maanantaina, helmikuuta 13, 2012

Kokonainen kukonpoika uunissa


Mikään ei ole niin seksikästä kuin raaka kana. Eikä sekään ole kovin seksikästä. Onneksi on kukonpoika.

Viikonloppuna kävin katsastamassa Kulosaaren Anton&Anton-kaupan. Hyvin mennään konseptin mukaan ja palvelu pelaa. Ei ole herkku-Reetan reseptiautomaattia, ei asiakasomistajan lehdykkää. Petra printtaa ohjeita seuraamistaan ruokablogeista ja heittää irtokommentteja Jamie Oliverin keittokirjoista. Tähän on tultu. (resepti oli muuten tämä - hei vaan sinne!)


No tämä blogi ei olisi itsensä jos tässä seurattaisiin muiden reseptejä. Tein siis jotain omaa - tuttua ja turvallista? Jamie kuulemma keksi tunkea viillotetun sitruunan kanan sisään - se kuulosti fiksulta. Muuten tein marinadin suurinpiirtein seuraavista aineksista

  • Suola
  • Sokeri
  • Sitruunan kuori + mehu
  • Valkosipuli
  • Rosmariini
  • Timjami
  • Seesteisenä päivänä poimituista oliiveista mekaanisesti puristettu öljy
En ole mikään luomuvihannesten ja -hedelmien kiihkokannattaja. Tässä oli ihokontakti kuitenkin niin suuri että päädyin luomusitruunaan.

Ainekset pieniksi, sekaisin ja pintaan. Annoin imeytyä sen minkä maltoin. Paistopussiin, uuniin n 180 astetta ja mittari selkään. Tähtäsin n 74 asteeseen. Vähän ennen tavoitelämpöä leikkasin pussin auki ja kytkin grillivastukset tulille. 

Lintu itsessään oli Kukonharjan kukonpoikaa.


Lopputuloksena tirskuvan mehukasta ja hyvää. Pikamarinadin ansiosta mausteet eivät ehtineet liikaa peittää ominaismakua. Paistoliemi oli aivan taivaallista kastiketta sellaisenaan.

maanantaina, lokakuuta 03, 2011

Seitsemän tähteä kolmessa päivässä


Syys-lokakuun vaihteessa Lontoota helli vuosisadan helle. Pilvettömältä taivaalta porottanut aurinko lämmitti ilman kolmeenkymmeneen asteeseen. Me vietimme aikaa hyvin ilmastoiduissa ravintoloissa, pikkutakki päällä, jotta sinun ei tarvitsisi.


Joël Robuchon on nimennyt Lontoon maailman kulinaaripääkaupungiksi. Tällä kertaa läpileikkaukseen valikoitui


Sulkeissa Michelin-tähtien määrä. Näin executive-summarynä voin todeta että arvostus kyseistä opusta kohtaan laski entisestään. Söimme tosin vain lounasta - mutta ainakin Ledburyssä annokset olivat osittain suoraan maistelumenyystä poimittuja. Asiaa on paljon, joten kerron vain pääkohdat.


Alain Ducasse

Alunperin piti matkamme päätyä Gordon Ramsayn paikkaan jota ystäväni oli ylistänyt. Se oli kuitenkin ikävästi loppuunvarattu jo hyvissä ajoin. Nyt käteen jäi musta pekka, Alain Ducasse, se tuoreempi Lontoon kolmen tähden ravintoloista.

Ravintola on sisustukseltaan hyvin klassinen. Koko henkilökunta on aksentista päätellen maahantuotu etelänaapurista. Palvelu on säntillistä ja jotenkin ranskalaisen koppavaa. Ei nyt häiriöksi asti mutta mikään yli-tervetullut olo ei pääse valtaamaan mieltä.


Alkuun kasa tuulihattuja, amuse bouche tomaatista ja hummerista. Tuoretta ja aivan fantastista leipää. Alkuruoaksi munaa, tattia ja pekonia. Lihaa on taidettu kuivata muutama tovi ja maku on sen mukaisen intensiivistä. Tatti on aina hyvää. Muuten annos on - sanoisinko raskas. Tuntuu että mielikuvitus on loppunut ja koko on tarvinnut täyttää jollain kohtuu mauttomalla täyteaineella. Ystäväni taas ylistää gnoccheja ja varsinkin salaatti-veloutéeta.

Pääruoat sen sijaan tarjoavat aimo kasan pettymystä. Lahna ja fenkoli on hyvin mielikuvitukseton annos. Ihan hyvää, mutta sellaista jota voisi saada missä tahansa hyvässä ravintolassa. Ilman tähtiäkin. Jopa sellaista, jota itse pystyisin laittamaan. Samoin ystäväni kana. Tämä annos sentään näyttää upealta mutta maku on jäänyt muualle.

Jälkiruoaksi Ducassen signature "cookpot"-omenaa ja pistaasia. Suomeksi siis uunissa paistettua omenaa ja jäätelöä tarjoiltuna herran itsensä suunnittelemasta astiasta. What do you want me to say? Jälleen kerran sarjassamme ihan hyvää mutta ei todellakaan mitään kovin ihmeellistä saati henkeäsalpaavaa. Petit four kierros on vaikuttava. Konvehteja, macarooneja, makeisia sekä suklaakuulia.


Lounas on tälle tähtimäärälle aika edullinen, 50£ sisältäen kolme ruokalajia, kaksi lasia viiniä, puoli pulloa vettä sekä liian pitkäksi lasketun espresson tai vaihtoehtoisesti kaakaojauheella pilatun cappuccinon. Odotuksiin nähden lounas on pettymys - suurin ilo tulee salin teatterin seuraamisesta.

The Ledbury

Ledbury sijaitsee rauhallisella Notting Hillin alueella. Tarina kertoo Lontoon mellakoiden ulottuneen ravintolaan asti. Neuvokas henkilökunta oli jemmannut asiakkaat viinikellariin ja onnistunut hätyyttämään nuorukaiset pois. Tilanteen lauettua oli korkattu muutama hyvä pullo ja annettu hyvän elämän jatkua.



Ducassen jälkeen tunnelma on suorastaan vapautunut. Sisustus noudattelee samaa klassista linjaa mutta esimerkiksi dresscode on casual (vrt Alainin pikkutakkisuositus) ja henkilökunta ystävällistä ja ainakin suurimmaksi osaksi ei-ranskalaista.

Tervehdykseksi aivan taivaallinen ankanmaksamousse ja puolukkaa. Tämä oli niin hyvää että tippa herahti kyynisen blogaajan silmään. Osansa saattoi olla myös huonosti nukutulla yöllä mutta maku oli yksinkertaisen taivaallista. Ainesosia oli suhteessa toisiinsa täydellinen määrä ja harmonia sen mukaista.


Itse otin alkuun papusalaattia jossa osaansa näyttelivät myös tryffeli, persikka, manteli ja jääpurutettu ankanmaksa. Todella maistuvaa ja raikasta. Ystäväni milk-curd ja varsinkin sen kanssa tarjoiltu, voimakkaasti tryffelin tuoksuinen leipänen kirvoittivat spontaaneja hurraa-huutoja.

Pääruokana kahdeksan tuntia haudutettua Red Ruby Beeffiä, tuhkassa paistettua porkkanaa, apilan lehtiä ja savustettua luuydintä. Tajusin viimeisen sanan merkityksen vasta syötyäni. Nyt imettiin kuitenkin rehellisesti brittiläistä luuydintä ihan vapaaehtoisesti. No ruoka oli kuitenkin loistavaa ja sitä oli riittävästi. Savun maku kävi loppua kohden aavistuksen häiritsemään mutta muuten annos oli mahtava. Mainitsinko myös leivät? Ducassen tasoa.

Jälkiruoaksi valikoitui karamellisoitua banaania suolakaramellin kanssa. Mausta tuli väistämättä mieleen kiinalaisten ravintoloiden jälkkäriklassikko fine-dining versiona.

Kivojen petit fourien äärellä oli yhteenvedon aika. Lounasmenu kustansi 33,5£, tähän päälle muutama lasi viiniä à 12£ sekä pullovettä. Loppusumma siis Ducassea arvokkaampi mutta niin oli kokemuskin. Jokainen ruokalaji oli mielikuvituksellisempi ja maistuvampi. Eikä palvelu ollut koppavaa. Hieno paikka!

L'atelier de Joël Robuchon

Paikka poikkeaa kolmikosta selkeästi moderniin suuntaan. Istumme tiskillä josta on esteetön näkyvyys keittiöön. Sisustus on modernin musta-punainen eikä valkoista ole kuin lautasliinoissa.

Alkuun erinomainen oeuf cocotte, sieniä ja keksi joka koostui lähinnä voista. Vaahdot hävisivät jossain vaiheessa kokonaan, olikohan tämä Joëlilta ironinen kannanotto? Pääruokana spagettia, kirsikkatomaatteja ja oliiveja. Selkeä pettymys. Pasta on hyvin keitetty, kastike tiiviin makuinen mutta ei mitään mitä ei hyvässä "normaalissa" italialaisessa ravintolassa saisi.

Jälkiruoan nautimme yläkerran terassilla. Annoskateus on käsin kosketeltava kun ystäväni eteen kannetaan viiden tortun valikoima on itse joudun tyytymään perinteisempään suklaa-hässäkkään. Onneksi saan maistaa. Viinit komppaavat ja ilma on lämmin. Hintaa 40£ sis kolme ruokalajia ja kolme lasia viiniä. Viinit saa käytännössä ilmaiseksi kun pelkän menyn hinta on 29£. Hairahdamme kuitenkin alkudrinkkeihin ja loppulasku nousee heti toisen viinipaketin verran.

Yhteenvetona voisi sanoa että lounasdiilit ovat Lontoossa hyvä veto eikä viini ole samanlainen niukkuusresurssi kuin pohjoismaissa. Tämä näkyy hinnoittelussa.

Michelin-opas taitaa tosiaan painottaa perinteistä ranskalaista teatteri-palvelua muiden asioiden kustannuksella. Mielestämme Ledbury oli selkeästi kolmikon paras kokemus, jokaisella mittarilla. Joëlilla mielenkiintoisin konsepti. Alainilla on nimi ja sijainti yhdessä kaupungin mehukkaimmista hotelleista.

perjantaina, elokuuta 12, 2011

Ravintola Noma


Hengästyttää jo valmiiksi, niin paljon tavaraa pitää suoltaa tähän pieneen ruutuun. Tämän blogin muutaman vuoden taidepaussi loppuu ainakin täksi päiväksi. Eihän Nomasta voi olla kirjoittamatta.


Taksi kaartaa kanavan rantaan ja noheva tarjoilija spottaa meidät lasioven läpi. "We were expecting you", kävely salin läpi "welcome" .. "welcome". Hymyä ja tervetulotoivotuksia niin paljon että heikompaa hirvittäisi. Jostain syystä fiilis on kuitenkin aito, ei opeteltu.

Kun lähdetään listaamaan Noman eroavaisuuksia muihin tämän grandeurin paikkoihin, on helpompaa melkein listata toisesta suunnasta. Niin erilainen paikka on. Ei valkoisia pöytäliinoja, ei jäykistelyä, mukavan pohjoismaalainen, välitön tunnelma. Puhumattakaan ruoasta.

Lasillinen Larmandier-Bernier:iä saattelee matkalle hengästyttävään amuse-tykitykseen. Tässä vaiheessa ei ole edes vielä ruokaa tilattu. No vaihtoehtojahan on vain joko 7- tai 14 ruokalajin menyyt.

Pöydässä oleva kukkakimppu onkin osittain syötävä. Sieltä pilkistää esiin maanläheisesti muotoiltua mallasnäkkäriä jota dippaillaan tuoreeseen ranskankermaan. Sitten ensimmäisessä kuvassa esiintyvää uppopaistettua jäkälää tattijauheella. Kaunis annos, maku on... no. En ole ennen jäkälää maistanut. Vaikea on siis sanoa, onko tämä jotenkin erityistä. Oma makuaistini tuomitsee sen kikkailuksi. Vähän kuin olisi yli-innokkaan biologin kanssa kevätretkellä.

Hyvä että ehtii välllä suun pyyhkiä. Seuraavaksi friteerattuja purjonjuuria merilevätäytteellä. Hyvää. Tyrnistä tehtyä "nahkaa" ruusunlehtien kera. Kieltämättä hyvin mielenkiintoinen suutuntuma ja maku .. no erilainen.


Tässä vaiheessa meinaa mennä vati Bloggerin kuvanlisäykseen. No, seuraavaksi keksejä. Pitkuilaisissa alla oli ohutta kanannahkaa ja päällä näkkäriä. Sisällä mm hernekreemiä. Todella loistavaa. Ensimmäinen annos, josta voi sanoa tykkäävänsä heittämällä. Toisissa kekseissä oli simpukkaa. Muistaakseni myös hyviä.

Tässä vaiheessa oli samppanjaa kumottu jo hetken, sitä vain tuotiin lisää. Loppulasku kävi hirvittämään, mutta yllätyksekseni hinta on per lasi. Tapana on, että viini ei ole se joka loppuu kesken. Lisää tätä! Onhan laadukkaan viinin määrä aika lineaarisessa suhteessa asiakkaan kokemukseen.

Tämän jälkeen ilmeisesti yksi klassikoista. "Multaan" istutettuja huipputuoreita retiisejä ja kreemiä. Multa saattaa olla oliivipurua. Todella maukasta. Mitä sitä puhtaita makuja peittelemään. Ja esillepano huikea. Seurana lisää keksejä, olisiko näissä ollut rapeaa possunnahkaa ja täytteenä sen seitsemän sortin villiyrttejä. Niin ikään aivan loistavat maut!

Amuseja saattoi olla enemmänkin - sekosin laskuissa hyvinkin nopeasti. Tapana on, että sommelier/hovimestari/seurustelu-upseerit hoitavat suurimman osan läpänheitosta, ottavat tilauksia vastaan ja esittelevät viinit. Ensimäinen, ilmeisesti tanskalainen, oli erittäin miellyttävä - ei liian tunkeileva ja muutenkin ystävällinen ja ammattimainen. Toinen kuikka sen sijaan kävi lähes ärsyttämään. Jotkut ihmiset eivät kerta kaikkiaan osaa aistia tilannetta. Jos ei läppä irtoa, ei tarvitse jäädä pöytään notkumaan ja vääntämään vitsasta asiaa.

Kokit toivat annokset pöytään itse ja myös esittelivät ne. Illan aikana tapasikin melkein koko henkilökunnan. Alinta kastia olivat harjoittelijat, jotka lähinnä kaatoivat lisää vettä.

Tilasimme 7-ruokalajin menyyt viini- ja mehupaketteineen. Ruoka on todella erilaista, siksi ihmettelen kohtuu tavanomaisia viinivalintoja. Miksei tässä lähdetty samalla tavalla taajuuksille esimerkiksi pohjoismaisella tuotannolla? Mehut vaihtelivat todella oudosta erinomaiseen. Istuivat kuitenkin ruoan kanssa loistavasti.


Sitten varsinaisen menun kimppuun. Vihreitä mansikoita ja salaatinjuurta. Kastikkeena ilmeisesti suolaheinää. Outoja makuja, hassu suutuntuma. Erikoista? Kyllä. Hyvää? Ei. Pienen annoksen seurana reilu kaato Marc Pesnotin tuottamaa valkkaria.

Stone crabia (kivirapu?) soija- ja wasabimaista jellyä. Jälkimmäinen oli siis "beach mustard"-nimellä enkä nyt tarkkaan muista, miten se olis tehty. Maku oli siis mieto wasabi mutta alkuperä varmasti joku muu kuin Irma:sta ostettu tuubi. Maussa tuli mieleen laadukas sashimi. Ainekset tukivat toisiaan ja rapumönjä oli todella maukasta.


Syväjäädytettyjä, kuivattuja ja ohueksi leikattuja kampasimpukoita. Pyökin pähkinää (beech nut? ei herranjestas) ja mustekalan mustetta. Kampasimpukan maku olis saatu todella intensiiviseksi. Lisukkeet jäivät varjoon. Joko simpukan tai erinomaisen 1er cru Chablisin.



Sitten männynoksien kanssa paistettua kukkakaalia. Kukkakaali todella maistui vienosti männyltä. Mitä lisäarvoa se ruokaan tuo, on sitten kokonaan toinen kysymys. Varmasti jos tykkää imeskellä oksia, tykkää myös tuosta mausta. Itse olen tässä suhteessa konservatiivi. Onneksi ei häirinnyt liikaa. Plussat brittäisen (?) kokin mehusteluista.

Sitten illan interaktiiviseen osuuteen. Pöytään tuotiin erilaisia villiyrttejä, kukkasia, tulikuuma pannu sekä kananmuna. Muna rikottiin tarjoilijan opastuksella pannulle ja kello käyntiin. Puolentoista minuutin jälkeen pannulle lisättiin suolaa sekä kukkaset. Lopuksi vielä yrtit ja rikottu näkkäritikku sekaan ja eikun suuhun. Villiyrtit sopivat munaan hyvin. Hyvältä maistui mutta jos pitäisi valita tämän tai perinteisesti tarjotun ruoan välillä, ottaisin jälkimmäisen. Muna on munaa vaikka sen ruohollamaustetussa öljyssä paistaisi.

Tästä tuleekin mieleeni kokemus Arzakissa. Siellähän eräässä ruokalajissa myös kikkailtiin munan kanssa. Ilmeisesti tämä raaka-aine kiehtoo keittiömestareita ikuisesti siinä missä tyttöjen pukuhuone teinipoikaa.



Pääruokana tarjoiltiin karamelisoitua kateenkorvaa, kanttarellejä (ainakin) kahdessa muodossa sekä erilaisia vihreitä. Tämä oli pitkästä aikaa perinteisempi ruoka, ainakin makujen suhteen. Erinomaisen hyvää kateenkorvaa, maukkaita sieniä ja umami-täytteinen tumma kastike. Tämän kanssa tarjoiltiin aivan loistava 2006 Saumur-Champigny "Les Poyeux" Clos Rougeard. Tässä osasin jo käyttää höveliä kaatopolitiikkaa hyväkseni.



Jälkiruokiin mentäessä kävivät valaistusolosuhteet kuvaamisen kannalta hieman haastaviksi. Ei siis kuvia näistä. Ei jäkkäreissä oikein mitään nähtävää olekaan. Michelin-ravintoloiden taideteoksiin tottuneille annokset olivat jopa rumia. Ensimmäiseksi kurkkua ja seljankukkaa. Kylmää, omituista ja oudon makuista. Raikastavaa kylläkin, ehkä tässä haettiin välisorbet henkistä suun puhdistusta. Seurana kuitenkin tarjoiltiin kohtuullisen makeaa saksalaista spätleseä.

Varsinaisena jälkiruokana oli raparperiä ja katajaa. Päälle oli rakennettu kansi jonka alla varsinainen jälkkäri uiskenteli raparperiliemessä. Kylmää, outoa ja ennenkaikkea kohtuullisen karvasta. Tässä myös viinivalinta petti ensimmäisen kerran. Todella makea viini peitti ruoan lähes täydellisesti. Ehkä ihan hyvä niin.

Can has espresso? Ei ole. Mielenkiintoista. Join sitten turhan paljon - kieltämättä ihan hyvää - pannu(?)kahvia ja menetin samalla yöuneni. Petit fourien aika.

Ylläreissä oli haettu joulun tunnelmaa. Toiset tulivat avatuissa lahjapaketeissa, toiset keksirasioissa ja viimeisen paketin joutui avaamaan itse. Keksit olivat muuhun ruokaan nähden hyvinkin perinteisiä. Erityisesti mieleen jäi luuydin-toffee joka imaistiin suuhun luun sisältä. Outo kombo mutta todella hyvän makuista! Suolaista ja makeaa sekä selkeä luuytimen maku.

Ravintola yllätti jokaisella tasolla. Palvelu oli hyvää ja tehokasta ollen samalla mukavan rentoa. Sali oli komea ja kivalla paikalla. Näkymät Christianhavin puolelta kantakaupunkiin. Ylimääräiset viinikadot. Mukava henkilökunta.

Mutta itse ruoka. Poikkeuksia lukuunottamatta se ei ollut missään linjassa makuni kanssa. Kaikenlaista on tullut syötyä ja juotua, mutta nyt ylitettiin jonkinlainen raja jota en mielelläni toiste enää ylitä - ainakaan tällä hinnalla. Tuntui että keittiössä hääräisi viherasuinen haltija joka juttelee kuusenkerkille samalla kun pyytää anteeksi sammaleelta, koska joutuu käyttämään tätä tarjoiluastiana. Kaiken lisäksi näistä levistä, yrteistä sun muista jäi aavistuksen outo tuntu vatsaan. Olen pitänyt itseäni ihmisenä, joka mielellään rikkoo perinteisiä rajoja ja maistaa kaikkea ennakkoluulottomasti. Mutta kuten tuli jo ilmi, tämä oli liikaa.

tiistaina, joulukuuta 02, 2008

Fasaani confit


Fasaani on mielenkiintoinen otus. Melkein riistaa, melkein kuin häkkikana. Fiilis hommaan tulee kuitenkin metsästämisestä. Kokeneen koiran kanssa metsässä touhuilu on todella mukavaa puuhaa. Ei aikaisia herätyksiä, ei passissa palelua. Metsästystä minun makuuni.

Kääntöpuolena kolikolle on kuitenkin linnun vaatimaton maku. Sokkotestissä ero broileriin on vaikea havaita. No, syödään sitä sammakonreisiäkin.

Kuiva liha tarvitsee rasvaa. Tässä tapauksessa hauduttelin fasua miedolla lämmöllä kotimaisessa rypsiöljyssä. Lämpöä taisi olla n 60 astetta ja aikaa meni kuutisen tuntia, mitä sitä nyt viikonloppuöinä kerkeää nukkumaan. Lopputuloksen tarjosin omatekemän punaviinimarjahillon ja Stockmannin mustaherukkahyytelön kanssa, kylmänä.

Ei se ero kanaan tulee vieläkään esille, mutta ainakin jotain makua lihaan saa aikaiseksi. Sano fasu kun haluat hyvää.

tiistaina, marraskuuta 18, 2008

Kosmoksen lounas

Kosmos on jännä paikka, myös lounaalla. Lounashinnoittelu on omaa luokkaansa, lounassetelin mentäviä aukkoja on turha odottaa. Toisaalta, eteispalvelu toimii myös lounasaikaan.

Testipäivänä mahdumme ilman pöytävarausta juuri ja juuri, kun lupaamme syödä alle tunnissa.

Ruoka on ihan ok, ei nyt täysin (lounas)hintansa väärtiä. Kummallisinta on kuitenkin Kosmosmaisen tyly palvelu. Se ei ole töykeää, ei piittamatonta vaan tavallaan liioiteltua itsearvon tuntoa. Tarjoilijat eivät olekaan mitään juuri Perhosta leivottuja tyttösiä, vaan jo varttuneempia, pitkän elämänkoulun käyneitä ammattilaisia.

Pientä huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä on silti lupa odottaa. Tai ainakin itse odotan.

Maksan kortilla ja tarjoilija kysyy "laitetaanko sama summa?". No hei? Tästä asiakkaan ylenkatsomisesta en maksa penniäkään enempää. Ja vaikka olisinkin maksamassa, viimeistään tämä kysymys karistaisi halut.

Esimerkiksi Irlannissa juomarahat pystyi jättämään myös pin-koodillisella kortinlukijalla - ilman henkilökunnan avustusta. Tarjoilijat painottivat moneen kertaan, että se on täysin vapaaehtoista ja lähtivät vielä höveliäästi näköetäisyyden taakse. Visa kiitti heitä, ei minua.

tiistaina, marraskuuta 04, 2008

Kurpitsa panna cotta


Halloween-hysteria valtaa myös Suomen joka vuosi pahemmin. Periaatteessa pyrin välttämään kaikenlaisia juhlia, joiden perimmäinen syy tuntuu olevan täyttää ihmisten kodit kerran vuodessa tarittavalla krääsällä ja markkinamiesten taskut rahalla. Ruoka on kuitenkin lähellä sydäntäni ja harvoin sitä tulee kurpitsaan koskettua.

Äitini tapaa leipoa amerikkalaistyylistä ja erinomaisen makuista kurpitsapiirakka. En tietenkään muistanut kysyä ohjetta, joten tein sitä mitä osaan, eli tässä tapauksessa panna cottaa. Otetaan

  • Pieni luomu-kurpitsa
  • Kermaa
  • Vanilja palmusokeria
  • Liivatetta
  • Voita

Kurpitsasta taiteillaan hassu halloween-aiheinen otus ja samalla kaiverretaan sisusta mahdollisimman paljon ulos. Kolmasosa kurpitsaa kuutioidaan pieniksi, kuullotetaan voissa juuri ja juuri pehmeäksi. Glaseerataan sokerilla.

Loppukurpitsa haudutetaan täysin pehmeäksi sokerin kanssa ja vedetään sileäksi teharissa kerman kera. Lisätään liotetut liivatelehdet. Sekoitetaan joukkoon em kuutiot ja annetaan hyytyä.

Big Tree Farmin Heritage - sokeri on muuten kohtuullisen lahtari-kamaa. Purkki rokottaa n kymmenen euron verran. On se kyllä hyvääkin. Ja niin luomua, että purnukat matkaavat Suomeen soutuveneellä.

sunnuntaina, lokakuuta 19, 2008

Piikki lihassa


Kirjaimellisesti. Otetaan köntti paahtopaistia. Aikaa pari tuntia vieraiden tuloon. Miten saada lihaan makua? Suolat pintaan. Check. Liha lämpiämään. Check. Uuni päälle. Check. Vielä?

Jos se kuuluisa vuorikin tuli Muhammedin luokse, miksei maku voisi mennä lihan luokse. Tungetaan siis marinadi pinnan sijasta suoraan sisälle.

Koko episodissa oli jo farssin elkeitä, kun marssin Elielin apteekkiin. Farmaseutti, viehättävä nuori nainen, tervehtii ja tarjoaa iloisesti apuaan. Kysyn ruiskuja. Ilma jäätyy, ilme vaihtuu. Käsi hamuaa hälytysnappia. Lievästi vapisevalla äänellä tiedustellaan käyttötarkoitusta ja lähetetään Mannerheimintien Yliopiston apteekkiin.

Harmi että Manskulla on kaksi apteekkia ja valitsin niistä tietenkin väärän, eli keskeisemmällä paikalla sijaitsevan. Sama tilanne toistuu, tällä kertaa miesfarmaseutin kanssa. Minut ohjataan tullinpuomille. Jätän reissun toiseen kertan.

Matkalla reeneistä kotiin poikkean oikeassa apteekissa. Esitän asiani. Epäluuloinen ilme. Tiedustelu käyttötarkoituksesta. Vilkaisu kelloon. Ähäkutti! Kello on yli yhdeksän illalla, ruiskuja myydään vain klo 9-21. Se siitä.

Lopulta menen oikeaan apteekkiin, oikeaan aikaan. Ja voilà, saan ruiskut. Ei ole helppoa.

Marinadi:

  • Öljyä
  • Valkosipulia
  • Kuivattuja yrttejä
  • Lihalientä
  • Suolaa
Kuullotin murskattua valkosipulia ja lämmittelin yrttejä öljyssä. Lisäsin lihalientä ja suolaa. Imin liemen ruiskiin ja piikittelin lihaa, kunnes saturaatiopiste saavutettiin. Sitten vaan mittari selkään ja uuniin, sisälämpötilaksi n 54 astetta. Pienen seisomisen jälkeen parempiin suihin.

maanantaina, lokakuuta 13, 2008

La Cocina


La Cocina siirtyi jo ajat sitten paremmille laidunmaille, pois Etelärannan sikarinkärystä. Ravintolahan lupaa tarjota parhaat palat espanjalaisesta keittiöstä ja nimenomaan Pohjois-Espanjasta.

Espanjahan sinänsä on kulinarismin kannalta ristiriitainen kokemus. Toisaalla löytyy Baskimaa sekä El Bullin kaltaiset instituutiot, kun taas toisaalla kulinaristinen elämys saattaa olla huonosti paistettu leike ilman lisukkeita. Nooh, katsotan.

Päivällisellä meitä sattui olemaan suurempi joukko. Söimme paikan maistelumenuun, muutamilla erikoisruokavalioilla. Paikka oli lähes täynnä, mutta silti ruokien kanssa kesti aivan tolkuttoman pitkään. Jälleen kerran, en ole alan ammattilainen, mutta ei luulisi kestävän tuntia saada kaikille apetta pöytään. Tai jos kestää, keittiö on liian pieni tai henkilökuntaa liian vähän. Palvelu oli siis todella hidasta. Kerrasta on jo tovi aikaa, joten tässä vain päällimmäiset muistot - jotka eivät ole kovin mairittelevia.

Seuraavalla kerralla päätimme kokeilla lounasta. Paikassahan löytyy kekseliäästi kolme paketti: 20,40 ja 60 minuutin versiot. Oivallista, fixed time. Puolen päivän aikaan paikka on tyhjä ja valitsemme pisimmän version.

Alkuun mukavia pintxoja, mm erinomaista mustekalaa sekä marinoitua ankkaa. Kivan näköistä ja maistuvaa. Seurana oliivi- ja perunvaahtoa. Voita ei ole säästelty. Ei siinä mitään vikaa, mutta annoskoko on siihen nähden todella iso. Mahalaukku vuorattu rasvalla.



Sitten keittoa. Ankan kivipiiraa tuhdissa liemessä. Kivipiiraa en ole ennen maistanutkaan, mutta tämän kokemuksen perusteella kerta ei jää viimeiseksi. Erinomaista! Liemi sen sijaan on vähän turhankin tuhtia. Vahvat maut ovat mieleeni, mutta tässä mennään jo överiksi. Suussa lilluu vahva liisteri joka pitää taistella alas. Äiti opetti syömään lautasen tyhjäksi, nyt en siihen pysty.

Pääruoassa on yliyrittämisen meininkiä. Varsinainen pääraaka-aine, tuore tonnikala, on tuoretta ja hyvin paistettua. Mutta mitä ihmettä vieressä tekee sata grammaa pähkinäsekoitusta - tai "pähkinäleipää", kuten ravintola sen ilmaisee? Mukana on myös granaattiomenaa, artisokkaa, selleriä, graavikalaa, vaahtoa ja pariakin kastiketta. Sen lisäksi että annos on tämän takia ruman näköinen, en löydä aineksille olemassaolon oikeutusta. Vähemmän on enemmän.

Jälkkäriksi eteen tarjoillaan mm maitosuklaa-mousseja ja kurpitsajäätelöä. Tässä on kaikki kohdallaan. Ulkonäkö herättää kiinnostuksen eivätkä maut petä. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta kahvien kanssa tuodaan vielä pienet suklaa-tikkarit. Suu makeaksi!

Tuntiin emme pääse. Emme varsinaisesti hidastelleet, mutta keittiöllä kesti jälleen kerran tajuttoman kauan saada safkat valmiiksi lähes tyhjään ravintolaan (tässä vaiheessa meillä oli jo seuraa muutamassa pöydässä). Onko tässä rahat-takaisin takuu?

Cocina ei sovi kiireisille ja hinta/laatu-suhteessa ollaan juuri ja juuri oikeutuksen rajamailla.

keskiviikkona, elokuuta 27, 2008

Matkustelua


Jos saisin antaa vain yhden vinkin matkustamiseen, aika korkealla olisi "Älä lennä Heathow:lle, Heathrow:lta äläkä varsinkaan sen kautta".

BAA on kyllä loistava firma. Menomatkalla, Lontoon kautta, Finnairin kone saa Helsingistä lähtöluvan n tunnin myöhässä. Melkein perillä, kierrän vielä odotusmuodostelmassa puolisen tuntia. Hiki kimmeltää otsalla kun otan jopa muutaman juoksuaskeleen vaihtaakseni terminaalia. Onneksi alla on Zegna sportin mainiot tossut. Ehdin dösäasemalle vain huomatakseni, että kaverit ovat lähteneet kotiin etuajassa! Yö kalsassa saarivaltion pääkaupungissa.

Paluumatkalla kone on jo laskeutunut, mutta en pääse koneesta pois. Dösiä ei ole, eikä sen puoleen portaitakaan. Nyt ei ole onneksi niin kiire. Ehdin jopa jatkolentoonkin, mutta kuin pisteenä i:n päällä, matkatavarat jäävät "jonnekin". (Myöhemmin selviää, että tämä jonnekin oli kuin olikin Heathrow). Onneksi tuokin kenttä on kohta myyntilistalla.

Määränpäänä Kiina. Yli miljardi ihmistä ei voi olla väärässä, ruoan on pakko olla hyvää!?

Yöllisellä markkinalla katukeittiöissä on tarjolla ties mitä murkinaa. Kielitaitorajoitukset ovat molemminpuolisia, joten täyttä selvyyttä en saa. Mutta kuten eräs henkilö sanoi, kiinalaiset grillaavat kaikkea, mitä vaan saa pujotettua tikun nokkaan.

Maistan kuvan herralta grillattua kanaa, lihaa, mustekalaa ja maissia. Kaikki erinomaista, tosin maissin voisi esikeittää. Kaikki on suolattu ja marinoitu samalla kastikkeella. Päällä kevätsipulisilppua.



Seuraavaan kojuun. Vadeissa möyrii jos jonkinlaista rapua ja muuta merenelävää. Valitsen muutaman kalan ja yhden ison ravun. Tiskin mies lahtaa kalat ja grillaa ne. Rapu päätyy keitinliemeen. Tilliä eivät täälläpäin taida käyttää. Janojuomaksi Anchor-olutta lähikioskista. Loistavaa ruokaa!

Seuraavana päivänä maltan kokeilla oman hotellin houkuttelevan näköistä buffet-pöytää. Yleensä syljen seisovien pöytien päälle. Ruoat ovat yleensä täysin ala-arvoisia. Kuinkas muutenkaan, harva safka paranee seistessä. Hong Kongin Sheratonissa sain kuitenkin loistavaa Sashimia buffeessa! Kokki tosin leikkasi sitä vain pyydettäessä.

No kuitenkin. Päätöstä auttoi aivan uskomaton valikoima sekä houkutteleva esillepano. Tarjolla oli mm ostereita (kuolleita), risottoa (ylikypsää ja mautonta), nuudeleita (mauttomia) sekä sushia (seissyttä). Tämän lisäksi löytyi juustoja, kinkkuja, tagine-patoja, dim sumia, intialaista ruokaa ja oikeastaan melkein mitä tahansa, mitä nyt äkkiä saattoi kuvitella. Hommaa pelasti vain jälkiruokapöytä, josta sai mm tilauksesta paistettuja creppejä.

Jenkkityyliin "kuinka maistuu" -kysymyksiä esiteltiin kyllästymiseen asti. Kitisin esim ostereista jo paikan päällä. Palaute meni - taas jenkkityyliin - kuitenkin ohi korvien. Eihän "how are you" -kysymykseenkään oikeasti odoteta muuta vastausta kuin "fine" tai "excellent". Tarkennuksena siis, henkilökunta oli paikallista, mutta ei jäänyt epäilystä kuka heidät oli kouluttanut.

Trooppisessa yössä tapoin malariaa GT:llä. Pöydälle olin asetellut hikisen safarikypäräni. Piruilin mielessäni päivän kaadoille. Ajatus harhaili myös ruokaan. Olen oikean palautteen velkaa. Ei tässä maailmassa mikään muutu, jos kukaan ei valita. Ei ehkä sittenkään, mutta ainakin olen oman osani tehnyt.

Otin arkin norsunluunvalkoista, omalla vesileimalla varustettua paperia. Kiersin Mont Blanc:n auki ja aloin kirjoittaa. Tavoittelin Harvardin käyneen kirjoitustapaa. Kirjoitin kuitenkin tahallaan kerran "colour" ja käytin eräässä kielikuvassa soutamista. Toivoin tästä jäävän Oxfordissa tai Cambridgessa vietetyn vaihto-oppilasvuoden vaikutelman.

Aamulla, kun työ oli tehty, jätin palautteen huoneen pöydälle ja lähdin rannalle. Palatessani minua odotti pullo jäähdytettyä Taittingeria, hedelmäkori sekä "In room dining manager"in pahoittelut. En tiedä muuttuuko mikään, mutta ainakin Ritz-Carlton vastasi asiallisesti asialliseen palautteeseen. Pisteet siitä heille.

tiistaina, kesäkuuta 24, 2008

Nuevo Latino

Huoh, eikö tapaus Lehtovaara opettanut mitään.

update: Kannattaa lukea ainakin nimimerkki "Ei":n kommentit.

maanantaina, toukokuuta 12, 2008

Parsavesi


Mitäs sitä muuta kokkailemaan, parhaaseen parsa-aikaan. Vaikka kyllähän Suomeen tuotu parsa on kaukana tuoreesta. Kuten Helsingin Sanomat meitä opetti.

Tuoreudesta tulikin jo lähes vitsi Ruoholahden citymarketissa. Valkoiset parsat halkeilivat kuivuudesta. Kuorimisen jälkeen olisi jäljelle jäänyt ehkä viidesosa kauppapainosta. Onneksi vihreissä oli edes jotain järkeä.

Tänä vuonna äiti saikin parsavettä syödäkseen. Veteen otetaan

  • parsaa (itse käytin tällä kertaa vihreää)
  • kermaa
  • suolaa
  • vettä (esim Bling)
Parsa keitetään suolavedessä al denteksi. Päät poistetaan ja otetaan talteen. Loput parsanosat soseutetaan. Mukaan kannattaa jättää osa keitinlientä. Painellaan siivilän läpi. Lopputuloksena pitäisi olla vihreän väristä nestettä, koostumukseltaan hyvin lähellä vettä. Pyöristetään maku kermalla ja suolalla (jos tarpeen).

Kuvassa esiintyy parsaveden lisuke, eli kuivalla pannulla paahdetut saksanpähkinät, uunirapeutettu kotimainen prosciutto sekä äsken talteen leikatut parsan päät. Parsavesi kaadetaan lautaselle vasta pöydässä.

Jos pitää parsasta, pitää myös tästä.

sunnuntaina, toukokuuta 04, 2008

Parsaraksu


Mitä tehdä suuremmalle seurueelle ruoaksi. Ja vieläpä coctail-henkisesti. Aina voi pujottaa HK:n lihapullia, edamjuustoa ja viinirypäleitä tikkuun. Hyväähän se on ja menee varmasti kaupaksi. Ainakin viinipullojen tyhjennyttyä. Aina voi myös paistaa yrttivoipatongin.

Entä jos haluaa nähdä ylenpalttisesti vaivaa? Kuluttaa viimeinenkin hetki vapaa-aikaa?

Harkitse silloin parsaraksuja. Näiden parissa pipertäessä ei aika käy pitkäksi.

Otetaan nippu vihreää parsaa, paketti Berlusconi-kinkkua ja väännetään hollandaise-kastike. Loppuvaiheessa soossiin sekoitetaan myös liivatetta. Levitetään ohuelti tuorekelmuun käärittyyn tasaiseen vatiin. Hyytyneestä kastikkeesta leikataan suorakaiteita, asetellaan kinkun päälle ja kääritään pala parsaa kokonaisuuteen. Hammastikku helpottaa syömistä ja pitää paketin kasassa tiukemmassakin myötäisessä.

Kastike on aika jööttiä kamaa, joten tämän kerroksen kannattaa olla todella ohut, tai siitä muotoillun suorakaiteen pieni. Kastike tarttuu juuri sopivasti kelmuun joten sen voi nostaa kelmun avulla kinkun päälle.

Ehkä seuraavaksi hyydytetään kaikki komponentit.

keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008

Ö niinkuin ravintola


Linda linen täpötäysi laiva karahtaa rantaan aurinkoisena perjantaina. Note to self: varaa ensi kerralla varmat istumapaikat. Onneksi matka on kohtalaisen lyhyt ja Viro liittynyt Schengeniin. Maihintulovelvollisuudet ovat kuin varjo menneisyyden hikisestä jonottamisesta.

Vuosi onkin vierähtänyt sitten viime vierailun. Viimeksi tapetilla oli venäläisen patsaan siirtäminen. Vähään aikaan ei tämä sukulaiskansakunta olekaan tainnut saada pahempaa häslinkiä aikaiseksi.

Edelliset vierailuni ovat niinikään rajoittuneet pikaiseen päivävierailuun. Tällä kertaa maltan olla yötä, jopa kaksi. Näyttääkö kaupunki uusia puolia? Ainakin kulinaristisesta näkökulmasta kyllä. Unohda Peppersack, Ölde hansa ja Hesburger. Valitse Ö.


En enää muista, mistä alunperin ravintola Ö:n metsästin. Mainos teki kuitenkin tehtävästä ja mielenkiinto heräsi. Tänne kävi meidänkin tie.

Ravintola on tyylikäs ja vastaanotto sujuvaa. Istahdamme katettuun pöytään ja saamme samppanjaa. Pullojen avaamisessa ja lasien täyttämisessä menee liioittelematta varttitunti. Onhan meitä kymmenen henkeä hyvää seuraa, ja runsaasti aikaa, mutta silti.

Siirrymme ruokien valintaa. Etukäteen haisteltua maistelumenuuta ei suostuta tarjoilemaan vedoten porukan suureen määrään. "It is not impossible". Siis on. En ole alan asiantuntija, mutta eikö se ole helpompaa laittaa kaikille samaa mäiskettä kuin rakentaa omat ruoat kaikille?

Lista uudestaan kouraan. Alkuun saamme extrana punajuurilientä ja mätiä. Maukasta. Varsinainen alkuruoka on tartar hivenlihasta. Annos on rakennettu - perinteistä poiketen - enemmän salaatin muotoon. Ja missä on kananmuna?!1 Liha on erinomaista, samoin sienet. Tästä oli silti jotenkin vaikea saada kiinni. Ehkä runsas piparjuurikreemi oli vain liian runsas ja makuja peittävä. Ei sitä yksin syödä. Ja liha taas menee hukkaan hukuttaessa se rasvaiseen mössöön.

Väliin, jälleen extrana, oivallinen valkopapukeitto. Varsinaiseksi pääruoaksi valitsin fasaania. Mukana tuli tatti-"orsottoa". Sana oli itselleni täysin uusi. Riisi oli ilmeisesti korvattu ohrasuurimoilla. Ei hyvä idea. Kyllä riisi sopii tarkoitukseen huomattavasti paremmin. Tatit sen sijaan olivat mehukkaita. Fasaani sen sijaan kuivaa eikä puolukkakastikkeesta ollut pelastajaa. Annoksen paras osiona loisti ilmeisesti linnun hukkapaloista tehty confit.

Jälkiruoaksi syöty suklaafondat pelasti paljon. Sisältä valuva, lämmin fondant tarjoiltiin erinomaisen mustikkajäätelön kanssa. Hyvä maku jäi suuhun. Kahvi ja Hennessy Paradis.

Tallinnalaiseen mittapuuhun suhteutettuna paikka on kallis, Suomalaiseen verrattuna aavistuksen edullisempi. Varsinainen löytö oli puoli-ilmainen Dom Perignon '99.

Ravintola yrittää paljon, ja varmasti pääseekin pitkälle. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää. Ensimmäisenä voisi vaihtaa Varsovan liiton aikaisen palvelun ja panostaa esimerkiksi viinit tuntevaan runopoikaan. Nyt suositukset olivat luokkaa "haluatteko molempia värejä?". Pitää tietenkin muistaa kielimuuri. Yritimme molottaa maailman demokraattisinta kieltä eli englantia, ehkä paikallisella murteella homma olisi lutviintunut sujuvammin.

sunnuntaina, huhtikuuta 13, 2008

Portviiniä ja karitsaa

Usein kolmas kerta toden sanoo, niin nytkin. Pastaa olen koittanut tehdä muutamaan otteeseen, aina on jäänyt jotain puuttumaan. Mm taikinasta sitko. Nyt homma toimi. Vielä kun malttaisi kaulita taikinan ohuemmaksi. No, ei kerralla täydellistä.

Osan pastaa täytin vuohenjuustolla. Hermojen ja kärsivällisyyden pettäessä suikaloin loput nk pappardelleksi.

Kastike sen sijaan onnistui jopa pastaa paremmin. Bongasin kaupasta karitsan jauhelihaa, ja siitä se sitten lähti. Jauheliha ruskitetaan pannulla. Suolataan. Lisätään portviini. Keitetään, kunnes kokonaan imeytynyt. Lisätään silputtu sipuli, valkosipuli ja oliivit. Tomaattipyre ja pari luiskaa voita sekaan. Keitetään aavistus kasaan ja haudutellaan kannen alla jonkin aikaa.

Karitsan maku toimii pastan kanssa hyvin. Myöskään oliivit eivät peitä perusjauhelihaa voimakkaampaa makua. Päälle vielä pippuria ja raastettua parmesaania. Avot.

keskiviikkona, huhtikuuta 09, 2008

Jauhemaksapihvi


Kesä tulee ja niin myös valo. Tälläkin kameralla saa jo säädyllisiä kuvia ilman kattavia kuvausjärjestelyitä.

Luin tuossa taannoin Suomen Kuvalehden Gourmet-osiota jossa hehkuteltiin vanhoja kunnon herkkuja kuten kieltä, munuaisia ja maksaa. Munuainen puuttuu vielä repertuaarista. Sitäkin on tosin koitettava, kerään vielä rohkeutta. Naudan kieli oli loppu, joten päädyin tekemään maksapihvejä. Lehti jäi töihin, mutta muistelin reseptin suurinpiirtein näin

  • Jauhettua maksaa
  • Perunaa
  • Mietoa sipulia, esim salottia
  • Suolaa
  • Pippuria
  • Salviaa
Peruna raastetaan - käytin itse kolme keskikokoista perunaa pakettia maksaa kohti - ja sekoitetaan maksaan. Sipuli pilkotaan todella hienoksi ja heitetään sekaan. Maustetaan. Kuivattu salvia meni tässä hieman hukkaan, varmaankin pienen paistoajan takia. Maku ei ehtinyt herätä. Tuoreella salvialla saattaisi olla enemmän onnea, tai sitten salvia kannattaa ripotella suoraan pintaan.

Pihvit voi paistaa varmaankin missä lystää. Itse käytin voin ja öljyn seosta. Tosimies varmaan käyttäisi laardia.

Tätä kirjoittaessa ostamani possun kieli valmistui. Naudan kieleen verrattuna maku on hyvin samankaltainen. Eli loistava. Hukkapalaa on tosin enemmän, jos kuorii epämiellyttävän sängen pois päältä. Myöskään suonet eivät ole juttuni. Onneksi tiedän sopivan koiran, jolle juuri se osa on suurinta herkkua.

Vieressä on muuten Kyproslaisia uuden sadon perunoita. En tiedä miksi näitä ostin. Maku on kammottava. Jotain kertoo myös se, että perunat ovat kahden viikon jälkeen täydessä (ulkoisessa) iskussa. Kun samaan aikaan kaikki muut perunat itävät. Todellista luomua.

Pikkulinnut laulavat

Kuultu Chez Dominiquessa:

  • Saisinko mummontohvelin?
  • Valitettavasti meillä ei ole Baileyssiä. Eikä Salmiakkia. Eikä myöskään Jekkua. Sitä kysyisit kuitenkin seuraavaksi.
Kuten aina, hyvin vapaita lainauksia.

tiistaina, huhtikuuta 01, 2008

Läskit liikkeelle


Pitkästä aikaa on mukava päästä taas pannujen toiselle puolelle. Raivokas matkustaminen ja työkiireet ovat pitäneet kirjoittajan hyvässä lihassa, mutta ruoan laittaminen on jäänyt valitettavasti vähemmälle.

Ilta alkoi Herkun lauantaisesta ostoshelvetissä ja päätyi Vian Alkon kautta Viikkiläiseen keittiöön. Härnäsimme ruokahalua magnum-pullolla Nikkeä. Kauan ei tarvinnut kutkutella kun pitikin ryhtyä jo tuumasta toimeen.

Alkuruoaksi ensimmäisen kokki valmisti viritellyn version toast skagenista. Mukana oli marinoitua punasipulia sekä viiriäisen uppomuna. Rikoin ja keittelin näitä pirulaisia ensimmäisen kerran. Ei ehkä jää viimeiseksi, mutta ei näiden kanssa ihan joka kerta viiti harjoitella. Kuoren rikkominen siististi on yllättävän vaikeaa.



Seuraava kokki teki onnistuneen ruoanlaittodebyyttinsä, jos paistettua broileria ei lasketa, ja loihti pöytään erinomaista suppilovahverokeittoa. Sopan kanssa tarjottiin Rezen leipää. Erittäin onnistunutta. Ei varsinaisesti mikään kausituote, mutta vahverot kestävät pakastuksen - tai tässä tapauksessa kuivauksen - hyvin.

Annokset olivat kerrankin reiluja, eikä mitään Michelin-hiireilyä. Kahden ruokalajin jälkeen olikin sopiva hetki pitää pieni tauko ja valmistella seuraavia lajeja. Pääruoaksi saimmekin karitsan karetta, bataattirisottoa ja punaviini-suklaa-kastiketta. Kastike jakoi seurueen mielipiteet vahvan ja laajan makupalettinsa vuoksi. Siksi ajattelinkin jakaa ohjeen tässä. Taisin lukea tämänkaltaisen ohjeen jossain, mutta en valitettavasti muista lähdettä. Otetaan

  • Voita
  • Salottisipulia
  • Timjamia
  • Rosmariinia
  • Punaviiniä
  • Itsekeitettyä lammaslientä
  • Pala tummaa suklaata
  • Liraus kermaa
  • Suolaa
  • Pippuria
  • Lusikallinen konjakkia
Sipulit kuullotetaan. Lisätään punaviini ja lammasliemi, timjami sekä rosmariinin oksa. Aineksia keitellään kasaan kunnes haluttu voimakkuus on saavutettu. Siivilöidään, maustetaan ja lorautetaan tippa kermaa sekä suklaapala. Jokainen muodostakoon mielipiteensä itse.

Tämän jälkeen juustoja. Stockan juustomyyjä teki meille maistelupaketin, johon emme pienessä kiireessä huomanneet vaikuttaa. Valituksi tuli vain pehmeitä juustoja ja turhan mietoja. Onneksi portti toimi hyvin.

Jälkkärinä vielä kookos-flan ja pullo Noble onea. Täydellä mahalla jaksoikin lähteä yöhön pyörimään. Ensi kerralla uudestaan, kuten eräs ajattelija asian ilmaisi.

tiistaina, maaliskuuta 18, 2008

Alppikylän tunnelmaa Levillä


Levi on Suomen hiihtokeskuksista varmaan onnistunein kopio alppikylästä. Se ei todellakaan tarkoita paljoa, mutta muualla sitä ei yhtä ajatuksella ole yritettykään. Paljon on hyvääkin. Ainakin keskustassa, osa taloista on jopa ihan hyvän näköisiä. Paljon on myös kesken ja välillä tuntee kävelevänsä keskellä rakennustyömaata.

Ravintolatarjonnaltaan Levi on kuitenkin hyvällä tavalla poikkeuksellinen keskus. Tarjonta on runsasta ja se on keskittynyttä. Kävellen voi ikkunashoppailla kaikki merkittävät paikat. Myös herkkusuille löytyy jotain, eikä aina tarjota sitä perus rane-pizza-poronkäristys-lapintaika-linjaa.

Tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, päädyimme ravintola Bistroon. Alppitunnelma kutkutteli huulilla ja mieli teki paikan kuuluisaa (?) fondueta. Mielestäni ainoa oikea fondue tehdään nimenomaan juustosta. Fileen saa maukkaammaksi lukemattomilla muilla tavalla, kuin liemessä keittämällä. Valinta oli siis selvä.

Nälkä oli laskupäivän jälkeen todella kova ja puoli pulloa maukasta cavaa oli ehditty jo tuhota, ennenkuin ainekset saapuivat pöytään. Oli värjättyjä mustia oliiveja, maustekurkkua, raakaa parsakaalia, hillosipuleita, raneja ja tietenkin kuivaa valkoista leipää. Itse juustomassa sen sijaan tuoksui epäilyttävän paljon valkosipulille.

Nälkä sumensi muut aistit ja vasta aterian ehtoopuolella hieman verta ehti aivoihinkin asti. Valkosipulia?!1 Maku ja koostumus oli lähempänä sulatettua creme bonjouria kuin oikeasta juustosta tehtyä kamaa. Muistaakseni jossain Levin lehdessä oli oikein hehkutettu, miten täällä fondue tehdään oikein, appelzelleriä ja gruyereä käyttäen.

Pakkohan siitä oli kysellä. Ennakko-odotukset eivät tosin olleet kovat. Nuoren kausityöläis-tarjoilijatytön ajatukset ovat keskimäärin enemmän hiihdonopettajapojissa kuin asiakkaan palvelemisessa. Keittiöstä asti tuli kuitenkin viesti jonka mukaan fondue valmistetaan valmiista fondue-pohjasta joka lantrataan kermalla, valkoviinillä ja valkosipulilla.

Emme siis saaneet sekundaa - ainakaan ravintolan mielestä - vaan juuri sitä, mitä keittiömestari oli meille tarkoittanut ja lämmöllä valmistanut.

Kysymys kuuluukin, voiko tästä kitistä? Onko "fondue" samankaltainen käsite, kuin vaikkapa Big mac, joka ainakin teoriassa on samanlainen, tai ainakin samankaltainen, joka paikassa. Jos on, ei ainakaan Levin Bistrossa.

Jos tästä jotain hyvää pitää hakea, oli tämä laimennettu versio huomattavasti vatsaystävällisempi.

keskiviikkona, maaliskuuta 05, 2008

Lentokonesafkaa


Raukea tunnelma vallitsee Lufthansan päivälennolla Frankfurtista Vancouveriin. Toiset nauttivat liian pienen monitorin viihdetarjonnasta, toiset räpläävät kannettaviaan toisten lukiessa kirjaa. Valkoisen pöytäliinan saapuminen viitoittaa tien illalliselle.

Viime aikoina on tullut matkustettua poikkeuksellisen paljon. Monta kertaa ja pitkiä matkoja. Lentokoneruoasta on väännetty vitsiä jo pitkään. Se on mitä on. Tosin olosuhteetkaan eivät ole optimaaliset hyvän ruoan tarjoamiseen.

Alkuun valitsen höyrytettyä turskaa, linssisalaattia ja sipulivinaigrettea. Turska on mautonta, mutta linssisalaatti on todella hyvää. Yrttejä ei ole säästelty ja sen kyllä huomaa. Pitää kuitenkin muistaa mittasuhteet. Hyvää ilmassa ei ole sama asia kuin maassa. Välissä pieni fetasalaatti. Juusto on sitä halvinta, loppusalaatti sen sijaan ok.

Pääruokana kananrintaa, sienikastiketta ja perunagratiini. Heikko esitys. Kana on sitkeähköä ja perunat mauttomia. Sienikastike yrittää loihtia annokseen eloa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Väliin liian kylmiä juustoja. Jälkiruokana suklaakakku ja ananas-confit.

Vaikka menu onkin ilmeisesti kolmen tähden kokin, Anne-Sophie Pic:n suunnittelema, ei siitä paljoa ole jäänyt jäljelle. Huvittavaa on lähinnä kaikki kohkaaminen ja suhteellisen laiha lopputulos. No onneksi syödä saa sentään niin, etteivät vieruskaverin kyynärpäät ole lautasella.

Kuva ei muuten ole yllä kuvaillulta lennolta, vaan Malmö Aviationin Innsbruckin charterilta. Turistiluokan olosuhteissa tarjoiltu ape oli parasta mitä olen näin ahtaissa tiloissa syönyt. Vielä parempaa tosin menomatkalla. Tabouleh-salaatti kanafileellä oli erittäin onnistunut ja kesti säilyksen loistavasti.

perjantaina, helmikuuta 08, 2008

Chezzi


Onhan tätä jo ehditty odottaakin. Viimeksi taisin illastaa Chez Dominiquessa ilman tähtiä. Oi niitä aikoja. Hinnat ovat muuttuneet euroiksi, ravintola suuremmaksi ja keittiö kunnianhimoisemmaksi. Eipä kovin vähäiset lähtökohdat.

Muuton jälkeen jokainen lehti kirjoitti uuden lokaation lämmitetystä ovenkahvasta. Taidokasta viestintää. Nyt on tainnut Välimäeltä jäädä sähkölasku maksamatta, kylmän metallin kosketus toivottaa käteni tervetulleeksi.

On torstai-ilta ja paikka on noin puolillaan. Saamme listat tuotapikaa eteemme ja ensimmäisenä yllärinä tänään tarjotaan vain seitsemän ruokalajin yllätysmenu, välimäki- tai maistelumenu. Juust? Miksi? Miksi netti kohkaa 4-9 ruokalajin yllätysmenuilla? Ei se ole niin justiinsa. Olemme tulleet syömään pitkän kaavan kautta, joten seitsemän lajiketta sopii suunnitelmiin.

Amusejen aikana rupeaa rasittamaan ja huolella. Annokset on tehty taidokkaasti, kuin nukkekodin keittiössä. Makuja on ja näköä. Mutta miksi ruokailuvälineet ovat normaalikokoisia? Tunnen itseni kuin suomalaiseksi Japanissa. Isoksi ja kömpelöksi. Edellisen illan horisontaalinen samppanjatasting painaa vielä päälle eikä huumorintaju ole todellakaan kukkeimmillaan. Onneksi näitä "tervehdyksiä" - halutaanko meidän oikeasti toivottaa tervetulleeksi? - tulee vain kolme.



Dine finingin peruselementit ovat tuttuja. Jos ruudukkoon merkkaisi raksin aina kun ruoassa on esim kaviaaria, hanhenmaksaa tai vaahtoa, saisi bingon hyvin nopeasti. Vaahtojen suurin piikki tuntuu kuitenkin olevan ohi. Mielenkiintoisesti osterin kanssa tarjotaan beluga-linssejä ja ankan seurana kaviaaria. Tai sitten minulta menee jotain ohi.

Erityisinä detskuina mieleen jää mm kalan kanssa tarjottu erinomainen artisokka sekä ankanmaksalajitelma, jossa tätä rasvaista sisäelintä on kolmessa muodossa. En väitä että ymmärtäisin, mitä tässä on haettu, mutta oikean puolimmaisessa palassa on suolaa niin, että suuta kirvelee. Ainakin viininkulutus on taattu.

Tämän jälkeen mm fantastista porkkasorbeeta ja loistavaa ankkaa. Varsinkin ankassa loistaa laadukas raaka-aine. Tässä ei olla käytetty mitään Valintatalon pakasterintaa, vaan aivan jotain muuta.



Jälkiruokia katsellessa tuntuu, että myös täällä vallitsee Esson baarin laki. Jos huoltsikalla annoksessa on aina yksi nakki vähemmän kuin kuvassa, täällä nettisivun kuvat ovat parempia kuin omani. Enkä nyt puhu rakeisesta filmistä tai vähäisestä valaistuksesta, vaan annoksista. No tietenkin näyteikkunaan on valittu parhaat. Miksei niitä sitten tarjota vieraille? Eivätpä nämäkään varsinaisesti rumia ole, josseivat parhaasta päästäkään.

Palvelu on koko illan kohteliasta, ystävällistä ja asiantuntevaa. Annokset selitetään, mutta itse kaipaisin tähän jopa lisää pieteettiä. Tai ainakin tarjoilijan roolissa todellakin mehustelisin, kun esimerkiksi peruna"sipsi" on täysin läpinäkyvä. Tietenkin pelisilmän kanssa. Toiset haluavat vain syödä rauhassa.

Laskun tullessa pöytään kirvelee vain viinipaketin hinta. Olihan siellä sellaisia harvinaisuuksia kuin 85 vuotiaan mummon eläkepäiväharraste, mutta miten paljon perusharrastaja saa näistä irti? Itse ainakin pärjäisin vähemmällä. Viinin ja ruoan liitto tosin toimi yhtä poikkeusta lukuunottamatta aivan loistavasti. Ja menisihän illalta hohto, jos koko aterian läpi särpisi asiakasomistajaviiniä.

Kerrasta viisastuneena päätimme tulla paikkaan seuraavan kerran, kun joku muu nostaa tabin. Ruoka on parasta, mitä Suomesta saa, mutta myös kalleinta. Eikä paras ole koskaan hinta/laatusuhteeltaan parasta. Eikä sen pidäkään olla.