Taboulehmunakas

Keittiö on yhtä hyvä kuin sen valmistama munakas. Näin sanoi joku viisas mies jossain vaiheessa. Tällä mittapuulla omani ei todellakaan olisi kummoinen. Ainoa lohdun jyvä löytyy tiedosta, etten ole yksin.

Munakas tosin on myös sellainen asia, johon en ainakaan itse jaksa panostaa. En ikinä syö munakasta kuin aamuisin. En tarjoa sitä vieraille, eikä asia ole minulle tärkeä. Osittain ehkä myös siksi, etten ole varmaan ikinä syönyt täydellistä munakasta. Siitä sen haasteen saisi nyhdettyä. Otetaan todo-listalle.

Kerrankin suunnittelin eläämääni eteenpäin ja päätin jo lauantaina, mitä teen ruoaksi sunnuntaina(!). Koska kastikkeeseen tarvitaan keltuaisia, oli luontevaa käyttää myös valkuaiset hyväksi. Tästä idea munakkaaseen. Kerrankin oli keittiö myös tuoreita yrttejä täynnä, mutta koska tabouleh oli valmiina, käytin sitä.

Tabouleh

• Bulgur-vehnää
• Sitruunan mehua
  
• Suolaa ja pippuria
• Lehtipersiljaa
• Sipulia
• Tomaattia
  
• Oliiviöljyä
• Tuoretta minttua
  

Bulgur keitetään, tomaatti ja sipuli pilkotaan. Minttu ja persilja hienonnetaan. Sotketaan, maustetaan sitruunamehulla, öljyllä ja mausteilla. Ja on muuten oikeasti eroa, käyttääkö ns perinteistä kähäräpersiljaa vai sileälehtistä lehtipersiljaa.

Munakas paistetaan, kuten parhaaksi taidetaan. Loppuvaiheessa voi mukaan laittaa myös juustoa. Sisään pakataan taboulehia ja taitetaan kaksin kerroin. Seuraksi sopii tuorepuristettu appelsiinimehu. Laiskoille tölkistä. Tai mimosa, jossa kuplina esim Non Plus Ultra Cuvée Reina Mª Cristina. Niin ja tosiaan tarkoitin sitä juomaa, en esim tätä.

Ankkaa uunissa

Näin joulun jälkeen voi viimein vapautuneesti puhua joulusta. Joulun alla vallitseva hösäys, häsäystä ja jokapuolella vallitsevaa ruuhka vetää pinnan kireälle. Jos sitä ei stressaisi itseään sillä, saako nyt jokainen puolituttu joulukortin tai pitääkö se naapurin Orvokki saamaansa Burberry-laukkua ihan nolona, olisiko sitä levänneempi jo ennen h-hetkeä? Itse uskon siihen.

Tänä vuonna ehkä eniten rasitti ruokapuoli. Itseähän tässä osittain saa (taas) syyttää. Stockan herkku ja Hakiksen halli, molemmat tukossa kuin Schengen-alueen rajat Putin-nuorille. Ei siinä vielä mitään. Kestän hammasta purren sen, että joku päättää lastenvaunuillaan tukkia koko käytävän. Ja sen, ettei millään osaa päättää, seisoako nyt paikallaan, liikkuako, vai ostaako sittenkin sitä terva-silakkaa. Tänä vuonna eniten söi valikoiman niukkuus.

Kalakaupasta on raahattu suomustimet pois, sillä jokainenhan tekee kuitenkin graavikalaa. Suomustettua kalaa ei vaan saa. Itse en operaatioon rupea, kerrostaloasunnon vessa muistuttaa sen jälkeen enemmän biojäteastiaa kuin vaalittua miestenhuonetta.

Ja lihakauppa? Jopa pitkäaikainen luottopakkini, Reinin liha, kaventaa valikoimaansa kinkun varjolla. Mikä normaalisti on hyllytavaraa, kuuluu joulun aikana erikoisvalikoimaan. Etukäteen mietitty karitsan kare jäi siis hyllyyn.

Nyt, tammikuussa, voi hallioperaatiolle jo vähän naureskellakin. Takkatuli rätisee lempeästi, hyvä konjakki lämpenee kädessä ja paksu kuubalainen annostelee rauhallisesti hienovaraista savua kohti katonrajaa. Ehkä silloin kävi, kuten oli tarkoitettu. Ostin nimittäin kokonaisen ankan. Enkä mitä tahansa ankkaa, vaan vielä kotimaista Alhopakan ankkaa.

Ei seikkailu kuitenkaan tähän loppunut. Ankka oli nimittäin joulun kunniaksi pakastettu. Koska eläin oli tarkoitus tuhota vasta muutaman päivän kuluttua, pakastin sen myös kotona. Otin sulamaan jääkaappiin puolitoista vuorokautta ennen paistohetkeä, kuten minua oli valistettu. No, eihän se riittänyt. Marinointivaiheessa huomasin linnun olevan melkein umpijäässä. Sulattelin sitä hellävaraisesti ensin lattialämmityksen päällä, sitten patterin päältä. Kun hermo petti, siirsin sen miedolle lämmölle uuniin. Ja saatiinhan se sulamaan, vieläpä ilman suurempia vaurioita.

Siirtykämme siis viimein itse asiaan eli varsinaiseen ruokaohjeeseen. Ankka marinoidaan päältä suolalla, pippurilla ja sitruunamehulla. Mieluiten sulaan lihaan ja tunteja ennen paistoa. Täytteeksi leivoin seuraavanlaisen seoksen:

• Kirpsakoita omppuja
• Pekonia
• Herkkusieniä
• Tuoretta timjamia
• Sipulia
• Valkosipulia
• Suolaa
• Pippuria

Pekoneita ja omppuja esipaistetaan hetkonen. Herkkusienet pilkotaan joukkoon, samoin hienonnettu timjami, valkosipuli ja mausteet. Tungetaan ankan sisään.

Paistelin ankkaa n 150 asteisessa uunissa aika tarkkaan kaksi tuntia, vähän ohjeen vastaisesti. Ja hyvää tuli. Rinnat punoittivat samalla kun koivet olivat ehtineet kypsyä läpi.

Neljä nälkäistä miestä tuli jotenkuten täyteen. Onneksi tämä ei ollut ainoa ruokamme.

Mielenkiintoista

"Välimäki poltti päreensä harrastajan kritiikistä" kertoo Kauppalehti ja samaan yhtyy myös Taloussanomat.

Viini-lehteä en ole lukenut, joten asiasisältöön on vaikea ottaa kantaa. Ja Välimäellä on oikeus mielipiteeseensä. Asia joka tässä hämmästyttää on, ettei vastapuolta ole kuultu ollenkaan. Tai jos, ei se ole päässyt lehteen asti. Missä on Matssonin puheenvuoro?

Ja ehkä vielä enemmän hämmästyttää se, miten moinen pääsi isolla läpi valtakunnan molempiin talouslehtiin. Taitaa maanantai olla hiljainen uutispävä.

Huomasin vasta nyt Hanssin aiemman blogautuksen meistä ruokablogaajista. Hyvä on kuulla palautetta näinkin päin. Itse toivoisin sitä useamminkin ja suoraan (vrt Matssonin beluga-linssit).

Jäämme odottelemaan Kauppalehden artikkelia tästä blogista, kunhan vain pääsen chezziin syömään.

George is on

Vanhaan Georgeen en ehtinyt, paitsi lounaalle. Harmi sinänsä. Päivällä hinta ja laatu ainakin kohtasivat hyvin. Omistajamuutoksen jälkeen rima on korkealla. Henrix-ketjun taso ei ole vakuuttanut tasalaatuisuudellaan. Ketjun ensimmäinen - nyt jo edesmennyt - jäsen oli loistava. Henri'x room:ssa hienoa oli lähes ainutlaatuinen pöytiintarjoilu, niin ikään r.i.p. Kampin bbq house taas oli suuri pettymys. Mitenköhän nyt?


Muutamaa päivää ennen jouluviikonloppua paikka on lähes tyhjillään. Onhan jo myöhä, mutta ihmettelen silti. Joulukuussa menestyy huonompikin ravintola. Jamie Cullum lurittelee keskusradiossa kun odotan muuta seuruetta. Kuulen naapuripöydän, ilmeisesti tuore pari, puheenaiheet kiusallisen hyvin. Kuin kreivin aikaan kylmä kuohuva rauhoittaa mieltäni ja sieluani. Illan koitos voi alkaa.

Alkaa pettymyksellä. Jo etukäteen tsekattua taste&wine-kokonaisuutta ei suostuta tarjoilemaan myöhäisen ajankohdan takia. Pulssin tasaannuttua tarjoilija osoittaa pelisilmää luvaten rakentaa meille menu henrix:n laajennetun version. Hyvä on.

Alkuun erittäin maistuvia jokirapuja, ikäänkuin amusena. Ja mukaan poikkeuksellisisesti viiniä, ja vielä reilu annos. Kymmenen gramman rapu saa seurakseen viisi senttiä viiniä. Suhteet on suomalaisittain kohdillaan.


Lohi on erinomaista. Mukana muodikkaasti wasabi-aiolia, mätiä ja (muistaakseni) hillottua inkivääriä. Ihan kiva ja maistuva annos, mutta jotenkin lattea. Jo asettelu on tylsä, ehkä hieman ysäri. Ei nyt sentään, mutta ei tätä vuotta kuitenkaan. Tämän hintaluokan paikalta odottaisi enemmän.

Pääruokana härän filettä, bataattipyrettä, artisokkaa, papuja ja punaviinikastiketta. Härkä on ihan ok, mutta vain varjo ravintolan vanhan isännän taidonnäytteestä. Pyre + lisukkeet ok ja kastike saisi olla makoisampi. Muutaman viinilasin jälkeen aistit sai pinnistää äärimmilleen saadakseen edes jotain makua suuhun. Jälleen siis luokkaa ihan jees.


Tähän väliin pyysimme juustoa. Lounasvieraat olivat kuulemma rohmunneet kaikki aarteet joten vaihtoehdot olivat vähissä. Keittiö kuitenkin lupasi säveltää jotain. Saimme lähes moussemaista vuohenjuustoa, balsamikosiirappia ja kuivattua aprikoosia. Seuraksi valkoista Burmesteria. Juusto oli erinomaista ja annos oli hädässä sävelletyksi hyvä.

Jälkiruoalle oli kovat odotukset. Tähän mennessä mikään ei ollut säväyttänyt ja sitä jotain kaivattiin. No eihän sitä tullut. Suklaakakku-annoksessa oli yritystä mutta ei se toiminut. Kakku oli kuivaa ja muut ainekset eivät tukeneet toisiaan. Tai jos, en vain ymmärtänyt korkeampaa syytä niiden olemassaololle.


Kaikenkaikkiaan laatu ei vastannut hintamielikuvaa. Rahaa saimme kulumaan reilusti yli sata euroa ja samalla rahalla olen syöynyt huomattavasti paremmin, esimerkiksi Olossa ja Carmassa.

Valopilkkuna ja kokonaisuutta pelastamassa oli erinomainen palvelu. Se oli asiantuntevaa, asiallista ja mukavaa, olematta kuitenkaan häiritsevän tuttavallista. Jamie Cullumin levy soi jo neljättä kertaa läpi. Ymmärrämme vinkin ja poistumme kahvi-avecin jälkeen ulos joulukuiseen Helsinkiin.

Lohisoppa

Kalakeittoa en ole varmaan ikinä tehnyt. Kummallista sinänsä. Kala on todella hyvää, samoin kalakeitto. Edellispäivän taimenesta jäivät ruodot ja pää yli ja mikä olisikaan parempi käyttökohde kuin kalakeiton liemi. Onneksi ruokablogit ovat ohjeita pullollaan!

Itse käytin keittoon seuraavaa

• Taimenen perkuurippeet
• Merilohta (varsinainen pihvi)
• Perunaa
• Porkkanaa
  
• Vettä
• Voita
• Laakerinlehtiä
• Valkopippuria
• Merisuolaa

Koristeluun vielä edellispäivältä jäänyttä kirjolohen mätiä sekä katkarapuja. Sunnuntaina ei enää uutta viinipulloa jaksanut avata, joten ruokajuomana toimi rasvaton bodymaito.

Liemiä pitäisi jaksaa keitellä enemmänkin. Maku on kuitenkin lievästi sanottuna parempaa kuin natriumglutamaatin sävyttämissä kuutioissa.

Viikunaa ja taimenta

On se mukavaa kun on viikonloppu ja viimein aikaa laittaa ruokaa. Jopa niin paljon aikaa, ettei kauppaan mennä ns kylmiltään vaan reseptejä ehtii selailla etukäteen. Etikettiklubin lehti oli juuri saapunut ja silmään osui pecorino-viikunasalaatti. Ohje meni suurinpiirtein näin. Kastike:

• Valkoviinietikkaa
• Hunajaa
• Vahvaa sinappia
• Oliiviöljyä
  
• Suolaa
• Pippuria

Muut paitsi öljy sekoitetaan ja öljy kaadetaan pikkuhiljaa mukaan, kokoajan hämmentäen. Paahdetaan saksanpähkinät ja pilkotaan pecorino, laitetaan soossin muhimaan. Asetellaan kaikki salaattipedille. Itse käytin rucolaa ja lollo rossoa. Lopuksi vielä muutama viikuna koristeeksi, ja tietenkin maun vuoksi.

Pääruoaksi oli jo pitkään pitänyt tehdä kunnollista kalaa. Viinikin oli jo valittuna valmiiksi. Samalla teki mieli kokeilla beurre blanc kastiketta, jonka bongasin kahden tähden kiertueelta. Mielenkiintoinen ohjelma kaikinpuolin. Kaksi hyvää kokkia, joiden tv-persoonasta en vain pidä. Siksi koko ohjelma on parhaimmillaan, kun turhat läppäjaksot kelaa yli.


No, takaisin asiaan. Samoilta sivuilta bongasin myös idean tarjota mummon kurkkuja kalan kanssa. Alunperin ideoitu kuha tai siika vaihtui taimeneen, sillä sitä sattui olemaan tarjolla. Pastaa en tosin jaksanut käydä vääntämään. Sen sijaan paistoin peruna- ja porkkanalohkoja uunissa varmaan puolitoista tuntia.

Beurre blanc ei todellakaan ole mikään laihduttajan kastike. Pohja on hyvin pitkälle kermaa ja voita. Rasvamäärään suhteessa maku on mielestäni liian mieto, eli ns bang-for-the-buck puuttuu kokonaan. Ohjeesta tuli vielä aika mammuttiannos, joka olisi tosin pitänyt pystyä ennakoimaan. Kastike on parhaimmillaan - yllättäen - hyvin pieninä määrinä.

Rasvaa tuli kerralla viikon tarpeiksi. Homejuustokin piti jättää seuraavaan päivään, sen verran ähkyssä oli. Tämän rasvamäärän polttaakseen saa hevospooloa pelata aika monta tuntia.

Piparikana

Taas on kuukausi vaihtunut ja on ruokahaasteen aika. Tämä jo pitkään jatkunut ruokablogiperinne on on osaltani menny aina iloisesti ohi. Osaltaan sen takia, ettei mielikuvitus riitä esimerkiksi soijarouheen hyödyntämiseen, suurimmaksi osaksi kuitenkin saamattomuuttani. Ja ihan kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, rima on ollut ihailtavan korkealla.

Nyt otin osallistumisen oikein asiaksi ja tein ruoan samantien pois alta. Intialaishenkistä ruokaa oli ollut agendalla muutenkin ja yllättäen huomasin pipareiden sisältävän hyvin samoja mausteita. Tästä siis "kuningas"idea, piparikana. Pitkään hautuvaan lihapataan esimerkiksi rasvainen ja sidekudosta sisältävä lammas voisi olla poikaa, mutta eihän sellaista mistään sunnuntaina saa. Ainakaan lähikaupasta tai kävelymatkan päästä kotoa.

Otetaan siis

• Pipareita
• Lihaa (tässä tapauksessa kanaa)
• Porkkanaa
  
• Ruokajugurttia (esim bulgaria)
• Paseerattua tomaattia
• Korianterin siemeniä
• Tuoretta inkivääriä
• Suolaa
• Rosé-pippuria
• Sipuli
• Valkosipulia

Kaikki ainekset, lihaa ja porkkanoita lukuunottamatta, pilkotaan ja vedetään sileäksi tehosekoittamisessa. Lihan annetaan maustua tässä marinadissa jonkin aikaa. Haudutetaan kärsivällisesti suurella sydämmellä ja pienellä lämmöllä.

Enää pitää miettiä, unohtuiko jotain, mutta ei, tuossa taisi olla kaikki. Ruoan kanssa sopii lukemiseksi esimerkiksi duumanvaaleista kertova artikkeli paikallislehdessä. Ruokajuomaksi kylmä olut.

Vasaa?

Mistä tietää, ettei liha ole peräisin lihakaupasta? Hintalapun puutteesta voi tietenkin päätellä jotain. Ja jos muovipussin mukana tulee lappu, jossa lukee "vasaa?", voi kuvitella, ettei ainakaan Reinin lihasta ole kyse. Siellä päälle kirjoitetaan vain hinta.

Ei, en löytänyt lihakimpaletta lähikaupan roskiksesta. Tämän palan alkuperä on tarkasti jäljitettävävissä. Mutta mikäköhän laji mahtaa olla kyseessä? Kaikkitietävä Wikipedia ei osannut auttaa. Rupesin jopa epäilemään, mahtaisiko kyseessä olla sittenkin kysymys, eikä lajikuvaus.

No hirveähän tämä on. Siihen se sitten jäikin, eli ilmeisesti sitä nuorempaa hirveä, mutta mitä osaa? Itse veikkasin paistia, lähinnä ulkonäön perusteella. Tällä sivistyksellä on vain yksi tapa ottaa selvää, syödä se.

Rennon letkeällä otteella arvasin kastikkeeksi sopivan seuraavaa

• Vasaa?
  
• Tomaattimurskaa
• Paljon sipulia
• Valkosipulia
• Murskattuja katajanmarjoja
• Kardemummaa
• Suolaa
• Aavistus chiliä
• Loraus kermaa
• Öljyä ja/tai voita
  

Liha ruskistetaan sipulien kanssa. Lisätään muut aineet, ja annetaan hautua rauhassa. Tulos yllätti. Harvoin olen tehnyt näin hyvää kastiketta tehnyt ilman tippaakaan alkoholia. Tarjosin ruoan edellispäivän siitake-risoton jämien kanssa. Toimi itseasiassa ihan hyvin.

Paistissa ollaan edelleen, eli sen viisaammaksi ei tultu.

Pihviä ja polentaa

Kun viikon sisällä kolmas paketti jauhelihaa sihahtaa auki, ei voi olla kuin katsomatta peiliin. Tähänkö tässä taas on menty. Ruokavalion yksitoikkoisuutta enemmän ärsyttää oikeastaan vaan oma kiireen valittaminen. Eipä siihen kukaan muukaan voi parannusta tuoda.

Onneksi oli viikonloppu tulossa. Kaukoviisaana ja nokkelana tarkan euron miehenä olin investoinut kokonaiseen naudan sisäfileeseen, paloitellut sen ja pakastanut annospihveinä. Eikun pikasulatus kylmässä vedessä ja pannulle. Todellista pikaruokaa. Seuraksi vääntelin elämäni ensimmäisen polentan.

Ohjeessa polenta käskettiin muotittamaan. Ensimmäisenä käteen osui pitkään käyttämättä ollut muffinssimuotti. Vaahterasta käsintehdyt, italialaiset polentamuotit ovat tätä kirjoitettaessa vielä postissa. Virhearvio. Paloista tuli aivan liian paksuja eikä "grillaaminen" saanut pintastruktuuria aikaan kuin häviävän pieneen osaan kokonaisuutta. Loppuhan on vähän kuin pullaa. No onneksi kohtuullinen kastike seivasi kombinaatiota.

Mahan täyttyessä, hain viinistä tukea ja turvaa. Poskien jo punoittaessa, uskalsinkin lähteä kirjoittajaurani ensimmäiseen blogitapaamiseen. Pitää myöntää että aavistuksen arvelutti. Eihän blogin kirjoittaminen kovin täysjärkistä puuhaa ole. Hulluahan tämä on! Entä ne kirjoittajat sitten?

No hyvinhän se meni. Eihän kukaan, joka kirjoittaa ruoasta tai sen laittamisesta, voi olla läpeensä paha. Ja taas se tuli todistetuksi, ruokaihmiset ovat leppoista sakkia. Mielenkiintoista oli todellakin nähdä, minkälaisia naamoja tekstien taakse käykeytyy. Kiitos järjestävälle taholle!

Hyvä Carma

Kävin Carmassa ensimmäisen kerran heti avaamisen jälkeen, tosin vain lounaalla. Taso vakuutti ensi silmäyksellä. Mahdollisuutta imeä päivällistä olenkin odottanut kuin kuuta nousevaa. Ja kyllähän se tilaisuus sitten tulikin, kätevästi juuri kun Kauppalehti Optio oli ehtinyt valita raflan top-listalleen.

Ilta alkaa mukavasti amusejen parissa. Räkäiset kuvani eivät tee näille oikeutta. Ilmakuivattua kinkkua ja vuohenjuustoa, kukkakaalirisotto ja marinoitu silakka kera muikunmädin. Ainakin muistaakseni. Aina pitäisi blogauttaa heti vierailun jälkeen, ei viikkoja jälkeenpäin. Varsinkin kinkku suli suussa.


Ensimmäisen varsinainen ruokalaji paikan nimikkomenuusta oli kylmäsavustettua nieriää , jota tarjoiltiin moussen ja rullan muodossa. Edessä oli lisäksi mm perunakakkusia, mustajuurta ja granaattiomenaa. Loistavaa! Lautanen oli ilo silmälle ja maut hivelivät suuta. Perunakakut olivat kuin Saksalaisen kylän paikallisfestareilta, rasvaa riittää.

Sitten soppaa. Kurpitsakeitto ja hummeria. Keskelle, varsinaisen hummerin alle, oli ovelasti jemmattu mm talvitomaattia ja lisää hummerinpaloja. Varsinkin itse keitto maistui ja sattumat antoivat hampaille kivasti duunia.



Hanka... vaativana asiakkaana vaihdoin pääruon Ankasta tourneedokseen. Ankkoja yritettiin kuitenkin tarjoilla molemmille. Pieni lipsahdus, illan ainoa, paikattiin tarjoilemalla odotusajalle tyrni-kuohari-sorbeeta ja santsikierros vinkkua. Eli oikaisu by the book. Olin kuitenkin hommasta niin tohkeissani, että kuva jäi ottamatta. Liha oli parasta mitä olen vähään aikaan syönyt, suussa sulava, kirjaimellisesti. Etanat nyt ovat skidisti turhia, mutta eivät sinänsä annosta huononna, josseivat parannakaan. Eufoorista syömistä.

Juustot eivät tässävaiheessa kerrankaan tulleet todelliseen tarpeeseen. Pääruoka oli sen verran jöötti setti ettei täytettä enää tarvinnut. Annos oli todella pelkistetty, ehkä jopa liiankin. Sinänsä erinomaiset juustot saivat seurakseen vain suolattua varsiselleriä. Ei hillokkeita tai muutakaan kikkailua. No joskus näinkin.



Vieläkin harmittaa etten vaihtanut jälkiruokaa. Ei siksi että karamelisoitu päärynä olisi ollut epätyydyyttävää, päinvastoin. Olisin vain halunnut kokeilla keittiömestarin kuuluja suklaataitoja, jotka nyt jäivät kokematta.

Harvoin on ruokailun jälkeen näin hyvä olo. Pitäisikin tehdä uusintavierailu nähdäkseen, säilyykö taso. Tosin, miksi ei säilyisi. Tähtiä luulisi ropisevan.

Vaikeat gnocchit

En olekaan täydellinen. Tämän tosiasian kohtaaminen auttaa pitämään jalat maassa. Onneksi sitä tapahtuu riittävän usein. En olisi kuitenkaan uskonut että ruoka ottaisi selätysvoiton.

Viime aikoina on pitänyt kiirettä. Ruokailemaan on ehtinyt lähinnä eineksiä tai ravintolassa. Muutaman kerran on vapaa hetki ruoanlaittoon liiennyt ja tulokset eivät ole olleet positiivisia. Viikko sitten yritin väsätä Fillet Wellingtonia. Reisillehän se meni. En edes kehdannut kirjoittaa siitä. Sitten gnocchit. No virheistä oppii, onneksi.


Gnocchit ovat näennäisesti helppoja tehdä. Aineksinaan vain perunaa, jauhoja ja munaa. Mitä tässä voi tehdä väärin? Ilmeisesti aika paljonkin. Kuorin keitetyt perunat kuumina, sekoitin jauhoihin ja munaan. Vielä ripaus suolaa ja parmesaaia. Muotoilin kivoiksi mollukoiksi ja keittelin oliiviöljyllä maustetussa vedessä. Otin vielä väriä ja makua pannulla, voin kanssa.

Periaatteessahan homma onnistui. Pallukat pysyivät kasassa ja olivat oikean näköisiä. Kuitenkin mielestäni tärkein, eli suutuntuma jäi puuttumaan. Viimeisellä Garda-järven reissullani sain todella hyviä gnoccheja. Suutuntuma oli, en usko vieläkään että sanon tämän positiivisella mielellä, kuin ala-asteen perunoissa, kivan kuminen.


Omat pallukat jäivät kuitenkin muistuttamaan kädettömyydestäni ollen turhan pehmeitä. Miten näitä oikein pitää laittaa? Teoriassa kumisuushan kai syntyy siitä, että pinta kypsyy muuta sisältöä nopeammin. Vettä ei voi kiehuvaa kuumemmaksi lämmittää, ainakaan kotioloissa. Pitääkö siis öljyn määrää lisätä?

No ainakin haastetta piisaa myös jatkossa.

La Noisette

Katseeni vaeltaa yli yöllisen Lontoon. Samppanja hyväilee kitalakea pehmein kuplin ja wasabi-pähkinät tekevät kauppansa. Kiireinen päivä suurkaupungissa kääntyy ehtoopuolta kohti. Galvin at Windowssa ilta on vasta aluillaan. Muutama pullo aperetiiviä tekee tehtävänsä ja ruokahalu on herätetty. Suuntamme kohti La Noisettea.

Ruokailemme ns iltavuorossa. Saavumme paikalle kello kymmenen eikä pöytämme ole valmis. Odottelemme siis baarin puolella. Fromage! Kymmenen minuutin jälkeen meidät ohjataan tyylikkääseen ruokasaliin. Parkkipaikan jakaumasta päätelleen tilassa on Bentley-kerhon kokoontumisajot.

Tarjolla on kahdenlaista ruokalistaa. A la carte kolme ruokalajia tai maistelumenu. Noin sekunnin pohtimisen jälkeen päädymme maistelumenun kannalle. Tämä tosin vaihtuu yllätys-menuksi, sillä jotkut raaka-aineet ovat loppu. "Näin ei ole ikinä käynyt ennen". No niin joo, mutta ei anneta sen häiritä.



Alkuun mitäänsanomaton amuse, jota kuvaa hyvin se, etten muista siitä mitään. Tämän jälkeen pääsemme itse asiaan, eli kateenkorvaan syyssalaatilla. "Tähän on koottu kaikki paras mitä elokuulla on tarjota" - tarjoilijamme hehkuttaa. En viitsi pilata esitystä huomauttamalla, että nyt on syyskuu. Annos on muuten erinomainen.

Tästä jatkamme eteenpäin sammakonreisillä, jotka tarjotaan mm persiljapyreen kanssa. Kun tarjoilija kysyy annoksen maistuvuudesta, kritisoin sammakonreisiä per se joissa ei mielestäni ole järkeä. Miksei käytetä vaikka kanaa? Mies kuittaa asian sanomalla ettei oikein itsekään tajua "the French, you know". No niin kai sitten. Myöskään persiljapyree ei ole makuuni eikä se mielestäni sovi annokseen.

Lisää salaattia. Tällä kertaa ankanmaksaconfittia, pähkinöitä ja granaattiomenaa. Kiva, kaunis ja hyvänmakuinen annos. Jos ei nyt todellakaan mitään erikoista. Tästä siirrymmekin lähes sukkana ensimmäiseen pääruokaan, joka on meribassia. Kalan kanssa on sniiduiltu oikein kunnolla. Näin pientä kalapalaa en olekaan aikoihin saanut. Maku on kylläkin loistava ja myös perunamuussi sattumoineen maistuu. Kermaa ja voita ei todellakaan ole säästelty.



Yhä on nälkä. Onneksi pääruoka on kerrankin vähemmän näyttävä ja enemmän täyttävä. Jättimäiset kylkipalat leikataan silmiemme edessä ja asetetaan groteskisti paljaalle lautaselle. Erillisessä kattilassa tuodaan tryffelispaghettia. Liha on todella mureaa, hyvin paistettua ja loistavan makuista. Spaghetti jää varjoon. Ja tästähän tulee maha täyteen! Aika poikkeuksellista tähditetylle ravintolalle.

Kello on jo paljon ja väsyttää, mutta näytös jatkuu yhä. Ravintolassa on enää muutama pöytäseurue meidän lisäksemme. Eteen tuodaan esi-jälkkäri joka on passion-sorbet, vaniljamousseja sekä jotain minttulientä, joka tuo mieleen lähinnä astianpesuaineen. Ei sytytä. Onneksi oikeassa jälkiruoassa on sentään parempia elementtejä. Viikuna-carpaccion ideaa en tosin tajua. Jäinen köntti viikunaa, miksi? Onneksi creme fraiche-pedille laskettu lämmin viikuna sentään maistuu. Jälkiruoat eivät taida olla paikan vahvin puoli.

Mitä paikasta jäi käteen? Mielenkiintoinen palvelukonsepti, jossa tarjoilijat on jaettu kolmeen kastiin. Kantajat, tarjoilijat ja mehustelijat. Kantajat ovat hiljaa ja kantavat. Tarjoilijat saavat puhua ja tarjoilevat mm viiniä ja ruokaa. Mehustelijat eivät itse tee mitään edellemainittua, heidän tehtävänään on viihdyttää vieraita. Jossa kyllä onnistuvatkin.

Lasku kahdelta viineineen on yli 200 puntaa joka on paljon tästä ruoan tasosta. Pitää tosin muistaa että nyt ollaan Lontoossa, joka ei kuulu maailman halvimpiin kaupunkeihin.

Pyydämme tarjoilijaa soittamaan taksin, jonka hän tekeekin. 25 puntaa on ilmeisesti tasoon sopiva hinta "limusiini"kyydistä joka taittuu Toyotan tila-autolla ja joka normaalitaksilla maksaisi kympin. No, eipähän tarvitse kävellä.

Thaisalaatti

Pidän todella paljon thaimaalaisesta ruoasta. Varsinkin salaatit ovat mieleeni. Nimiä en rupea tässä tavaamaan, mutta suosikkeja ovat erityisesti papaijasalaatti sekä tuore-korianteri-jauhettu-liha-salaatti. Ompas myyvä nimi.

Nyt en ruvennut lihoja jauhamaan vaan sovelsin papaijasalaatin ohjetta. Tai siis mitä ohjetta, muistelin mitä olin syönyt. Jotain varmasti unohtui ja huomattavan paljon tuli lisää. Nuudelit ja ravut eivät esimerkiksi tähän kuulu ollenkaan, ainakaan perinteisessä mielessä.

Salaatti

• Lasinuudeleita
• Katkarapuja
  
• Papaijaa
• Kurkkua
  

Kastike

• Kalakastiketta
• Sokeria
• Seesaminsiemeniä
• Limen mehua
• Valkosipulia
• Tuoretta chilipaprikaa

Papaijasta ja kurkusta otetaan siemenet pois paloitellaan. Ravut otetaan sulamaan - olettaen tietysti että käytetään pakastettuja rapuja - ja lasinuudelit kypsennetään.

Kastike kannattaa lämmittää, niin sokeri liukenee aavistuksen nopeammin. Itse käytin pirkan "mietoa" chilipaprikaa. Jätin mukaan vain muutaman siemenen ja maku oli silti riittävän tuhti. Ei todellakaan tulinen Thaimaan mittapuulla, mutta sellanen, että makuaistia on tallella vielä ruoan jälkeenkin.

Ainekset asetetaan vatiin ja jäähtynyt kastike kaadetaan päälle, sekoitetaan.

Uskalsin ensimmäistä kertaa käyttää kalakastiketta omissa ruoissani. Tuttavuus oli huomattavasti lempeämpi kuin mitä muistikuvien syövereihin oli kätkeytynyt. Ehkä minulle myytiin eurooppalaistettua versiota.

Ilmatar

Ilmattaren kanssa on käynyt ikävästi. Paikka on ollu auki iät ja ajat ja avaamisestaan lähtien todo-listalla. Ehkä se vain on liian lähellä? Osittain Markus Maulavirta on jopa pelottanut minua, osittain on ollut "parempaa" tekemistä. Onneksi tämäkin puute saatiin viimein korjattuna.

Tiistai-iltana on hiljaista. Muodikas lounge-musa tuuttaa ärsyttävyyden rajoilla kaiuttimista. Cafe del mar-kokoelmat taitaa olla hankittuna. Koivu makaa vitriinissä, se on sitä ruotsalaista designia. Paikka on kuitenkin onnistuttu erottamaan vitivalkoisesta respasta varsin onnistuneesta. Myöskään muita vieraita ei juuri ravaa, vaikka hotelli on kuulemma täynnä. Positiivista. En jaksaisi keskittyä sampanjan siemailuun jos samaan aikaan jenkkituristi tilittäisi jääkarhukokemuksiaan vyölaukkua penkoen.



Viinien kanssa olisin mieluusti luottanut Lauri Vainion ammattitaitoon. Hän vaan sattui juuri parahiksi olemaan opintomatkalla. Ilman sommelier-statustakin viinit saatiin tosin suositeltua hyvin, ellei erinomaisesti.

Alkuun maistoin luomukyyttövasikan tartarpihviä. Annos oli mielenkiintoisesti remontoitu versio klassikosta. Suolakurkut sorbeena, punajuuri hyytelönä, sipulit uppopaistettuina ja päällä viiriäisen uppomuna. Hyvänmakuinen ja kaunis annos.

Pääruokana vaniljalla glaseerattu ankanrinta toimi hyvin. Vaniljaa en ole itse käyttänytkään suolaisissa ruuissa, nyt sain siihen uutta pontta. Myös appelsiinirisotto oli mahtavaa. Varsinainen clou oli kuitenkin koivista duunattu boltsi joka oli ennakko-olettamuksista huolimatta loistava.



Jälkiruoaksi valitsin jälleen klassikon, tarte tatinin. Täällä torttu oli muotoon leikattu ja sai seurakseen omenasorbeeta. Aterian rumin annos oli hyvä, muttei jatkanut lähes eufoorista kokemusta. Tuntemuksia on vaikea eritellä. Ehkä piirakka ei ollut tarpeeksi makea oikeuttaakseen sorbeen happamuuden. Harmi sinsänsä, yleensä jälkiruuat nimenomaan loistavat. No välillä näinkinpäin.

Läpi aterian nautimme suomalaista Voss-kopiota, Veeniä (mitenköhän tuokin pitäisi taivuttaa?). Sanon kopiota siksi että molempia yhdistää hyvä brändäys, tai ainakin sen yritys. Itse juon pullovesiä vain kahdesta syystä: pakosta tai happojen takia. Stillin veden pullottamista ja raahaamista ympäri maailman en ole koskaan ymmärtänyt. No eipä Evian ainakaan minun rahoillani menesty.

Veen on sentään kotimaista. Tarjoilija mehustaa pullon teon vaikeudesta. Kuulemma vain muutama tehdas koko maailmassa pystyy siihen. Nämä pullot tulevat kuulemma Saksasta. Se siitä vähäisestäkin ekologisuudesta. Sekään ei kuitenkaan onnistu huuhtemaan pois hyvää makua, jopa lepää huulilla ravintolaillan jälkeen.

Heinäsorsaa

Lomalta paluu on tänä vuonna ollut vaikeaa. Ehkä vaikeampaa kuin koskaan ennen. Edes ruoanlaittoon ei ole löytynyt aikaa. Nyt - ensimmäisenä vapaana viikonloppuna miesmuistiin - otin esille Roux'n kastikekirjan. Inspiraatio alkoi välittömästi virrata ja päädyinkin tekemään lammasta. No kuinkas sitten kävikään?

Tapiolan Stockmannilla on käynnissä "makujen Tapiola" - tapahtuma. Hans Välimäki on juuri aloittamassa showtaan - pakkohan se on jäädä katsomaan. Aiheena on heinäsorsa jota on saatavilla tuoreena. Vaikken itse pakasteesta sulatettua sorsaa aivan täysin tuoreeksi luokittelekaan. Huulenheiton ja kokkauksen lomassa Hans mainosti keittokirjojaan sekä syksyllä alkavaa ruokaohjelmaa, jossa toisena päähenkilönä on Harri Syrjänen. Nimi taisi olla "Tähdet rundilla" tms. Selväksi tuli ainakin se, että savukylkeä tullaan käyttämään paljon.

Kiire puski taas niskaan - milloin aikaa olisi tarpeeksi? - ja jouduin jättämään esityksen kesken. Tässä sen verran ohjetta, jonka ehdin seurata - loppu on omaa sovellusta.

• Sorsa - yhdestä riittää kuulemma kahdelle. No ei riitä. Ellei mittayksikkönä käytetä hiiriä.
  
• Rosmariinia
• Timjamia
• Sitruunaa
• Valkosipulia
• Suolaa
• Pippuria
  

Lisuke

• Savukylkeä n 100g
  
• Sokeria
• Persikka
• Omena
• Sipuli
  
• Suolaa
• Pippuria
  

Itselleni haastavin osuus oli sorsan pilkkominen. Tähän asti olen päässyt, enkä ole edes kokonaista kanaa pilkkonut - ainakaan raakana. Ei tätä opetettu Stokkalla! Riittävän iso veitsi käteen ja pilkkomaan. Mielestäni sain muotoiltua rinnoista oikein hyviä. Sitä ennen kuitenkin veri roiskui ja ärräpäät lensivät. En oikein keksinyt miten selkä lähtee irti ilman luiden murtamista. Lähteekö se? Olisihan pilkkomisen voinut jättää lihamestareiden huoleksi, siinähän jäisi seikkailu kokonaan väliin.

No. Marinadiin murskataan valkosipuli ja yrtit ja mukaan tulee myös sitruunan mehu. Tämä tapahtuu varmasti iiseimmin mörttelissä. Itse en sellaista omista joten muussailin ainekset leikkuulaudalla. Sorsan rintaan tehdään pieniä viiltoja, suolataan ja marinoidaan. Laitetaan kylmään pannuun voin kera ja paistetaan rapeaksi. Tämän jälkeen vielä uuniin n 8-10 minuutiksi.

Lisukkeeseen kuutioidaan persikka, omena, savukylki ja (puna)sipuli. Ainekset käytetään kattilassa jotta sipuli pehmenee ja pekoni ottaa väriä. Kuitenkin niin, etteivät hedelmät muussannu. Maustetaan ja voilà.

En ole muistaakseni ennen sorsaa syönyt. Maku oli hyvin ankkamainen. Jopa niin ankkamainen, että huomattavasti vähemmällä vaivalla pääsee ankan rintafileillä. Tosimies toki ampuu ja siivoaa sorsat itse. Metsästyskurssi onkit ollut liian pitkään suorittamatta.

Grill it

Legendaarinen Johan Ludwig on kuollut. Eläköön Grill it. Juuri kun pääsin arvostelemasta s-kortti-ravintoloita, päädyin taas sellaiseen. Tällä kertaa visiitti tuli kuitenkin pyytämättä ja yllätyksenä.

Sään jumalat hellivät Helsinkiä ja istahdamme kansainväliselle terassille. Vieressä kuuluu espanjaa, saksaa ja savoa. Myös pöytiintarjoilu löytyy! Ja millainen. Kerrankin juomarahan jättäminen tuntuu luontevalta. Lähes ainoalta vaihtoehdolta. Ei, koska olisi pakko, vaan koska tälläiseen haluaa kannustaa. Silja jaksaa hymyillä ja heittää huulta ja tehdä sen vielä luontevasti.


Entinen Ludwig mainosti itseään pihveillä jotka ovat säilyneet talon erikoisena. Sisäfilettä löytyy kolmena kokovaihtoehtona monipuolisine lisäkevaihtoehtoineen. Konsepti tuo mieleen naapurin Henri'x BBQ:n, laatu vain on monta kertaluokkaa parempi.

Pihvi on hyvin paistettu. Jos jotain haluaa löytää, niin suolan voisi levittää tasaisemmin. Nyt jotkut kohdat ovat jääneet kokonaan varjoon eikä pöydässä tarjota mahdollisuutta santsaukseen. Uunipunajuuret ja valkosipuliperunat, niin ikään erinomaisia. On pihvillä hintaa mutta tälle saa vastinetta.

Aurinko hellii ja edullinen viini valuu kitalakeen. Kyllä asiakasomistajan kelpaa!

Rosson rieskat

Pitkä ajomatka Rukalta Kajaaniin on takana. Maha huutaa leipää. Tehtävänä löytää lähin S-ryhmän ravintola. Poonukset talteen! Kohdalle sattuu Rosso. Rossohan on siitä tunnettu, että yllätyksiä ja elämyksiä on turha hakea. Sopii minulle. Tiukka ketjuohjaus takaa tasalaatuisen eineksen joka ainakin täyttää vatsan.

Berikan kasvattina olen tottunut jos jonkinmoiseen karvarieskaan. Pizzerian nimi vaihtuu tasaisin väliajoin mutta naamat pysyvät samoina. Hyvä että starttirahoilla on jotain käyttöä! Kinkku voi olla ihan mitä tahansa savukinkusta perus-puristeeseen, mitä nyt tukusta sattuu halvalla saamaan. Jos listassa lukee "Aura-juusto" se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa homejuustoa. Myös homeista juustoa. Tässä lähtökohdat kun tiedustelen Rosson tarjoilijalta, mahtaakohan listassa luvattu sinihomejuusto olla Auraa.

• "Mitä muutakaan se voisi olla?"
• "Onhan maailma homojuustoja täynnä..."
• "Ai, tarkoitit ulkomaalaisia!"

Pointti sekin. Suomalaisia homejuustoja ei taida Auran lisäksi olla. Sääli sinsänsä.

No itse barbeque-pizza, jonka maut olivat taivaallisia Tahkolla, maistui huomattavasti huonommalta selvinpäin. Halpa nautasuikale oli muuttunut miehekkääksi häräksi jossain teurastamon ja keittiön välillä. Mautonta yhtäkaikki.

Ja se legendaarinen raastepöytä! Tässähän tuleekin kolme ruokalajia. Raastepöytä, pitsa ja kiisseli jälkkäriksi. Suorastaan keskieurooppalaista. Vielä pullo viiniä mieheen, niin saadaan vielä eurooppalaiset juomatavat-kiintiö pois kontolta.

Lasku olisi voinut olla suurempikin, saahan siitä bonukset kotiin!

Retsikka

Kesä on jännää aikaa. Paatunutkin kaupunkilainen pakkaa vapaaehtoisesti tavaransa ja suuntaa maalle, ainakin muutamaksi päiväksi. Iltalenkit järven ympärillä, ruohon kohina, paljaat varpaat, naapurin sikalan lihataloudelliset tuoksut. On tullut kesä. Vaikka sataa vettä, niin täällähän ollaan. Onneksi vasta remontoidusta tuvasta löytyy myös leivinuuni jota olen palanut halusta kokeilla jo vuoden päivät.

Viimeksi uuni tarjoili - neitsytmatkallaan - rieskoja, jotka kokivat turhan nopean palamiskuoleman. Harjoituksia jatketaan kesän aikana lisää. Silloin, kuten tälläkin kertaa, hyvin onnistui retsikka. Nimi on mielenkiintoinen ja etymologia olisi mielenkiintoista tuntea. Kutsutaanko tätä kamaa muulla nimellä esimerkiksi lännessä? Resepti on seuraavanlainen

• 1 litra vettä
• 0,75 dl sokeria
• 3 dl lähimyllyn ruisjauhoja
• 4dl puolukoita
• ripaus suolaa

Ainekset sekoitellaan ja tungetaan uuninkestävässä astiassa (lämmitettyyn) leivinuuniin yöksi. Varmasti myös sähköuuni kelpaa. Tuloksena hyvin hautunutta puuroa joka pitää miehen tiellä. Itse käytin sattumalta löytynyttä ja itsetehtyä puolukkahilloa, jolloin sokerin voi jättää pois.

Kesän ruokaympyrä

Kaikki mitä kasvava nuorimies tarvitsee.

Maksasiivuja

Ilma Helsingissä ei ole kovin kuvauksellinen. Fondit on lainassa eikä raskaita lamppuja uskalla ukkosella käyttää. Poikkeuksellinen raportti, nyt ilman kuvaa! Mitä se olikaan ennen televisiota. Muistan kun pienenä pojankoltiaisena luin papyrusta päreen kelmeässä valossa, ihmisillä oli vielä mielikuvitusta.

Viime viikolla taisin syödä kotona yhden kerran, senkin aamiaista. Vastineeksi sainkin ison tukun uusia ravintolakokemuksia, joita tässä julkaistaan jahka jaksetaan kirjoitella. Eilen sain kuitenkin taas hyvän syyn laittaa ruokaa perheen tullessa vierailulle. Otetaan:

• Maksasiivuja. Voi varmasti myös itse siivutella, jos jaksaa.
• Pekonia
• Paahtoleipää
• Voita
  
• Salviaa
• Suolaa
• Pippuria
• Alatuvan luomutilan punaviinimarjahilloa
  
• Kevätsipulin vartta
  

Pekonit paistetaan rapeiksi ja asetetaan valumaan talouspaperille. Maksasiivuille levitetään reilusti salviaa, suolaa ja pippuria. Pariloidaan pannulla juuri ja juuri kypsäksi, hieman rosé on helt ok. Paahtoleivistä otetaan kuoret pois ja paahdetaan. Sivellään voilla ja kootaan.

Alle puolitetut leipäsiivut, osittain päällekkäin. Tähän pilkottua pekonia jonka päälle maksasiivut, muodikkaasti lomittain. Koristellaan kevätsipulin varrella ja hillolla.

Tuurilla ne laivatkin seilaavat ja siten myös makuyhdistelmät syntyvät. Hyvä kombo, vaikka itse sanonkin. Sääli etten ollut kuvaustuulella, kerrankin jaksoin asetella annokset.