuna valmiiksi. Samalla teki mieli kokeilla beurre blanc kastiketta, jonka bongasin kahden tähden kiertueelta. Mielenkiintoinen ohjelma kaikinpuolin. Kaksi hyvää kokkia, joiden tv-persoonasta en vain pidä. Siksi koko ohjelma on parhaimmillaan, kun turhat läppäjaksot kelaa yli.


No, takaisin asiaan. Samoilta sivuilta bongasin myös idean tarjota mummon kurkkuja kalan kanssa. Alunperin ideoitu kuha tai siika vaihtui taimeneen, sillä sitä sattui olemaan tarjolla. Pastaa en tosin jaksanut käydä vääntämään. Sen sijaan paistoin peruna- ja porkkanalohkoja uunissa varmaan puolitoista tuntia.

Beurre blanc ei todellakaan ole mikään laihduttajan kastike. Pohja on hyvin pitkälle kermaa ja voita. Rasvamäärään suhteessa maku on mielestäni liian mieto, eli ns bang-for-the-buck puuttuu kokonaan. Ohjeesta tuli vielä aika mammuttiannos, joka olisi tosin pitänyt pystyä ennakoimaan. Kastike on parhaimmillaan - yllättäen - hyvin pieninä määrinä.

Rasvaa tuli kerralla viikon tarpeiksi. Homejuustokin piti jättää seuraavaan päivään, sen verran ähkyssä oli. Tämän rasvamäärän polttaakseen saa hevospooloa pelata aika monta tuntia.

Piparikana

Taas on kuukausi vaihtunut ja on ruokahaasteen aika. Tämä jo pitkään jatkunut ruokablogiperinne on on osaltani menny aina iloisesti ohi. Osaltaan sen takia, ettei mielikuvitus riitä esimerkiksi soijarouheen hyödyntämiseen, suurimmaksi osaksi kuitenkin saamattomuuttani. Ja ihan kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, rima on ollut ihailtavan korkealla.

Nyt otin osallistumisen oikein asiaksi ja tein ruoan samantien pois alta. Intialaishenkistä ruokaa oli ollut agendalla muutenkin ja yllättäen huomasin pipareiden sisältävän hyvin samoja mausteita. Tästä siis "kuningas"idea, piparikana. Pitkään hautuvaan lihapataan esimerkiksi rasvainen ja sidekudosta sisältävä lammas voisi olla poikaa, mutta eihän sellaista mistään sunnuntaina saa. Ainakaan lähikaupasta tai kävelymatkan päästä kotoa.

Otetaan siis

• Pipareita
• Lihaa (tässä tapauksessa kanaa)
• Porkkanaa
  
• Ruokajugurttia (esim bulgaria)
• Paseerattua tomaattia
• Korianterin siemeniä
• Tuoretta inkivääriä
• Suolaa
• Rosé-pippuria
• Sipuli
• Valkosipulia

Kaikki ainekset, lihaa ja porkkanoita lukuunottamatta, pilkotaan ja vedetään sileäksi tehosekoittamisessa. Lihan annetaan maustua tässä marinadissa jonkin aikaa. Haudutetaan kärsivällisesti suurella sydämmellä ja pienellä lämmöllä.

Enää pitää miettiä, unohtuiko jotain, mutta ei, tuossa taisi olla kaikki. Ruoan kanssa sopii lukemiseksi esimerkiksi duumanvaaleista kertova artikkeli paikallislehdessä. Ruokajuomaksi kylmä olut.

Vasaa?

Mistä tietää, ettei liha ole peräisin lihakaupasta? Hintalapun puutteesta voi tietenkin päätellä jotain. Ja jos muovipussin mukana tulee lappu, jossa lukee "vasaa?", voi kuvitella, ettei ainakaan Reinin lihasta ole kyse. Siellä päälle kirjoitetaan vain hinta.

Ei, en löytänyt lihakimpaletta lähikaupan roskiksesta. Tämän palan alkuperä on tarkasti jäljitettävävissä. Mutta mikäköhän laji mahtaa olla kyseessä? Kaikkitietävä Wikipedia ei osannut auttaa. Rupesin jopa epäilemään, mahtaisiko kyseessä olla sittenkin kysymys, eikä lajikuvaus.

No hirveähän tämä on. Siihen se sitten jäikin, eli ilmeisesti sitä nuorempaa hirveä, mutta mitä osaa? Itse veikkasin paistia, lähinnä ulkonäön perusteella. Tällä sivistyksellä on vain yksi tapa ottaa selvää, syödä se.

Rennon letkeällä otteella arvasin kastikkeeksi sopivan seuraavaa

• Vasaa?
  
• Tomaattimurskaa
• Paljon sipulia
• Valkosipulia
• Murskattuja katajanmarjoja
• Kardemummaa
• Suolaa
• Aavistus chiliä
• Loraus kermaa
• Öljyä ja/tai voita
  

Liha ruskistetaan sipulien kanssa. Lisätään muut aineet, ja annetaan hautua rauhassa. Tulos yllätti. Harvoin olen tehnyt näin hyvää kastiketta tehnyt ilman tippaakaan alkoholia. Tarjosin ruoan edellispäivän siitake-risoton jämien kanssa. Toimi itseasiassa ihan hyvin.

Paistissa ollaan edelleen, eli sen viisaammaksi ei tultu.

Pihviä ja polentaa

Kun viikon sisällä kolmas paketti jauhelihaa sihahtaa auki, ei voi olla kuin katsomatta peiliin. Tähänkö tässä taas on menty. Ruokavalion yksitoikkoisuutta enemmän ärsyttää oikeastaan vaan oma kiireen valittaminen. Eipä siihen kukaan muukaan voi parannusta tuoda.

Onneksi oli viikonloppu tulossa. Kaukoviisaana ja nokkelana tarkan euron miehenä olin investoinut kokonaiseen naudan sisäfileeseen, paloitellut sen ja pakastanut annospihveinä. Eikun pikasulatus kylmässä vedessä ja pannulle. Todellista pikaruokaa. Seuraksi vääntelin elämäni ensimmäisen polentan.

Ohjeessa polenta käskettiin muotittamaan. Ensimmäisenä käteen osui pitkään käyttämättä ollut muffinssimuotti. Vaahterasta käsintehdyt, italialaiset polentamuotit ovat tätä kirjoitettaessa vielä postissa. Virhearvio. Paloista tuli aivan liian paksuja eikä "grillaaminen" saanut pintastruktuuria aikaan kuin häviävän pieneen osaan kokonaisuutta. Loppuhan on vähän kuin pullaa. No onneksi kohtuullinen kastike seivasi kombinaatiota.

Mahan täyttyessä, hain viinistä tukea ja turvaa. Poskien jo punoittaessa, uskalsinkin lähteä kirjoittajaurani ensimmäiseen blogitapaamiseen. Pitää myöntää että aavistuksen arvelutti. Eihän blogin kirjoittaminen kovin täysjärkistä puuhaa ole. Hulluahan tämä on! Entä ne kirjoittajat sitten?

No hyvinhän se meni. Eihän kukaan, joka kirjoittaa ruoasta tai sen laittamisesta, voi olla läpeensä paha. Ja taas se tuli todistetuksi, ruokaihmiset ovat leppoista sakkia. Mielenkiintoista oli todellakin nähdä, minkälaisia naamoja tekstien taakse käykeytyy. Kiitos järjestävälle taholle!

Hyvä Carma

Kävin Carmassa ensimmäisen kerran heti avaamisen jälkeen, tosin vain lounaalla. Taso vakuutti ensi silmäyksellä. Mahdollisuutta imeä päivällistä olenkin odottanut kuin kuuta nousevaa. Ja kyllähän se tilaisuus sitten tulikin, kätevästi juuri kun Kauppalehti Optio oli ehtinyt valita raflan top-listalleen.

Ilta alkaa mukavasti amusejen parissa. Räkäiset kuvani eivät tee näille oikeutta. Ilmakuivattua kinkkua ja vuohenjuustoa, kukkakaalirisotto ja marinoitu silakka kera muikunmädin. Ainakin muistaakseni. Aina pitäisi blogauttaa heti vierailun jälkeen, ei viikkoja jälkeenpäin. Varsinkin kinkku suli suussa.


Ensimmäisen varsinainen ruokalaji paikan nimikkomenuusta oli kylmäsavustettua nieriää , jota tarjoiltiin moussen ja rullan muodossa. Edessä oli lisäksi mm perunakakkusia, mustajuurta ja granaattiomenaa. Loistavaa! Lautanen oli ilo silmälle ja maut hivelivät suuta. Perunakakut olivat kuin Saksalaisen kylän paikallisfestareilta, rasvaa riittää.

Sitten soppaa. Kurpitsakeitto ja hummeria. Keskelle, varsinaisen hummerin alle, oli ovelasti jemmattu mm talvitomaattia ja lisää hummerinpaloja. Varsinkin itse keitto maistui ja sattumat antoivat hampaille kivasti duunia.



Hanka... vaativana asiakkaana vaihdoin pääruon Ankasta tourneedokseen. Ankkoja yritettiin kuitenkin tarjoilla molemmille. Pieni lipsahdus, illan ainoa, paikattiin tarjoilemalla odotusajalle tyrni-kuohari-sorbeeta ja santsikierros vinkkua. Eli oikaisu by the book. Olin kuitenkin hommasta niin tohkeissani, että kuva jäi ottamatta. Liha oli parasta mitä olen vähään aikaan syönyt, suussa sulava, kirjaimellisesti. Etanat nyt ovat skidisti turhia, mutta eivät sinänsä annosta huononna, josseivat parannakaan. Eufoorista syömistä.

Juustot eivät tässävaiheessa kerrankaan tulleet todelliseen tarpeeseen. Pääruoka oli sen verran jöötti setti ettei täytettä enää tarvinnut. Annos oli todella pelkistetty, ehkä jopa liiankin. Sinänsä erinomaiset juustot saivat seurakseen vain suolattua varsiselleriä. Ei hillokkeita tai muutakaan kikkailua. No joskus näinkin.



Vieläkin harmittaa etten vaihtanut jälkiruokaa. Ei siksi että karamelisoitu päärynä olisi ollut epätyydyyttävää, päinvastoin. Olisin vain halunnut kokeilla keittiömestarin kuuluja suklaataitoja, jotka nyt jäivät kokematta.

Harvoin on ruokailun jälkeen näin hyvä olo. Pitäisikin tehdä uusintavierailu nähdäkseen, säilyykö taso. Tosin, miksi ei säilyisi. Tähtiä luulisi ropisevan.

Vaikeat gnocchit

En olekaan täydellinen. Tämän tosiasian kohtaaminen auttaa pitämään jalat maassa. Onneksi sitä tapahtuu riittävän usein. En olisi kuitenkaan uskonut että ruoka ottaisi selätysvoiton.

Viime aikoina on pitänyt kiirettä. Ruokailemaan on ehtinyt lähinnä eineksiä tai ravintolassa. Muutaman kerran on vapaa hetki ruoanlaittoon liiennyt ja tulokset eivät ole olleet positiivisia. Viikko sitten yritin väsätä Fillet Wellingtonia. Reisillehän se meni. En edes kehdannut kirjoittaa siitä. Sitten gnocchit. No virheistä oppii, onneksi.


Gnocchit ovat näennäisesti helppoja tehdä. Aineksinaan vain perunaa, jauhoja ja munaa. Mitä tässä voi tehdä väärin? Ilmeisesti aika paljonkin. Kuorin keitetyt perunat kuumina, sekoitin jauhoihin ja munaan. Vielä ripaus suolaa ja parmesaaia. Muotoilin kivoiksi mollukoiksi ja keittelin oliiviöljyllä maustetussa vedessä. Otin vielä väriä ja makua pannulla, voin kanssa.

Periaatteessahan homma onnistui. Pallukat pysyivät kasassa ja olivat oikean näköisiä. Kuitenkin mielestäni tärkein, eli suutuntuma jäi puuttumaan. Viimeisellä Garda-järven reissullani sain todella hyviä gnoccheja. Suutuntuma oli, en usko vieläkään että sanon tämän positiivisella mielellä, kuin ala-asteen perunoissa, kivan kuminen.


Omat pallukat jäivät kuitenkin muistuttamaan kädettömyydestäni ollen turhan pehmeitä. Miten näitä oikein pitää laittaa? Teoriassa kumisuushan kai syntyy siitä, että pinta kypsyy muuta sisältöä nopeammin. Vettä ei voi kiehuvaa kuumemmaksi lämmittää, ainakaan kotioloissa. Pitääkö siis öljyn määrää lisätä?

No ainakin haastetta piisaa myös jatkossa.

La Noisette

Katseeni vaeltaa yli yöllisen Lontoon. Samppanja hyväilee kitalakea pehmein kuplin ja wasabi-pähkinät tekevät kauppansa. Kiireinen päivä suurkaupungissa kääntyy ehtoopuolta kohti. Galvin at Windowssa ilta on vasta aluillaan. Muutama pullo aperetiiviä tekee tehtävänsä ja ruokahalu on herätetty. Suuntamme kohti La Noisettea.

Ruokailemme ns iltavuorossa. Saavumme paikalle kello kymmenen eikä pöytämme ole valmis. Odottelemme siis baarin puolella. Fromage! Kymmenen minuutin jälkeen meidät ohjataan tyylikkääseen ruokasaliin. Parkkipaikan jakaumasta päätelleen tilassa on Bentley-kerhon kokoontumisajot.

Tarjolla on kahdenlaista ruokalistaa. A la carte kolme ruokalajia tai maistelumenu. Noin sekunnin pohtimisen jälkeen päädymme maistelumenun kannalle. Tämä tosin vaihtuu yllätys-menuksi, sillä jotkut raaka-aineet ovat loppu. "Näin ei ole ikinä käynyt ennen". No niin joo, mutta ei anneta sen häiritä.



Alkuun mitäänsanomaton amuse, jota kuvaa hyvin se, etten muista siitä mitään. Tämän jälkeen pääsemme itse asiaan, eli kateenkorvaan syyssalaatilla. "Tähän on koottu kaikki paras mitä elokuulla on tarjota" - tarjoilijamme hehkuttaa. En viitsi pilata esitystä huomauttamalla, että nyt on syyskuu. Annos on muuten erinomainen.

Tästä jatkamme eteenpäin sammakonreisillä, jotka tarjotaan mm persiljapyreen kanssa. Kun tarjoilija kysyy annoksen maistuvuudesta, kritisoin sammakonreisiä per se joissa ei mielestäni ole järkeä. Miksei käytetä vaikka kanaa? Mies kuittaa asian sanomalla ettei oikein itsekään tajua "the French, you know". No niin kai sitten. Myöskään persiljapyree ei ole makuuni eikä se mielestäni sovi annokseen.

Lisää salaattia. Tällä kertaa ankanmaksaconfittia, pähkinöitä ja granaattiomenaa. Kiva, kaunis ja hyvänmakuinen annos. Jos ei nyt todellakaan mitään erikoista. Tästä siirrymmekin lähes sukkana ensimmäiseen pääruokaan, joka on meribassia. Kalan kanssa on sniiduiltu oikein kunnolla. Näin pientä kalapalaa en olekaan aikoihin saanut. Maku on kylläkin loistava ja myös perunamuussi sattumoineen maistuu. Kermaa ja voita ei todellakaan ole säästelty.



Yhä on nälkä. Onneksi pääruoka on kerrankin vähemmän näyttävä ja enemmän täyttävä. Jättimäiset kylkipalat leikataan silmiemme edessä ja asetetaan groteskisti paljaalle lautaselle. Erillisessä kattilassa tuodaan tryffelispaghettia. Liha on todella mureaa, hyvin paistettua ja loistavan makuista. Spaghetti jää varjoon. Ja tästähän tulee maha täyteen! Aika poikkeuksellista tähditetylle ravintolalle.

Kello on jo paljon ja väsyttää, mutta näytös jatkuu yhä. Ravintolassa on enää muutama pöytäseurue meidän lisäksemme. Eteen tuodaan esi-jälkkäri joka on passion-sorbet, vaniljamousseja sekä jotain minttulientä, joka tuo mieleen lähinnä astianpesuaineen. Ei sytytä. Onneksi oikeassa jälkiruoassa on sentään parempia elementtejä. Viikuna-carpaccion ideaa en tosin tajua. Jäinen köntti viikunaa, miksi? Onneksi creme fraiche-pedille laskettu lämmin viikuna sentään maistuu. Jälkiruoat eivät taida olla paikan vahvin puoli.

Mitä paikasta jäi käteen? Mielenkiintoinen palvelukonsepti, jossa tarjoilijat on jaettu kolmeen kastiin. Kantajat, tarjoilijat ja mehustelijat. Kantajat ovat hiljaa ja kantavat. Tarjoilijat saavat puhua ja tarjoilevat mm viiniä ja ruokaa. Mehustelijat eivät itse tee mitään edellemainittua, heidän tehtävänään on viihdyttää vieraita. Jossa kyllä onnistuvatkin.

Lasku kahdelta viineineen on yli 200 puntaa joka on paljon tästä ruoan tasosta. Pitää tosin muistaa että nyt ollaan Lontoossa, joka ei kuulu maailman halvimpiin kaupunkeihin.

Pyydämme tarjoilijaa soittamaan taksin, jonka hän tekeekin. 25 puntaa on ilmeisesti tasoon sopiva hinta "limusiini"kyydistä joka taittuu Toyotan tila-autolla ja joka normaalitaksilla maksaisi kympin. No, eipähän tarvitse kävellä.

Thaisalaatti

Pidän todella paljon thaimaalaisesta ruoasta. Varsinkin salaatit ovat mieleeni. Nimiä en rupea tässä tavaamaan, mutta suosikkeja ovat erityisesti papaijasalaatti sekä tuore-korianteri-jauhettu-liha-salaatti. Ompas myyvä nimi.

Nyt en ruvennut lihoja jauhamaan vaan sovelsin papaijasalaatin ohjetta. Tai siis mitä ohjetta, muistelin mitä olin syönyt. Jotain varmasti unohtui ja huomattavan paljon tuli lisää. Nuudelit ja ravut eivät esimerkiksi tähän kuulu ollenkaan, ainakaan perinteisessä mielessä.

Salaatti

• Lasinuudeleita
• Katkarapuja
  
• Papaijaa
• Kurkkua
  

Kastike

• Kalakastiketta
• Sokeria
• Seesaminsiemeniä
• Limen mehua
• Valkosipulia
• Tuoretta chilipaprikaa

Papaijasta ja kurkusta otetaan siemenet pois paloitellaan. Ravut otetaan sulamaan - olettaen tietysti että käytetään pakastettuja rapuja - ja lasinuudelit kypsennetään.

Kastike kannattaa lämmittää, niin sokeri liukenee aavistuksen nopeammin. Itse käytin pirkan "mietoa" chilipaprikaa. Jätin mukaan vain muutaman siemenen ja maku oli silti riittävän tuhti. Ei todellakaan tulinen Thaimaan mittapuulla, mutta sellanen, että makuaistia on tallella vielä ruoan jälkeenkin.

Ainekset asetetaan vatiin ja jäähtynyt kastike kaadetaan päälle, sekoitetaan.

Uskalsin ensimmäistä kertaa käyttää kalakastiketta omissa ruoissani. Tuttavuus oli huomattavasti lempeämpi kuin mitä muistikuvien syövereihin oli kätkeytynyt. Ehkä minulle myytiin eurooppalaistettua versiota.

Ilmatar

Ilmattaren kanssa on käynyt ikävästi. Paikka on ollu auki iät ja ajat ja avaamisestaan lähtien todo-listalla. Ehkä se vain on liian lähellä? Osittain Markus Maulavirta on jopa pelottanut minua, osittain on ollut "parempaa" tekemistä. Onneksi tämäkin puute saatiin viimein korjattuna.

Tiistai-iltana on hiljaista. Muodikas lounge-musa tuuttaa ärsyttävyyden rajoilla kaiuttimista. Cafe del mar-kokoelmat taitaa olla hankittuna. Koivu makaa vitriinissä, se on sitä ruotsalaista designia. Paikka on kuitenkin onnistuttu erottamaan vitivalkoisesta respasta varsin onnistuneesta. Myöskään muita vieraita ei juuri ravaa, vaikka hotelli on kuulemma täynnä. Positiivista. En jaksaisi keskittyä sampanjan siemailuun jos samaan aikaan jenkkituristi tilittäisi jääkarhukokemuksiaan vyölaukkua penkoen.



Viinien kanssa olisin mieluusti luottanut Lauri Vainion ammattitaitoon. Hän vaan sattui juuri parahiksi olemaan opintomatkalla. Ilman sommelier-statustakin viinit saatiin tosin suositeltua hyvin, ellei erinomaisesti.

Alkuun maistoin luomukyyttövasikan tartarpihviä. Annos oli mielenkiintoisesti remontoitu versio klassikosta. Suolakurkut sorbeena, punajuuri hyytelönä, sipulit uppopaistettuina ja päällä viiriäisen uppomuna. Hyvänmakuinen ja kaunis annos.

Pääruokana vaniljalla glaseerattu ankanrinta toimi hyvin. Vaniljaa en ole itse käyttänytkään suolaisissa ruuissa, nyt sain siihen uutta pontta. Myös appelsiinirisotto oli mahtavaa. Varsinainen clou oli kuitenkin koivista duunattu boltsi joka oli ennakko-olettamuksista huolimatta loistava.



Jälkiruoaksi valitsin jälleen klassikon, tarte tatinin. Täällä torttu oli muotoon leikattu ja sai seurakseen omenasorbeeta. Aterian rumin annos oli hyvä, muttei jatkanut lähes eufoorista kokemusta. Tuntemuksia on vaikea eritellä. Ehkä piirakka ei ollut tarpeeksi makea oikeuttaakseen sorbeen happamuuden. Harmi sinsänsä, yleensä jälkiruuat nimenomaan loistavat. No välillä näinkinpäin.

Läpi aterian nautimme suomalaista Voss-kopiota, Veeniä (mitenköhän tuokin pitäisi taivuttaa?). Sanon kopiota siksi että molempia yhdistää hyvä brändäys, tai ainakin sen yritys. Itse juon pullovesiä vain kahdesta syystä: pakosta tai happojen takia. Stillin veden pullottamista ja raahaamista ympäri maailman en ole koskaan ymmärtänyt. No eipä Evian ainakaan minun rahoillani menesty.

Veen on sentään kotimaista. Tarjoilija mehustaa pullon teon vaikeudesta. Kuulemma vain muutama tehdas koko maailmassa pystyy siihen. Nämä pullot tulevat kuulemma Saksasta. Se siitä vähäisestäkin ekologisuudesta. Sekään ei kuitenkaan onnistu huuhtemaan pois hyvää makua, jopa lepää huulilla ravintolaillan jälkeen.