Massaruokailut

Useimmat ravintoloitsijat varmasti hierovat sormiaan kun kuulevat suuren ryhmän tekevän varausta. Ryhmille kelpaa vähän huonompikin ruoka ja vajaat viinipullot sillä onhan fiilis tärkein. No fiilis on kieltämättä yleensä kiva mutta ruuan tasosta voi vain valittaa.

Näin maallikkona luulisi että esimerkiksi kymmenen samanlaisen aterian tekeminen olisi kohtuullisen helppoa. Kun puhutaan sadoista tilanne muuttuu, mutta kymmenen luulisi olevan vielä tehtävissä. Menut on tilattu etukäteen, valmistelut on voitu tehdä kaikessa rauhassa, hankkia oikea määrä raaka-aineita ja valmistautua henkisesti operaatioon.

Ainakaan Haikon kartanossa tätä ei osata. Pääsiäispäivän ruokailu oli ruuan puolesta luokkaa "syötävä" ja hinta/laatu-suhteeltaan täysin luokaton. Alkuun tuotu jokirapusalaatti maistui vedeltä ja seurana ollut kylmäsavupallascanapé ei juuri miltään. Sitten riistaliemi jonka puoli pöytää jätti syömättä. Yrttimarinoitu karitsan paahtopaisti taisi joillakin olla kelvollista, tai ainakin vähemmän sitkeää kuin minulla. Liian kypsää se oli kuitenkin kaikilla. Lisukkeet toivat mieleen pakastealtaan. Edes jälkiruoka ei pelastanut tällä kertaa. Taisi kylmäkkökin olla pääsiäisen vietossa. Rahka-aprikoosipiirakka oli kuivaa.

Minä en kehtaisi kutsua itseäni keittiömestariksi jos olisin Haikossa töissä. Juuri Haikon luulisi vielä panostavan keittiöönsä, sen verran syrjässä elämästä se sijaitsee. Ehkä siellä luotetaan omien asukkaiden voimaan. Omasta mielestäni Haikko on ylihinnoiteltu riistola joka elää Stockmannin kanta-asiakastarjouksilla sekä tyylitajuttomilla konferenssivierailla.

Eikä hyvin mene muillakaan. Muistoissa on yhä lakkiaispäivällinen Sundmanssilla - vaikka siitä onkin aikaa ja etenkin taannoinen vappulounas Bottalla. Siellä pihvikin pysyi vaakatasossa, haarukan nokassa.

Kieli vedessä

Viimeiset laastit seinissä, pokat maalissa ja lautalattia öljyssä. Remontti sekä muutto ohi ja keittiö kuoriutunut muovisuojistaan. Aika siis laitella ruokaa.

Kieltä olen useamman kerran maistellut erinäisissä ravintoloissa mutta itse en sitä koskaan ole valmistanut. Kieli kuuluu niihin rakaa-aineisiin joita ihmiset suostuvat syömään tai sitten eivät, eli vähän samaan kategoriaan mm sisäelinten kanssa. Ei siis mikään varsinainen kohteliaan isännän vierasvara.

Yleensä pääasiallinen tietolähde ruuanlaitossa - kuten hyvin monessa muussakin asiassa - on hakukone. Tällä kertaa kuitenkin satuin sukulounaalle jossa otin aikeeni puheeksi oikeassa seurassa. Molemmat isoäitini nimittäin kilvan jakelivat vinkkejä kielen valmistukseen.

Kelmu auki (Kampin kkk-marketissa ei ollut tuoretta kieltä) ja kieli käteen. Mielenkiintoinen vonkale. Pinta mukavan karhea, ajatukset harhailevat kesän luomulaitumilla jossa tämäkin Mansikki varmasti on ruohoa märehtinyt. Huivipäinen emäntä tulee sangon kanssa ottamaan maidon taidokkaasti talteen jättäen luontokappaleen jälleen nauttimaan yltäkylläisestä maaseudun rauhasta. Kieli liikkuu suupielestä toiseen, mehukasta ruohotukkoa jyystäen.

Valmistusaineet kaikessa yksinkertaisuudessaan

• Kieli
• Suolaa
• Vettä

Kieli keitetään suolavedessä kunnes ohuempi pää on kypsä. Tässä hurahti sellainen parisen tuntia. Tämän jälkeen kannattaa pinta kuoria pois. Tämä on siis se karhea osa joka ei välttämättä ole kovin mukava suussa, ellei digaile "ei oo pokkaa" - tyylisistä herkuista.

Ja siinä se. Sitten vaan siivuiksi ja esimerkiksi salaattipedille ja Camarquen käsinpoimittuja suolakukkasia päälle. Itse siivutin Reittisen leivän tuoretta rieskaa jonka päälle annoksen kokosin. Seuraksi sopii esimerkiksi reilusti olut.

Isäni kertoi pitävänsä kylmästä kielestä, erityisesti leivän päällä. Itse täytyy myöntää että tuore, juuri padasta tullut kieli oli huomattavasti enemmän omaan makuuni. Mutta siis loistavaa se oli! Suosittelen lämpimästi.

Intialaistyylistä kasvispataa

Teemamme "kasvisruoka ei ole ruokaa" jatkuu, tälläkertaa keittiömestari keittelee Intiasta vaikutteita saaneen kasvispadan. Heti alkuun tunnusten että tämä on ensimmäinen kerta kun teen edes jotain Intiaa muistuttavaa ruokaa. En ole myöskään käynyt maassa. Aikaisempi kokemus rajoittuu siis Bollywood-leffoihin sekä Helsingin runsaaseen intialaisten ravintoloiden tarjontaan. Jostain korviini tarttui että juustokumina on juuri se maku, jonka ainakin itse yhdistän tähän kulttuuriin. Siitä se sitten lähti - mainosta lainatakseni.

Samaan aikaan sattui kouraan Valion ruokajugurtti. Tämä runsasrasvainen jugurtti on hyvää sellaisenaan, mutta sopii myös ruuanlaittoon ilmiömäisen hyvin.

Kasvikset

• Munakoisoa
• Sipulia
• Paprikaa

Marinadi

• Ruokajugurttia
• Juustokuminaa
• Valkosipulia
• Sokeria
• Suolaa
• Pipppuria
• Öljyä
• Balsamicoa

Väännä kastike yo aineksista ja anna muhia jonkin aikaa. Pilko kasvikset ja kaada soossi sekaan. Sekoittele ja anna imeytyä. Iske uuniin ja paistele oman maun mukaan, kunnes munakoiso on pehmeää eikä vielä palanutta. Valkosipulin kanssa ei kannata liioitella. Ihmiskunta kiittää.

Sunnuntaisika

Mitä ruokaa tehdä sunnuntaina? Juuri silloin kun aikaa ja halua olisi eniten ovat kaikki oikeat kaupat kiinni. Alepaa ja Siwaa en laske kaupaksi.

Olosuhteiden pakosta käytämme tänään ehkä ainoaa kelvollista valmiiksi pakattua lihaa, porsaan sisäfilettä. Turhaan aliarvostettu raaka-aine joka hyvin tehtynä kutkuttaa veden paatuneimmankin kulinaristin kitalakeen.

• Pienen porsaan sisäfile (tai useampia)
• Kuivattua salviaa
• Kuivattua basilikaa
• Suolaa
• Pippuria
• Öljyä

Hierotaan kuiva-aineet porsaan pintaa ja ripsotellaan öljyä päälle. Annetaan vetäytyä tovi, mitä enemmän sen parempi. Kääritään possu folioon ja uuniin. Lihan määrästä riippuen, paistellaan n 175 asteessa. Annetaan vetäytyä. Itse paistelin kahta yhteenkiedottua filettä n 40min. Uunista tuli juuri ja juuri kypsää ja erittäin maukasta sekä takuumureaa lihaa. Lihansyöjän päiväuni.

Salvia antaa possulle uuden, ainakin itselleni suhteellisen tottumattoman makukombon joka on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Dominique muuttaa

Ravintola Chez Dominique muuttaa suurempiin tiloihin Richardinkadun ja Korkeavuorenkadun kulmaan, Limon:n tiloihin.

Lähteeköhän kauan puhuttu kolmas tähti hakuseen? Välimäki irrottautui Mecca-projektistakin hiljattain, aikaa on siis uusille haasteille.

Pankin tiski

Kun La Place on täynnä, pelastus löytyy naapurista. Bank on vanhaan ja arvokkaaseen pankkisaliin remontoitu lounasravintola. Päivällistäkin saa, ei enää pankkisalin puolella tosin. Päivällä paikan täyttävät läheisen Sammon konttorin mustanpuhuvat ja kiireiset pankkiirit sekä lähialueiden työpaikkojen puurtajat. Lounas on kahdeksan euron hintaansa nähden ihan hyvä.

Onneksi on kuitenkin pakotie tavanomaisesta - tästä myös viittaus Placeen. Samalla kun kansa jonottaa tarjottimiensa kanssa vuoroaan, purjehtii tosimies tiskille ja vaihtaa kuulumiset keittiömestarin kanssa. Bankin tiski sijaitsee ravintolan takaosassa, juuri riittävän piilossa kateellisten katseilta, tarpeeksi näkyvissä herättääkseen kunnioitusta ja estotonta ihailua.

Tarjolla on muutaman kerran viikossa vaihtuva kolmen ruokalajin lounas joka valmistetaan ruokailijoiden silmien edessä. Hinta on erittäin kohtuullisesti 15e. Testikerralla alkuruuaksi oli unelman pehmeää maa-artisokkakeittoa. Sekaan oli heitetty muutamia kuivattuja kinkkulastuja ja päällä oli - yllätys yllätys - vaahtoa. Pääruokana saimme karitsaa, perunapaistosta sekä rapeaksi paistettuja vihanneksi. Jälkiruoka, juustokakku hedelmäsalaatilla oli myös taivaallista.

Paikka on sanalla sanoen loistava, ainoa joka pääsee edes lähelle La Placen hinta/laatu-suhdetta. Detskuissa ei ole säästelty ja palvelu on ystävällistä. Lisäksi, tänne mahtuu aina.

La place aka mesta

Ahaa, joku muukin on huomannut La Placen erinomaisuuden. Paikkaa on todellakin vaikea hehkuttaa liikaa. Nöyrä toivomus onkin ettei henkilökunnalla nouse neste päähän.

Huonoa on tosin kuulunut keittokursseista. Kokki oli kuulemma erittäin ammattimainen ja letkeä mutta apulainen ei aivan ollut tehtäviensä tasalla. Asiakaspalveluhenki puuttui. Tämä on toisen käden tietoa, pakko varmistaa jossain vaiheessa itse.

Ranska vs Suomi maaottelu

Tekee kipeää palata taas Suomeen lyhyen Ranskan vierailun jälkeen. Siinä missä Suomen rinneravintoloissa ihmiset autuaan tyytyväisinä ahtavat sisäänsä ylihinnoiteltuja ranskalaisia, siinä kanssaveljet ja -sisaret Ranskan alpeilla syövät kolmen ruokalajin lounaan viineineen - pöytään tarjoiltuna.

Kotiäiti Suomessa hakee Alepasta täysin mauttoman Edam-kökkäreen tyydyttääkseen lastensa eläinproteiini- ja kalsiumtarpeen. Samaan aikaan Ranskassa kannatetaan pientiloja ja ostetaan juustoja jotka suomalaisesta näkökulmasta ovat outoa, niissä on jopa makua.

Helsingin lähiöistä saa etsiä hyvää ruokaa. Esimerkiksi Laajasalon ostarilla on n 5 ravintolaa joista jokainen tarjoaa pizzaa mutta mistään ei saa kotiruokaa - hyvin huomioitu, Taikinapoika.

Omatunto kolkuttaa. Ei sitä itsekään tule ostettua juustoja erikoisliikkeistä, ainakaan joka viikko ja rinneravintolassa syö sitä, mikä on halvinta tai rasvaisinta. Äidinmaidostako tämä on tullut?

Välillä tekisi kuitenkin mieli hakea ravintolasta muutakin kuin kebabia ja samalla pysyä kotikulmilla. Suurin puute mielestäni on kuitekin leipomoiden puute. Keskieuroopassa näitä ylistyksiä taikinakulttuurille on joka kadunkulmassa, täällä lähinnä supermarketin nurkassa. Paistopisteen patonki ei maistu millekään. Kuka perustaisi leipomoketjun?

Sundis

Sundis eli G.W. Sundmans on ilahduttanut herkkusuita Helsingin Etelärannassa jo vuosien ajan. Muutama vuosi sitten tipahti myös tähti ja se on onnistuttu pitämään.

Muistot tähän paikkaan liittyen ovat varsin hyvät sillä viimeksi käydessäni juhlimme koko luokan kanssa juuri saavutettua valkolakkia. Tällä kertaa asetelma oli arkisempi lounasvierailu.

Palvelu pelaa. Jo narikassa meitä tervehtii hienostuneella tavalla ylikorrekti nuori mies joka myös ohjaa meidät pöytään. Menut eteen ja mietintämyssy päähän. Valitsen seuraavan kombon

Kananpojanterriiniä ja tomaatticoulista
~
Paistettua madetta ja maustepippurikastiketta
~
Juustokakku, hedelmäsalaatti

Kananpojanterriini oli erittäin mautonta. Kana ei ylipäänsä kuulu niihin maukkaimpiin raaka-aineisiin joten jos pyrkimys on korostaa omaa makua, siinä todella onnistuttiin. Tomaatticoulis sen sijaan oli loistavaa. Maku todellakin peitti senkin vähän mitä kanasta oli jäljellä. Kastike oli niin hyvää ja maukasta että sen kanssa olisi mennyt vaikka soijaproteiini suoraan pussista.

Välissä saimme pienen salaatin (muutama salaatinlehti) jossa perus vinaigrette. Tässä tapahtuikin suurin kömmähdys palvelun suhteen, lautasia ei korjattu pois ennen kuin pääruoka jo saapui. Jouduin siis itse koskemaan salaattilautaseen ja siirtämään sen pois tieltä. Eikä minulla edes ollut valkoisia puuvillahanskoja kädessä, toisin kuin tarjoilijoilla.

Made oli leivitetty kevyesti, paistettu sopivasti ja kaikin puolin maukas kokemus. Maustepippurikastike oli taas turhankin mautonta. Toki on hyvä varoa ettei kastike hallitse liikaa, mutta olisi se silti kiva maistaa. Lisukkeena perunamuussi oli unelmaakin pehmeämpää.

Jälkiruoka vei voiton, vaikkei kakun lämmitys täysin nappiin mennytkään. Kakku oli pinnalta lämmin mutta sisältä viileähkö. Kuitenkin aivan loistavan sitruunainen, pehmeä ja maultaan täyteläinen. Hedelmäsalaatti oli tuoretta, ei ihmeellistä mutta sopi juustokakkuun hyvin.

Salissa sai istua rauhassa. Puolenpäivän aikoihin, olimme yksin toisen pöytäseurueen kanssa. Myöhemmin paikalle ehti myös muita ihmisiä. Siihen nähden palvelu on todella hidasta, ehkä sen kuuluukin olla.

Ruuat oli taiten tehty, mutta tämän vierailun perustella paikka ei säväyttänyt. Paremman hinta/laatu-suhteen saa esim La Placesta ja parempaa ruokaa myös muista Michelin-paikoista, Georgesta ja Dominiquesta. Plussat kuitenkin siitä että hovimestari vastasi silmää räpäyttämättä mieltä askarruttaneeseen kysymykseeni, miten paljon hummerin pää painaa.

Tompan lounas

Bulevardi 7:n muistan siitä että siinä sijaitsi nuoruusvuosinani legendaarinen Broadway Boulevard -niminen nuorison suosima tanssiravintola. Tämä oli ensimmäisiä paikkoja jonne sain naamalla toimivan vipin. Tai ainakin poke tunsi niin hyvin ettei kysynyt papereita. Ainakaan joka kerta.

Paikalla on toiminut jos jonkinmoista yrittäjää ennen ja jälkeen kultaisten nuoruusvuosieni. Nyt tilalla on Tony's deli joka muutti siihen Klasun viedessä vanhan liikepaikan Bulevardin toisesta päästä. Muutos on melkoinen. Tila kylpee kattoikkunan kautta tulevassa luonnonvalossa ja näyttää todella hyvälle. Vanhassa Boulevardissa ei viitsinyt käydä liian valoisalla tai liian selvinpäin, niin uskomattoman hirveältä paikka näytti. Vähän kuin Kaivohuone ennen remonttia.

Myös ruoka yllätti erittäin positiivisesti. Kahdella testikerralla syötiin lounaaksi pastaa sekä grillattua porsasta. Pastan kastike oli erinomaista eikä itse pääosan esittäjää oltu keitetty liian kypsäksi. Porsas sen sijaan räjäytti tajunnan. Harvoin yllyn kehumaan mitään näin estottomasti mutta tämä saattoi olla parasta porsasta jota olen ikinä syönyt. Todella mehukasta, hyvin maustettua - tässä oli kaikki kohdallaan. Lisukkeetkin olivat kunnossa, kuorineen paistettuja ja suolattuja perunanpuolikkaita sekä wokkivinneksia. Ei mitään erikoista, mutta hyvin tehtynä aivan loistavia.

Ja kuin pisteenä i:n päällä tai oliivina kuivassa martinissa, myös palvelu pelasi ja onnistui olemaan kesken lounaskiireen jopa ystävällistä. Mielenkiintoista olisi kokeilla miten konsepti toimii illalla, ainakin lounaasta on vain hyvää sanottavaa.

Elielin aamiainen

Tapasimme jälleen, hyvien ystävien lämpöisessä seurassa, tällä kertaa aamiaisella Helsingin keskustan Holiday Inn:ssä. Ah kuinka rakastankaan rakkaiden hotellityöntekijöiden "tämä nuoriso syö varmasti pummilla - not with me" asennetta. Vaikka asia on kertaalleen selvitetty, jatkuvasti pitkiä katseita. Yksi tarjoilija päivystää lähtökuopissa, valmiina ottamaan kiinni juoksuun lähteneitä asiakkaita.

Noh, sattuuhan sitä, myös paikoissa joissa aamiainen maksaa 15e. Väkisinkin kokemusta vertaa Ilmattaren vastaavaan, onhan hinta lähes sama. Ilmattaressa lasku sentään tuotiin pöytään pyytämättä, maksuvalmiutta ei epäilty - ainakaan sitä ei näytetty.

Sisustus on hyvin Rossomainen. Tummahkoa puuta - ei tarpeeksi tummaa ollakseen trendikäs, ei tarpeeksi vaaleata ollakseen ajattoman skandinaavinen. Jotain siitä väliltä ja hyvin mautonta. Lyhyesti sanottuna, jossain Amerikkan yhdysvalloissa, ketjun pääkonttorissa pitkään mietittyä, ketään ärsyttämätöntä kamaa. Jopa musiikki oli kuin kliseiden aapisesta, hissimusiikin kootut hitit pan huilulla soitettuna. Pöydissä perus-leikkeleet odottelevat ottajaansa raejuuston ja hieman näivettyneiden salaatinlehtien kera.

Aamiainen sieltä perinteisestä päästä. Mikä sitten perustelee korkean hinnan? Sistustus? Ei. Palvelu? Ei. Valikoima. No, osittain. Einesten oheen on jaksettu viritellä aulista palvelukulttuuria henkivä tilausjärjestelmä jolla kokilta voi pyytää paistettua munaa tai jopa lettuja. Letut vielä maistuivatkin! Palvelukulttuurista en tosin tiedä. Tilaus ei meinannut millään onnistua. Myös kahvia sai odotella pöytään todella pitkään. Lopulta piti itse pyydystää aina niin kiireinen, lehteä lukeva tarjoilija. Samalla vaivalla olisin hakenut kahvin keittiöstä.

Tähän hintaan menen mieluummin Ilmattareen, mutta Scandic on edelleen - kympin hinnallaan - hinta/laatu-suhteen voittaja. Pienellä palvelun petraamisella kruunu siirtyisi Klasulle.

Henrin lounas

Lounas Henri'x roomissa oli ristiriitainen kokemus. Tämä vanhan café Fontanan (rauha sielulle) paikalle ilmestynyt espanjalaistyylinen ravintola kylpee kauppatorin kansainvälisessä tunnelmassa, etelä esplanadin itäpäädyssä. Päiväsaikaan täytät mahasi lounaalla ja illalla tapaksilla - tästä espanjalainen luonnehdinta. Ehdoton plussa - kuten kansainvälisiin tapoihin kuuluu - onkin pöytiintarjoilu. Niin lounaalla kuin illallakin ei tarvitse mennä tiskille norkoilemaan ja odottelemaan että tarjoilija saa päivän kuulumiset vaihdettua kolleegansa kanssa. Istutat vain leveän ahterisi tuolille ja odottelet niin johan sinua palvellaan. Ja vielä hyvin. Illasta ei siis mitään valittamista, päinvastoin.

Lounaalla on kuitenkin vähän hommat hakusessa. Testikerralla lautaselle pöllähti broilerin rinta maapähkinäkastikkeella. Rinta oli hyvän mehukas. Kastike toimi ollen samalla jännän erikoista. Mutta riisi - taattua Amica kamaa. Miten voi olla että Helsingin keskustassa, jossa kävijät äänestävät armotta jaloillaan, saa samaa riisiä kuin keskiverto Sodexhon pyörittämästä työmaaruokalasta - paikasta jolla on lähes monopoli? Anteeksiantamatonta. Ylikypsää ja mautonta.

Onhan Henrin huone mutkattomampi kuin ketjun kantaisä Henri'x jossa laatu on kohdallaan. Silti, pienillä asioilla saa ihmeitä aikaan. Kuten aina niin kriittisen itseni tulemaan takaisin.

Suomi filmin tähdet

Mitä yhteistä on Tauno Palolla ja Ansa Ikosella? Sen lisäksi että molemmat ovat kotimaisen elokuvan suuria nimiä, Filmitähti ei varmasti olisi heidän kantapaikkansa.

Lounaalla paikka on tyhjä. Ravintolan takaosassa muutama yksinäinen pariskunta odottee kiltisti tarjoilijaa. Mekin istahdamme paikallemme ja syvennymme ruokalistaan. Kallista tuntuu olevan, vain yksi ruoka irtoaa alle kahdeksan euron.

Nappaamme (lounas)listan ainoan burgerin. Ensimmäisenä pistää silmään mielenkiintoinen leipä, ciabatta-tyylistä leipää joka ei painu kasaan. Tämä tekee käsinsyömisen mahdottomasti ja korostaa leivän roolia turhankin. Milloin leipä on ollut paksumpi kuin pihvi? Pihvi sentään on hyvin tehty ja maistuu avotulella grillatulle. Muuten annos on erittäin vaisu. Pihvin kaveriksi sämpylän sisään on heitetty yksi salaatinlehti ja laiskasti kastiketta. Annos kruunataan lankkiperunoilla joita kansanomaisesti ranskalaisiksi kutsutaan.

Satsi jättää mahaan epäkiitollisen olon. Ei täysi muttei tyhjäkään. Rasvaisen tunkkainen fiilis jatkuu koko päivän.

Yli kahdeksan euron hintaan kuvittelisi saavansa hyvän börjen, ei mitään puolivillaista vähän-sinne-päin viritelmää. Amerikkalainen diner-asiakas ei edes katsoisi tähän suuntaa, Ansasta tai Taunosta nyt puhumattakaan.

Parasta lounasta

Mistä tunnistaa hyvän ravintolan? Keittiöstä kuuluu ranskalaista kiroilua ja listan täydellinen tavaaminen vaatii niin ranskan, englannin, suomen kuin keittiöslanginkin virheetöntä hallintaa.

Unioninkadun La Place:sta on pitänyt kirjoittaa jo aiemminkin. On vain tuntunut että mitä tahansa ylisanoja käyttäisi, ei se riittäisi kuvaamaan sitä euforiaa jota tunnen paikassa syödyn lounaan jälkeen.

Lounasaikaan mesta on poikkeuksetta täynnä. Kahdella henkilöllä voi yrittää löytää paikkaa kivisen pöydän ympäriltä, isommat seurueet varatkoon pöydän. Rapeakuoriset leivät käteen ja listaa tutkailemaan. Testipäivän listalla oli

Kurpitsa & Tryffeli capuccino & Tortellinis
~
Anis Nieriä, Xerez Valkopapu Purée & Piperade
~
Ananas Tiramisu

Keitot ovat aina loistavia. Öljyä on heitetty niin soppaan kuin pinnallekin sen verran että pelkän keiton syöminen jättää mahaan mukavan kalvon. Pakko siis syödä myös jokin pääruoka. Place loistaa mielestäni raaka-aineiden hallinnan lisäksi erityisesti lisäkkeillään. Ne sopivat yleensä täydellisesti kokonaisuuteen. Kypsyysasteet sekä näyttävyys ja värit ovat kohdallaan - silmä syö mukana kuten Paul Bocusse aikoinaan totesi.

Täällä olisi sääli olla syömättä jälkiruokaa. Ananas tiramisu ei tehnyt sääntöön poikkeusta.

Onko pahaa sanottavaa? Testikerralla ei. Hinta on kolmelle ruokalajille erittäin kohtuulinen 16,80 - miinusta tosin vuoden vaihteeseen ajoittuneesta muutaman euron noususta. Välillä sattuu pieniä lapsuuksia, varsinkin jälkiruokien kohdalla. Suosio on aliarvioitu ja ennalta mietitty on päässyt loppumaan. Sitten hirveässä kiireessä sävelletään jotain vähemmän täydellistä.

Helsingin paras lounaspaikka. Hinta/laatu-suhteeltaan varmasti, absoluuttisestikin hengitellään Michelin-tähdillä noteerattujen paikkojen niskaan.

Maksaa ja pyreetä

Mielestäni Liemessä on yksi tämän hetken parhaita ruokaohjelmia. TV:stä entuudestaan tutut liemikauhojen virtuoosit opettavat tavallisille pulliaisille ruuanlaiton saloja. Välillä Hans Välimäen ego tosin tuntuu pullistelevan olohuoneeseen asti. Jos tämän jättää omaan arvoonsa, on ohjelma erittäin viihdyttävä ja ennenkaikkea opettavainen. Reseptit ovat yleensä sen verran yksinkertaisia että ne muistaa kaupassakin ulkoa (ainakin melkein, sovelluksen varaa pitää aina jättää) ja pieniä vinkkejä satelee maksan kalvojen poistamisesta kirkastetun voin käyttämiseen.

Päätin siis kokeilla joskus ohjelmassa esiintyneitä maksapihvejä jotka maustettiin sitruunankuorella. Koska en muistanut lisuketta joutui sen säveltämään itse.

• Maksaa
• Raastettua sitruunan kuorta
• Suolaa & Pippuria
• Vehnäjauhoja

Poista maksasta kalvot, mausta suolalla ja pippurilla. Lisää raastettu sitruunankuori. Pyörittele kevyesti jauhoissa ja paista rapeaksi kuumalla pannulla. Löysäksi jäänyt eli kylmällä pannulla paistettu maksa on aika ällöä.

Lisukkeena oli bataattipyree

• Bataatteja
• Eilisen maa-artisokkacappucchinon jämät
• Kermaa
• Suolaa & pippuria

Keitellään bataatit kypsiksi pienissä paloissa. Soseutetaan, lisätään mukaan loput ainesosat. Ei kannata tehdä ihan vauvanruokaa, pienet klimpit antavat hampaille duunia. Kermaa kannattaa laittaa sen verran että pyree on lähes juoksevaa. Näin se korvaa samalla kastikkeen jota ei ole.

Mielestäni sitruuna ei sopinut maksaan kovinkaan hyvin. Ehkä makuni on äidinmaidosta imettynä sittenkin kovin konservatiivinen. Puolukkahillo nimittäin sopii maksaan paljon sitruunaa paremmin.

Tryffelinen maa-artisokka cappucchino

K-kauppias oli hoidellut hyllyyn pussillisen luomutarran ansainneita maa-artisokkia kotimaan tantereelta. Siitä ne harkituin liikkein päätyivät ostoskoriini ja lopulta Bentley Azuren kyydissä kotiin. Pieni kuorimaveitsen näyttö ja pataan. Helppo ja nopea maa-artisokkakeitto oli lähes valmis.

• Maa-artisokkia
• Loraus kermaa
• Suolaa
• Vettä
• Maitoa
• Tryffeliöljyä

Keittele maa-artisokat vedessä kypsiksi, soseuta omaan liemeensä. Lisää sopivasti suolaa ja tilkkanen kermaa. Lämmitä ja vaahdota maito ja aateloi se tryffeliöljyllä. Helppoa, nopeaa, maukasta ja kaiken lisäksi terveellistä! Hyvä välipala talvipäivään.

Nomen est omen. Hieno nimi saa arkisenkin ruuan kuulostamaan hienolta.

Saksan versio glögistä

Saksaa puhuvan maailman lahja maailmalle, jokaisen alppireissun pelastus, pakkaspäivän makunautinto vailla vertaa. Kyllä, se on Glühwein. Maustettu viini, sukua myös pohjoismaiselle glögille.

Suomeen asti tämä herkku harvoin kantautuu. Viime päivinä silmiini kuitekin osui St. Christopher Glühwein. Maistamisen jälkeen voinen perustellusti kysyä, onko Alkon sisäänostajalla mennyt sormi suuhun vai onko hyllytila vallitsevan tavan mukaan arvottu? Tämä ei nimittäin ole sitä oikeaa kamaa, kertovat lahjomattomat makunystyräni. Vaikka pullon takamuksessa selvällä saksan kielellä mainostetaan juoman "juomavalmiutta" on se kaukana siitä. Karvas maku vaatii kunnon sokerisysäyksen ennen kuin tätä tököttiä kehtaa kaataa suuhunsa.

Oppireissulle Itävaltaan?

Monitoimi-Olavi

Suutari pysyköön lestissään - vanha kansa sen tietää. Useimmat ravintolat eivät sitä tajua ja yrittävät tarjota, usein tosin olosuhteiden pakosta, vähän kaikkea kaikille. Keskiolut virtaa tankkaustuntien aikana ja toisaalta yritetään pitää edes jonkinlaista profiilia yllä oikeuttamaan "ravintola" nimikettä. Poikkeuksiakin löytyy, kuten sain Pikku Huopalahden Sir Olavissa huomata.

Lounasaikaan vallitsee kiireetön tunnelma. Ruokapuolella viihtyvät eri alojen ammattilaiset lounastauollaan ja baarin puolella - ilmeisesti ammattilaisia hekin. Lista on laaja ja ulottuu pizzojen, leikkeiden ja kebabin kautta intialaiseen ruokaan. Yleensä tässä vaiheessa kannattaisi hälytyskellojen soida ellei keittiön säleoven kautta erottuisi ammattitaitoa uhkuva aito intialainen keittiömestari ainaisesta pizzanpaistosta kypsynyt ilme kasvoillaan.

Lounaaksi maistettu vindaloo kana oli loistavaa. Maku pesi mennen tullen esimerkiksi Namaskaar expressin vastaavat viritelmät. Tulisuuskin oli kohdallaan. Keskustan hintoihin tottuneelle 7,5e kuulosti kohtuulliselta. Varsinkin kun hintaan kuului runsas salaattipöytä tuoreine patonkeineen.

Toisella visiitillä, tällä kertaa ilta-aikaan, maistoin kebabia. Parempaakin olen saanut, esimerkiksi Budapestissä mutta ei Olevin kebbe todellakaan minnekään häntäpäähän sijoitu. Itseasiassa positiivinen ja kohtuuhintainen yllätys.

Kello viiden aikoihin oli meno baarin puolella jo suhteellisen villiä.

Via dolorosa

Kärsimysten tie. Voiko tässä maailmassa enää mihinkään luottaa?

Perinteikäs ei aina tarkoita samaa kuin laadukas tai tasalaatuinen. Vuosia Helsingissä vaikuttanut Rodolfo on siitä oiva esimerkki.

Paikka sinänsä on viihtyisä, palvelu mukavaa ja ruokakin tähän mennessä ollut ihan mukiinmenevää. Varsin konstailematonta ja - hmmm - rehellistä. Varsinkin pastat sulavat suussa. Mutta ah, oliko kokilla krapula tänä uudenvuoden aattona? Muuten ei voi tasoa oikein selittää.

Tuore ankanmaksa kera valkosipulileipien kuulosti oikein hyvältä. Mutta. Leipä oli poltetta reunoilta mustaksi ja valkosipulin käyttöä ei tosiaan voi moittia säästeliääksi. Ankanmaksan hento maku peittyi kokonaan tämän alle. Rucola ja granaattiomenan siemenet eivät siinä paljon auttaneet.

Ja päivän kohokohta. Paikka joka mainostaa itseään Helsingin vanhimpana Italialaisena ravintola luulisi olevan pizzojen mekka, lättyjen kruunamaton kuningas. Hyvää niistä olenkin kuullut mutta tämän käynnin perustella en tähän ilon paatoksen voi yhtyä.

Päivän erikoinen (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) oli mielenkiintoiselta kuulostava pizza tuoreesta ananaksesta, Parman kinkusta ja aurinkokuivatuista tomaateista. Sinänsä mielenkiintoinen kombo joten olihan sitä pakko maistella. Vaikka yleensä pidänkin näinkin laadukkainen raaka-aineiden laittamista pizzaan haaskauksena.

Edelle luetellut pääraaka-aineet oli laadun ja määrän puolesta kohdallaan. Mutta mikä tekee pitsan. Pohja, tomaattikastike ja juusto. Kastikkeesta ei moitteen sanaa. Pohja taasen oli aivan liian paksua ja taikinaista. Liekö sitten syynä juuston liioiteltu määrä. Juusto oli valunut pizzan keskelle paksuksi kerrokseksi joka saisi komppaniallisen painonvartioita haukkomaan henkeään. Energiamäärällä ruokkisi pienen perheen viikoksi. Kaikinpuolin siis veren seisauttava kokemus - kirjaimellisesti.

Jälkkäriä ei edes uskaltanut saati jaksanut kokeilla.

Aamiainen Väinämöisen seurassa

Harva hotelli on saanut yhtä paljon julkisuutta kuin vasta avattu Klaus K. Palstatilaa on herunut metritolkulla ja aina on muistettu mainita Kalevalan ympärillä pyörivä teemakokonaisuus. Ken sen tietää, voi samalla kertoa miten Filmitähti sulautuu kuvaan.

Kylmänä joulukuun aamuna, aavistuksen ennen kukonlaulua, pakenimme talven viimaa Ilmattaren vastaanottavaan syliin. Ohi iPod-henkisen respan ja voilà, perillä viimein.

Ravintola on maulla sisustettu. Materiaalivalinnat tosin henkivät kaikkea muuta kuin kestävyyttä. Ei tätä varmaan ikuiseksi olla suunniteltukaan. Koivu on tuotu kivasti esiin ja avokeittiö hohtaa puhtauttaan.

Buffé-aamiainen kustantaa täällä 16e, erikseen voi vielä tilailla hienouksia - lisähintaan tietenkin. Perushintaan kuuluu suppeahko valikoima harkittuja tuotteita, klassista skandinaavista hotelliaamiainen-linjaa muutamilla extroilla. Esimerkiksi graavattua siikaa, juustolautanen sekä loistavaa appelsiinimehua joka vetää vertoja jopa tuorepuristetulle.

Palvelu vain yskii. Kahvi tuodaan pöytään kuten tämän tason paikassa kuuluukin mutta ei maitoa. Mitä ihmettä? "Maito on tuolla" ilmoittaa tarjoilijatar poistuessaan takavasemmalle. Miksi tuoda kahvi pöytään jos kuitenkin pitää vaivautua maidon hakuun. Lisäksi lasku tuotiin pöytään pyytämättä ja se tuli meille yllätyksenä. Harvemmin tälläistä tapahtuu Suomessakaan mutta keskieuroopan maissa se otettaisiin hienovaraisena viestiä poistua ravintolasta.

Ruoka oli hyvää mutta juuri palvelu ja harkitut yksityiskohdat tekevät pesäeron tavanomaiseen Scandic-aamiaiseen. Tälläisenään hinta ei ollut perusteltu. Toivottavasti tulevaisuudessa alun karstat saadaan poltettua pois.