Soppaa hallissa

Teki mieli otsikoida juttu "Hakaniemen soppajonossa" mutta etsivä, City-lehden kriitikko, lehtori Karmavuo vei ideani - tai minä hänen. En vain löydä artikkelia netistä.

Hakaniemen hallissa vaikuttaa yksinkertainen ruokapaikka, soppakeittiö. Asiakaspaikkoja on tasan 12 eikä heidänkään tarvitse miettiä, mihin sen kyynärpäänsä sijoittaa. Tila on kortilla. Yksinkertainen on kuitenkin usein juuri sitä parasta.

Lauantaina listalla on Bouillabaissea (niinkuin ilmeisesti aina) sekä ranskalaista sipulikeittoa sopuhintaan. Paikka on täynnä ja paikkaa pitää odottaa. Fiilis on ihan jostain muualta. Ei tätä ole Suomessa. Mieleen tulee ensimmäisenä keskieurooppalainen kauppahalli. Ihmiset jonottavat, istuvat ja syövät sulassa sovussa. Hyvää kannattaa odottaa.

Keitto on hyvää ja sitä on riittävästi. Lautaset tuskin mahtuvat pöydälle ja leipäkoria pidetään sylissä. Naapuri ojentaa vettä ja erinomaista yrttiöljyä leivän kyytipojaksi. Myös keitot ovat loistavia. Harvoin mitään näin hyvää saa näin reiluina annoksina. Makua löytyy! Ei jälkeäkään turhasta makujen varovaisuudesta. Loistavaa.

Suitsutusta tulee nyt niin paljon että melkein hävettää. Vaikea tästä on pahaa sanottavaa keksiä vaikka juuri sehän olisi ruokakriitikon tehtävä. Löytää se villakoira lattialta ja keskittyä loppuartikkelin verran purnaamaan siitä miten fiilis lopahti ja ilta meni metsään. NYT:n vierailustakin on muuttunut vain hinta.

Sinä päivänä kun myyn blogini muutamalla sadalla miljoonalla esimerkiksi Googlelle, perustan soppakeittiölle kilpailijan.

Toron lounas

Ah Tapiola, tuo Espoon vihreä ja vireä keskus. Ollakseen niinkin monen tuhannen ihmisen työ- ja asuinpaikka, lounasvaihtoehdot ovat suhteellisen vähissä. Ehkä määrää verottavat suurten yritysten omat ruokalat. Kenties. Ken söi kesävoin?

Toro sijaitsee pohjois-Tapiolassa, espoolaisittain automatkan päässä keskustasta, kuolemaa tekevällä ostarilla. No mikä 80-luvun ostari ei tekisi kuolemaa? Ulkokuori ei turhia prameile, paikka pitää tietää. Ja kyllähän Tapiolan kotipoika sen tietääkin.

Tunnelma on rehellinen. Tilaukset kassalta, lounaslista on huikean yhden annoksen mittainen. Toki varsinaiselta listalta saa sitä mitä haluaa. Useimpina päivinä esilletuotuna lounasvaihtoehtona on jokin variaatio jauhelihasta duunattua pannupihviä. Näköä ja kokoa riittää. Ranskalaiset - tai minkä perunavaihtoehdon nyt sattuu valitsemaan - täyttävät puolet lautasesta, pihvi toisen puolen. Koristeena 2-3 pakasteporkkanasiivua. Maku sen sijaan uupuu.

Connaisseur suuntaakin Toroon keskiviikkona kun kokin erikoisena on possun sisäfilettä. Asiantuntijoita tuntuukin riittävän, keskiviikko on viikon tukkoisin päivä. Annos on kohdallaan. Possu on riittävän hyvin duunattu, puolikas filee köllöttelee lautasella lisukkeen kera. Makunautinto vailla vertaa eikä työpaikalla tarvitse ajatella mitään seuraavaan kahteen tuntiin. Vatsa on täynnä vielä illallakin. Todellinen miehuuskoe. En jaksa lakata ihmettelemästä miten ruumiillisen työn tekijät ja ns valkokaulustyöntekijät syövät samoissa paikoissa. En kannata luokkayhteiskuntaa, ihmettelen lähinnä sitä miten toimistohiiret päivästä toiseen saavat ahdettua itseensä saman määrän kaloreita kuin itseään kunnioittava rekkamies, tämä ruumiillisen työn sanansaattaja.

Lounaan perusteella Toro pysyy pystyssä nostalgialla, annosten koolla sekä kilpailun puutteella. Ei minun valintani, mutta en olekaan viettänyt lapsuuttani Tapiolan tammimetsissä.

Hyvää uutta vuotta

Vuosi vaihtuu tyylikkäissä merkeissä. Kun raketit paukkuvat räntäsateessa, herrasmies vetäytyy kotiinsa. Takassa räiskyy tuli, itse kaadettu karhuntalja tuntuu mukavalta varpaissa, nahkainen nojatuoli nitisee arvokkaasti kun treenattu vartalo laskeutuu hellään syleilyyn. Viinikellarista on haetettu muutama tilaisuuden arvokkuuden huomioiva pullo jaloa juomaa. Vuoden vaihtuminen ilman samppanjaa tietää seitsemää laihaa vuotta sekä yletöntä paheksuntaa connoisseur-kavereiden kesken.

Jaan harvoin viinivinkkejä mutta viime päivinä sattui käsiini osumaan muutama jalo tippa jotka sopisivat myös vuoden vaihtumisen yhteyteen.

Veuve Cliquot 1988 on arvokas tuttavuus. Tumma paahteisuus, rusinaisuus tervehtii maistelijaa. Jo tumma väri tekee selväksi että nyt ei nautita Ballettia. Kannattaa nauttia muualla kuin Senaatintorilla.

Marguet Bonneravea maistellessa vilaisin etikettiä valitettavan lyhyesti. Tyylikäs juoma tämä. Paahteisia marjoja. Hyvä paketti joskaan ei lesken tasolla. Hintaansa nähden loistava.

Viini- ja ruokarikasta uutta vuotta!

Ruokatunnelmia mereltä

Voiko Itämeren risteilyaluksia ja makunautintoa mainita samassa lauseessa? Näköjään voi. Viking Line, tämä Itämeren turo ei kuitenkaan loista ruuan suhteen. Kun ihmiset lukitaan moneksi tunniksi alukseen tulisi ruokailuvaihtojen olla kaikkia kansanryhmiä puhuttelevat. Itse en laivalta löytänyt mitään. Jossain maha piti täyttää joten suuntasimme kohti kulinaristin paratiisia, legendaarista ja perinteikästä seisovaa pöytää.

Fiilis ja tuiske on uskomaton. Katkarapuja, ja vielä kuorineen! Otetaan näitä ainakin kaksi lautasellista. Kuorimisen into lopahtaa viimeistään viidennen kohdalla. No onneksi täällä ei lasketa. Uusi lautanen käteen, nyt ei ädinkään tarvitse itse tiskata. Mitä kaikkea samalle lautaselle oikein mahtuukaan? Lihat ja kalat sulassa sovussa. Vähän kaikkea ja mahdollisimman paljon. Viiniäkin on, niitä molempia.



Seurapeli. Mitä jos seisovan pöydän antimista joutuisi loihtimaan edes jonkinlaisen aterian? Jokainen aterioitsia saa tehtäväkseen kolmen ruokalajin illallisen. Kanssakilpailijat äänestävät voittajan.

Alkuruuista voittava annos oli kalan elämän: lohi. Tuomaristo vakuuttui selkeästä esillepanosta sekä selkeiden perusmakujen kunnioittamisesta. Kylmä pöytä onkin selvästi lämmintä parempi, varsinkin kalat ovat varsin kelvollisia - jopa yllättävän maukkaita. Ehkä graavilohta on vaikea ryssiä. Sommellier valitsi annoksen seuraksi hapokasta valkoviiniä.

Pääruokien voittajaksi selviytyi paahtopaistia, pariisin perunoita, punaviinikastike ja marjahyytelö. Juomasuosituksena calimocho - ehkä ainoa tapa saada tätä viiniä alas. Kyllä silmä syö mukana. Ainakin aika menee leppoisasti pienen puuhastelun merkeissä.

Lounas Tukholmassa

Mitä tapahtuu kun ei kävelekään Viking Linen terminaalista suoraan Burger Kingiin ja takaisin? Saattaa löytää aivan uusia kulinaristisia ulottuvuuksia. Tällä kertaa Grodan, Grev Ture.

Astumme sisään kreivin aikaan, yhdentoista maissa. Paikka on vielä tyhjä mutta täyttyy hyvää vauhtia. Tunnen itseni alipukeutuneeksi. T-paita ei toimi paikassa jossa muilla on jäykkää kaulassa. Ihailen ruotsalaisten taitoa pukeutua. Ei jälkeäkään mukavuuteen pyrkimisestä. Tyyli ennen kaikkea, oikein!

Alkuun "Crepes - svampfyllda, tryffelaioli, machésallad" (95kr) eli vapaasti suomennettuna sienillä täytettyjä lettuja. Sienien kanssa ei todellakaan ole säästelty eikä lettu meinaa riittää. Aioli on mitä on, eli makuuni turhan rasvaista. Sitähän se on, en vain pidä siitä. Kaunis annos.


Pääruuaksi "Kalvlever - vinägerfrästä champinjoner & sticklök, bacon" (169kr) eli maksaa. Maksan kanssa ei ole säästelty ja käsittely on ensiluokkaista. Vielä pekonia sekä mukavasti etikkaisia herkkusieniä. Harvinainen yhdistelmä, sekä maku, koko että ulkonäkö kohdallaan - kuva ei tee annokselle oikeutta. Lisää tätä!

Harvinaista kyllä, jälkiruokaa ei edes tee mieli ja suuntaamme kylläisinä kohti Tukholman muotimaailmaa.

Illalla laivalla hieman erilaisten makunautintojen parissa. Niistä lisää myöhemmin.

Ruotsalaiset osaavat

Miksi tarvitaan ruotsalainen keksimään että glögin voi pakata vaikka valkoiseen tai vodkan kultaiseen pulloon?

Yume

Yume on kaunis. Siis todella kaunis. Se kuka ikinä sisustuksen onkaan suunnittelut tietää mitä kynttilät tekevät. Enkä tässä nyt viittaa satanistisiin menoihin. Kuvat eivät tee tälle paikalle oikeutta. Kuten aina, ilmaista päivällistä - tai sisustusta - ei ole olemassakaan. Ei myöskään Yumessa.

Helsingin japanilaisten ravintoloiden tarjonta on kohtuullisen köyhää. Tiedän todella oudosti ja mauttomasti sisustetun Kabukin. Niin kutsuttujen julkkisten piirissä taitaa olla in kutsua tätä lempiravintolakseen. Ruoka on kokeilukerroilla ollut hyvää mutta en pidä siitä että hikinen lätkäpaita roikkuu lautaseni yläpuolella - oli se sitten Selänteen tai kenen hyvänsä. Tiedän Raku-ya:n joka on vielä kokeilematta ja sitten on Yume. Loput taitavat tarjota vain Sushia?

Valitsemme paikan maistelumenun Omakasen. Jo alkuruoka tekee selväksi että raaka-aineiden omaa makua ei täällä kunnioiteta. Ohuet tonnikalabiitit on sullottu todella maistuvaan kastikkeeseen. Rakenne on kiva ja maut täyteläisiä. Tonnikala tosin ei maistu. Puikoilla tätä on melko hankala syödä, ellei halua ahmia toista kahdesta palasesta kerralla.

Tämän jälkeen susheja. Mietimme samalla, miten susheissa voi loistaa tai erottua. Pahaa sushia olen saanut vain kerran ja senkin Itävallassa. Riisi oli omituista. Kommenttini osoittaa tietämättömyyteni japanilaisesta kulttuurista. Mitä vuosia kestävässä sushi-koulussa oikein opetetaan, paitsi keittämään riisiä? Riisi tosin on todella tärkeä osa sushia.

Tähän asti palvelu on ollut sujuvaa ja miellyttävää. Ahven-sashimista löydetyt suomut saavat kuitenkin tarjoilijan ah-niin-suomalaiseen tapaan kommentoimaan "oho, ei siellä kyllä pitäisi olla". No shit, Sherlock. Jälleen kerran, kevyt pahoittelu, mieluiten keittiöstä asti, olisi kiva juttu.

Ankka-tartar. Uutta minulle. Tähän asti olen syönyt ankkani kypsänä. Jälleen kerran puikoilla syöminen tuottaa tuskaa, miten tämä pihvi on tarkoitus paloitella kun palat roikkuvat toisissaan? Pakko turvautua pöytään piilotettuun veitseen. Joku tässä on kujalla. Minä itse, kokki tai koko japanilainen kulttuuri.

Sitten pääsemmekin itse pääruokiin. Sivuutan Siian - joka ei juurikaan pistä silmään - päästen seuraavaan eli lampaaseen. Sasson kohdalla käytiin kovaa keskustelua siitä, miksi file ei maistu ja miksi sitä silti tai juuri siksi aina tarjotaan. Jälleen kerran, liha on loistavasti valmistettu mutta maku puuttuu. Tämän kruunaa vielä - kieltämättä erinomainen - bbq-kastike joka hellii suuta ja peittää lihan viimeisetkin aromit.

Menun ehtoopuolella tarjoilijamme tiedustelee täyttöastetta. Olemme vielä nälkäisiä. Vapaa lainaus: "Wtf? Yleensä tässä vaiheessa jengi pitelee kupolia ja huutaa hoosiannaa". No me emme. Kasvava nuori mies on nälkäinen ja ravintolan kuuluu vastata tähän huutoon. Japanilainen kulttuuri ei taida leipää, jolla yleensä maha täytetään, tuntea ja auliisti tarjottu riisi au natur ei tyydytä, joten otamme uuden kierroksen susheja ennen jälkiruokaa.

Jälkiruoka onkin koko aterian heikoin lenkki. Sweet rice on hyvin Risifruttimainen ja mascarponesorbet - mitä nyt hennoilta mauilta voi odottaa - lähes mauton. Ihmeellinen jälkiruoka siis. Ei oikein makea, en tiedä mitä tästä pitäisi sanoa. Kulttuurishokki.

Yksi henkilö köyhtyi tästä setistä viineineen 155,04e joka taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni ei-Michelin ravintolassa. Viinit tekevät hinnasta noin puolet ja lähes ilmainen 3,5e arvoinen pikkupullo Vichy Novellea on halpaa kuin eilisen leipä. Yllätyksenä tämä ei tule, siitä pitää huolen viinilista joka ottaa luulot pois heti alkuunsa, alle 50e pulloja ei hevin löydä.

Miellyttävä kokemus ja tulisin uudestaankin, jos vain mahani olisi täyttynyt. Ilman extra-susheja olisin joutunut spydärille.

Punajuuri-KußKuß

Saimme aikaseksi muistaa isää viikon myöhässä. Pääruokana oli Bambia, paistettuja perunoita, punaviinikastike sekä punajuuricouscous. Hyvin päivänsankarimaista. Se joka rasvaa säästää se isäänsä vihaa.

Punajuuri on loistava juures ja olen tajunnut sen vasta nyt. Oikeastaan vasta tänään. Lisäkkeenä tämä rakenteeltaan oiva punajuuri toimi hyvin ja pehmensi wallenbergien sekä perunoiden rasvaisuutta. Tätä teen uudestaan! Tapani mukaan yksinkertainen on kaunista:

• Punajuurta
• Punaviinietikkaa
• Suolaa
• Sokeria

Punajuuret keitetään lähes kypsäksi. Itselläni meni n 15-20min. Tehosekoittimeen sysätään punajuuret, aavistus keitinlientä sekä muut ainekset, maun mukaan. Hierotaan kunnes rakenne muistuttaa couscous:ia. Tarjoillaan viileänä, ei kylmänä eikä ainakaan kuumana.

Sasso

Sasson sijainti keskellä pahinta turistialuetta ei lupaa hyvää. Haviksen kokemukset tuoreessa muistissa olen vältellyt paikkaa tietoisesti. Pikkuhiljaa hyviä kokemuksia on kuitenkin ruvennut tihkumaan josta rohkaistuneena astuin tyylitellystä ovesta sisään. Enkä katunut.

Ystävällinen henkilökunta ottaa sydämmellisesti vastaan heti alussa. Erityisen vaikutuksen tekee konserttiaikataulumme proaktiivinen huomioon ottaminen - vaikka pöytäkeskusteluun puuttuminen sinänsä onkin epäkohteliasta. Tasan sovittuna kellonaikana taksi odottaa pihassa. Tätä minä kutsun palveluksi!

Hämmentävässä yksimielisyydessä päädymme kaikki menu Sassoon, neljän ruokalajin viritykseen. Yritän vaihtaa jälkiruokaa mutta tarjoilija saa minut ylipuhuttua. Jälkiviisaana kadun alistumistani. Lähdemme liikkelle carne crudolla ja mustalla tryffelillä. Pannulla käytetty tartar-pihvi. Erittäin mielenkiintoista. Kevyt paistaminen taittaa raa'an lihan karkeuden ja tryffeli loistaa. Kiva annos.

Hummeririsotto lähentelee La Placen tasoa. Riisi on keitetty juuri oikeaan asteeseen mutta hummeri maistuu turhan vähän. Palasia on siellä täällä ja näissä makua löytyy mutta itse risotossa hyökkää esiin lähinnä tilli. Onko näin tarkoitus? Ehkä. Itse olisin ehkä keitellyt riisin vaikka rapuliemessä jotta rapujen kuninkaan mausta saataisiin koko ilo irti.

Väliin saamme rosmariinisorbetin. Kerrankin maut ovat kohdallaan! Rosmariinin aromi valtaa suun ja herättää makuhermot todella tehokkaasti. Loistavaa! Tämän jälkeen onkin hyvä maistella Amaronea joka suorastaan huutaa punaista lihaa seurakseen. Pääruuaksi kokki onkin - kuin sattumalta - loihtinut lampaan sisäfilettä. Liha on todella hyvää, juuri oikeaan kypsyysasteeseen paistettua. Mureaa, koostumukseltaan lähes täydellistä. Mutta missä on lampaan maku? Itse maistoin lähinnä hiiligrillin. Ei maussa sinänsä vikaa ole - päinvastoin. Mielelläni kuitenin tuntisin raaka-aineen oman maun. Mascarpone-gnocchit eivät erityisesti loista, niin hyvässä kuin pahassakaan. Pöytäkaveria lainaten "onko tämä nyt sitä mascarponea kun ei maistu miltään?".

Jälkiruoka on pettymys. Mokkavaahtoon on piilotettu kiva sydän mutta tästä en saa mitään irti. Omenajäätelö yrittää pumpata pirteyttä annokseen, siinä vain valjusti onnistuen.

Kokemus on varsin miellyttävä, ei vähiten loistavan palvelun sekä miellyttävän sisustuksen ansioista. Tänne tulen uudelleenkin! Poistumme hyvillä mielin lämpimään taksiin ja kulttuurielämyksien pariin.

Jauhemaksapihvit

Mitä kaikkea lehmän maksan läpi virtaakaan ennen kuin se päätyy myllyn kautta kaupan hyllylle ja sieltä pannulle. Ehkä on parempi olla ajattelematta.

Henkilökohtaisesti jauhemaksapihveistä tulee mieleen lähinnä huonoja kokemuksia, päällimmäisenä ala-asteen ruokala jossa hikeä pyyhkivä, kevyesti ylipainoinen täti lastaa lautaselle reilun annoksen pihvejä sekä muussia, joka on pakko syödä. Hyviä kokemuksia piti hakea kauemmin. Tässä tuli kuitenkin todistettua että maksapihvit eivät ole pahoja per se, kaikki riippuu laittajasta. Tulipas hyvä aasinsilta Thomas Kellerin ruokalaan, jossa kai saa parempia pihvejä kuin ala-asteella. Mutta asiaan.

Maksapihvit

• n 350 g Jauhemaksaa
  
• Kaksi raastettua perunaa
• 1/2 dl Korppujauhoja
• 1 tl Suolaa
• Vapaan kanan luomu-muna
  
• Pari ruopasua pippuria
• Luraus soijakastiketta
  
• Silputtua salviaa ja basilikaa
• Oliiviöljyä Käsinpoimituista oliiveista
  

Ainekset sekoitellaan ja annetaan maustua jääkaapissa mielellään tunteja. Paistellaan vanhan koulukunnan lettupannulla, jolloin pihveistä saa oikeasta tasakokoisia. Myös normaalipannu käy. Tarjotaan haudutetun sipulin, voisen perunamuusin sekä puolukka- tai mustaherukkahillon kera.

Oli muuten loistavaa, vaikka itse sanokin. Ja pitäähän se itse sanoa koska kukaan muu ei sitä tee!

Hirveä illallisella

Tomaattikeitto. Focaccia.
~
Porsasta bbq
~
Hirvigulassi. Puikulaperunapyree.
~
Juustoja
~
Jugurttipannacotta, sitrussalaatti

Mikä erottaa kotikokin ravintolakokista? Ammattitaidon lisäksi ainakin seurusteluvelvollisuus. Kotikokki joutuu repeämään hellan ääreltä myös ruokapöytään. Tämä asettaa suuria haasteita ruuan valmistelulle ja etenkin esillepanolle. Kuuden hengen annoksia ei viitsi ruveta paljon stailaamaan samalla kun jää paitsi juuri siitä parhaasta kalajutusta, päivän politiikan kiemuroista tai kännikokemuksesta.

Alkuun: tomaattikeitto. Helppo valmistaa, nopea lämmittää ja maistuu aina.

• Kuorittuja tomaatteja - laiskoille tölkistä
• Sipulia
• Valkosipulia
• Valkoviiniä
• Tuoretta timjamia
• Suolaa
• Pippuria
• Kermaa (vähän)
• Balsamicoa

Yksinkertaisista aineksista loihditaan maistuvaa soppaa pitkällä valmistusajalla. Lämmöllä ja kiireettä kokoonkeitetty soppa maistuu todella hyvältä. Kiireettä tarkoittaa tässä yli tunnin keittoaikaa.

Väliruokana porsaanfilettä ja bbq -kastiketta (kiitos Jonille reseptistä). Kypsensin suolalla, pippurilla ja balsamikolla maustetun kokonaisen porsaanfileen kelmuun ja folioon käärittynä 70 asteen sisälämpötilaan. Kierittelin siivutetut palat chili- ja paprikajauheissa ja annoin jäähtyä. Tarjosin bataattisipsien ja kastikkeen kera.

• Paketti pekonia
• Sipuli
• Valkosipulia
• 1dl Punaviinietikkaa
• 1dl Espressoa
• 2 rkl äidin joulusinappia
• 1 prk tomaattimurskaa
• 2 rkl fariinisokeria
• 2 rkl hunajaa
• punainen chili
• suolaa
• Hippanen maizenaa suurustamiseen

Pekonit paistetaan rapeiksi. Lisätään sipuli, valkosipuli ja pilkottu chili. Kuullotetaan. Lisätään kaikki muut aineet ja keitetään kasaan n 30min - tunti. Soseutetaan. Tuloksena ehkä parasta maistamaani bbq-kastiketta.

Sitten pääruokaan jossa krediitit menevät jonkun vuoden Etiketti-lehdelle. Tässä huomaa heti milloin resepti ei ole omani kun aineksissa käytetään muitakin määreitä kuin hieman, vähän ja paljon. Pientä sovellusta toki on mukana. Korvasin mm lihaliemen demi-glace kastikepohjalla. Tarjosin hirvigulassin perunamuusin ja mummon kurkkujen kanssa. Hirvi:

• Hirveä
• Vehnäjauhoja
• Öljyä
• 4 Sipulia
• 3 Valkosipulinkynttä
• 2 Paprikaa
• 1 Chilipaprika. Ei liikaa siemeniä mukaan.
• 3 tl Paprikajauhetta
• 1 rkl Tomaattipyreetä
• 1/2 dl Konjakkia (esim Louis XIII)
• 3 dl Punkkua
• Puolikas demi-glace paketti
• Suolaa
• Mustapippuria
• 1 plo Tummaa olutta

Pieni lihat ja pyöritä niitä jauho-suola-seoksessa, ruskista öljyssä. Lihat pois pannulta, tilalle sipuli, valkosipuli, paprika ja chili. Kuullotus. Paprikajauhetta runsaasti sekaan niin että ainekset ovat jauheesta punaisia. Tomaattipyree ja konjakki sekaan. Lihat takaisin ja punaviiniä sekä demiglacea niin paljon että ainekset melkein peittyvät. Loput mausteet sekaan.
Itse keittelin 2-3 tuntia ihan normaalilla liedellä mutta paras lopputulos kuulemma saadaan leivinuunissa n kuuden tunnin haudutuksella. Kaupunkiolosuhteissa tätä ei valitettavasti ollut mahdollista kokeilla. n 30 min ennen valmistumista lisätään pullo olutta.

Juustoina tarjottiin mm 1,5 vuotta kypsytettyä goudaa sekä 1 vuotiasta Appenzelleriä. Todella todella hyviä molemmat. Seuraksi ajattelin alunperin viikunahilloketta mutta Kampin K-kaupasta olivat viikunat loppuneet(!!!). Jouduin siis tyytymään päärynään.

Jälkiruuassa yritin hakea Olossa maistettua jugurtin raikkautta - siinä jopa onnistuen. Pienet onnistumisen elämykset tekevät elämästä mukavaa.

• 3 dl Luonnonjugurttia
• 3 dl Kermaa
• Vaniljasokeria
• Sokeria
• 5-6 liivatelehteä

Kiehautin kerman mausteiden kera ja lisäsin jugurtin sekä liotetut liivatelehdet. Jaon annoskuppeihin ja jäähdyttelin jääkaapissa.
Sitrussalaatissa oli mm appelsiinia, kiiviä sekä jotain ihmeellistä greippiä jonka bongasin puolivahingossa ja pienessä kiiressä. Mehustin näitä jääkaapissa Cointreaun kanssa. Komeuden kruunasi viiden puttonin Tokaji. Yksi lempiviineistäni.

Taitaa olla viimeinen kerta että teen näin paljon ruokaa sillä reseptien kirjoittaminen käy lähes työstä.

Ruokamessut

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Helsingin ruokamessuilla. Ennakko-odotuksia ei juuri ollut. En ehtinyt oikein ajattelemaan miten ruokaa esitellään tai tulisi esitellä.

Vaivaidun suurella vaivalla läpi myrskyisen ja sateisen kaupungin messukeskukseen ja vastassa on kuoleva, huonosti hoidettu kauppahalli. Esillä on pientuottajien sinänsä ihan mielenkiintoisia säilykkeitä mutta vain harvoja saa maistaa. Suurin osa esittelijöistä jurottaa tiskin takana asiakkaiden katseita väistellen. Vain muutamasta kojusta löytyy aitoa markkinatunnelmaa. Halli on puolityhjä ja autio, jotenkin säälittävä. Muutamat kirjakauppiaat ovat pystyttäneet kojunsa keittokirjoja myymään. Lehtiä saa tilata.

Kaikki mielenkiintoinen kuten sushikoulu (3e), aistien matka (5e) sekä erilaiset luennot (5e) maksavat erikseen. Mistä oikeastaan maksoin 12 euroa? Sateensuojasta? Hakaniemen hallista saa saman ja enemmän, ilmaiseksi.

Reissusta jäi käteen lähinnä kysymyksiä;
Mitä virolainen edam tekee messuilla? Ei mitään viroa tai viron elintarvikkeita vastaan. Mutta edam, tämä juustojen Lada. Mitä siinä on maistelemista?
Miten naisten takit liittyvät ruokaan? En ehtinyt kysyä näytteilleasettajalta.

Naapurihallin kirjamessuilta sentään löytyi vuoden keittokirjaksikin valittu HelsinkiMenu. Huomaan olevani erittäin selektiivinen keittokirjojen suhteen. Pidän visuaalisesta ilmeestä, hyvästä ja selkeästä ladonnasta sekä laadukkaista resepteistä. Vähemmän on enemmän. Hesarin ruokatorstain kirjaa teki mieli mutta kuvia oli liian vähän. Tunnen itseni jälleen lapseksi.

Redüttchen

Saksa kuuluu niihin maihin joiden kulinaarinen jalanjälki on hyvin pieni. Ystävääni lainaten, saksalaiset eivät osaa tehdä mitään muuta tyylikkäästi paitsi autoja. Ja onhan sitten tietenkin olut - jota tehdään ja juodaan hyvin. Saksan lahja maailmalle.

Entinen pääkaupunki Bonn uinuu Berliinin varjossa rauhallisena perjantai-iltana. Iso osa hallinnosta sekä kansainväliset edustustot ovat lähteneet. Tietyt asiat eivät kymmenessäkään vuodessa ole kuitenkkaan muuttuneet. Yksi on Redüttchen-niminen ravintola Bad Godesbergin keskustassa. Lyhyt mutta ytimekäs ruokalista sekä mahtava fiilis. Siinä missä suomalaiset ovat pitkiä aikoja hiljaa, naapuripöydän saksalaisilla juttu ei todellakaan lopu kesken. Aina pitää päästä sanomaan viimeinen sana.

Maassa maan tavalla ja lasi Kölsch:iä pöytään, mietintämyssyksi. Alkuun puolikas annos Reibekucheneita - eräänlaisia raastetusta perunasta ja sipulista väännettyjä perunakakkusia lohen kera. Lohi kuuluu täällä sisämaassa ylellisyystuotteisiin samaan aikaan kun Suomessa sitä syötetään rehuksi. Hullu on maailma. Lätyt maistuvat hyvältä. Tämä kuuluukin niihin harvoihin asioihin joita runsas rasva parantaa.


Pääruuaksi reilu annos lampaan kyljyksiä, rasvassa uivia paistiperunoita sekä pekonilla höystettyjä papuja. Tästä ei todellakaan jää nälkä. Kaikki maistuu kivalta mutta tässä vaiheessa rasvassa uittaminen rupeaa jo häiritsemään. Ainoastaan liha on onnistunut pakenemaan voin kosketukselta. Annoksissa näkyy ronski ote, hiireily ja turha kikkailu jätetään naapurimaalle. Vatsa tulee täyteen ja kasvaa. Elintason pitää näkyä!

Naapuripöytään virtaa Hefe-Weizenia sekä Kölschiä. Jälkiruokaa ei saa mahtumaan parhalla tahdollakaan, joten teen niinkuin lokaalit, tilaan oluen.

Olo

Jälleen uusi tulokas Helsingin ravintolaskenessä, Olo, pelaa pohjoismaisuutta korostavan kortin. Käytämme sesongin raaka-aineita, lähiruokaa, blaa blaa kuka vakavasti otettava ravintola ei tee näin? Pitihän se käydä tarkistamassa, missä liemessä paikka on oikeasti keitetty.

Paikka on aavistuksen kolkko ja hallimainen, hämyisestä valaistuksesta huolimatta. Pelkistettykin on, ei kuitenkaan niin pahasti ettei pöytäliinoja saisi olla. Propsit tästä.

Alkuun ei amusea. Tämä vapaaehtoinen ruokahalun herättäjä, keittiön tervehdys, on osaltaan kokenut ajatuksena pienen inflaation, niin monessa paikassa sitä tarjotaan. Tietenkin parempi on jättää se kokonaan väliin kuin tarjota vain jotain, koska se on pakko olla. Olo heitti pöytään sinänsä ihan maistuvaa leipää sekä voita.

Menun juomapaketti pisti lähes poikkeuksetta jokaiselle annokselle jotain ja tarjoilijakin painotti että valitsemani new wave on juomapaketti eli muutakin kun viiniä isketään tiskiin. Classic painottui nimensä mukaisesti viiniin vanhoista tuottajamaista.

Alkuun maa-artisokkacreme, sinisimpukkaflan ja tattibrûlee. Tuhti annos. Kun on tullut maistamaan seitsemää ruokalajia ei ole tarkoitus vuorata vatsalaukkua rasvalla heti alkuun. Sinänsä kiva, kaunis annos ja vielä hyvänmakuinenkin. Cremeä, flania sekä brûleeta oli vain liikaa. Tarjoilija myönsi tämän ja muutosta on kuulemma luvassa kunhan ruokalistat vaihtuvat tammikuussa. Varsinkin makeahkot tatit olivat loistavia.

Sitten kylmää kyyhkynrintaa, täytteenä ankanmaksaa ja savoijinkaalia. Ankanmaksan kanssa oli säästelty sillä se ei juurikaan maistunut. Kyyhky sinänsä oli maukasta. Tässä new wave tarjoili alea kun classic tyytyi punaviiniin. Tämän jälkeen paahdettua siikaa joka oli lähes täydellistä. (huomattavasti parempaa kuin esim Haviksessa toim. huom.) Maustepippurikastike oli maltettu jättää sopivan miedoksi ja kalan oma maku pääsi hyvin esiin.

Pääruoka eli härännoisetit oli laadukasta lihaa tasaisen punertavaksi paistettuna. Punaviinikastike ei jäänyt erityisemmin mieleen ja miinuksena perunakroketti. En ymmärrä miksi yhtään mitään täytyy uppopaistaa rasvassa, ellei sitten halua piilottaa makuja. Amerikkalainen punaviini oli todella tuhti shiraz joka pesi ranskalaisen kilpailijansa pöydän vastapuolelta tähtilipun mitalla. Sacré coeur!

Alun vaahtoja lukuunottamatta annoskoot olivat sopivia joten vielä mahtui. Murennettua kultaista Auraa sekä saksanpähkinöitä jättivät tomaattihillokkeen sivuosaan. Plussaa viinisantsista!

Loistava valkosuklaavaahto saattoi pöytään varsinaisen finaalin, jugurttivanukkaan. Annos oli iso mutta ah niin hyvää. Marinoidut hedelmät piristivät jugurtin tasaisuutta ja päälle soviteltu sorbet sekä passionvaahto kruunasivat kokonaisuuden.

Palvelu oli koko matkan ajan ystävällistä, asiantuntevaa sekä selostavaa. Pidän siitä ettei ruokia ja juomia vain lätkäistä eteen vaan jokaisesta jaksetaan tarinoida edes yhden lauseen verran. Hinta-laatu-skaalani kääntyy plussan puolelle, niin ruuan kuin palvelunkin suhteen.

Hotelliaaminen

Hotelliaamiset ovat hyvä keksintö. Aamiaiset tarjoavat hyvät puitteet esimerkiksi neuvotteluihin tai vaikka kiireisten ystävien tapaamiseen. Listaisinkin aamiaiset samaan kategoriaan lounaiden kanssa.

Helsingin keskustan tarjonta aamiaisten saralla on laajaa mutta hotelleita lukuunottamatta, oikeastaan mikään paikka ei avaa ennen kello kahdeksaa (jos joku tietää poikkeuksen, niin kertokaa ihmeessä!). Matkan varrella on nähty mm Klaus K, Torni, Holiday Inn että perus-Scandic. Scandic:ia käytän verrokkina sillä sen n 10e hinta on mielestäni tarjottuun laatuun nähden erittäin kohtuullinen, muiden paikkojen ollessa järjestään kalliimpia.

Tänään valinta osui - vaihtelun vuoksi - Kampin Radisson SASiin.

Ensimmäinen havainto on, että täällä ei syödä pummilla. En minä siis tietenkään, mutta ne muut. Täällä kysytään säntillisesti huoneen numero ja myös maksun voi suorittaa saman tien. Aika esimerkillistä toimintaa. Yleensä porukka hämääntyy täysin, kun aamiaista yrittää maksaa. "Mitä, ettekö te asukaan tässä hotellissa?". Tai ehkä vain näytän liian stereotyyppiseltä hotellivieraalta.

Valikoima on mukava, aavistus Scandicista ylöspäin - niin laadun kuin valikoimankin suhteen. Croissantit eivät kuitenkaan ole tuoreita. Kivana detskuna kokki - joka tosin pitää herätellä keittiöstä - paistaa toiveiden mukaisen munakkaan. Tälläiseen palveluun törmään ensimmäisen kerran Suomessa. Munakkaita saa toki muualtakin mutta ne eivät yleensä sisälly hintaan.

Aamiaistila on erittäin kapea ja japanilaisen tyylisuunnan mukaan sisustettu. Tosin hieman puolitiehen ollaan jääty. Lopputulos on jotain Suomen ja Japanin välistä, ei nyt kuitenkaan askeettista Venäjää. Varsinkin astiasto, muisto kultaiselta kahdeksankymmentäluvulta, ansaitsee pyyhkeitä.

Kahvia tuodaan pöytään ja rauhassa saa jutella. Hinta 17e on kova mutta käsintehdyn munakkaan takia sen voi silloin tälllöin jopa maksaakin.

Suolakeksit

Kyllä, suolakeksin pitää olla suolainen. Mutta jos kieltä kirvelee ja jano on kuin oravalla autiomaassa ei tuotekehittelyssä olla aivan onnistuttu. TUC salt & pepper venyttää sietokyvyn rajaa vähän liikaa.

Valmiit letut

Dr Oetkerin lettujauhe lupaa paljon. Lisää vain maito, anna minuutti aikaa ja paistaminen voi alkaa. Vielä tekemättömässä tv-mainoksessa hyvin istuvaan pukuun pukeutunut isä löysää kravatin, käärii hihansa ja yllättää aurinkoisesti hymyilevän perheensä laitamalla kerrankin ruokaa. Lapset hihkuvat, isän poskeen on jäänyt hieman jauhoa joka on kaikkien mielestä todella hauskaa. Kamera sumentaa perheen taustalle ja purnukka tulee ruutuun, luvaten ikuisen perheonnen ja tyytyväisen perheen.

No mikä on totuus? Aina ei edes ruokablogin kirjoittaja jaksa itse leipoa lettuja tai vääntää hilloa. Joskus on kiva löysätä kravattia ja ostaa valmista hilloa sekä puolivalmiita lettusia. Hävyttömän kallis paketti auki, maito sisään ja reilu sheikkaus. Paketin ohjeen mukaan purtiloa pitäisi sekoitella voimakkaasti ainakin minuutin. Tämän jälkeen vielä minuuttia vetäytymistä ja paistaminen voi alkaa. Näppärää.

Mutta mutta. Taikina on turhaan kaunistelematta aivan hanurista. Vaikken itseäni kovin jauhopeukalona pidäkään, olen kuitenkin lyhyen elämäni aikana monen monta pitsireunaista ohukaista paistanut - ja vielä hyvällä menestyksellä. Nyt saatiin eräänlainen ennätys aikaiseksi. Uudella teflonpannulla runsaasti öljyä ja silti taikina tarttuu kiinni (!). Aivan uskomatonta liisteriä. Letun ehjä kääntäminen olisi vaatinut tyhjiönostimen.

Tuloksena siis lettuja jotka muistuttivat enemmän puoliraakaa leipää, niin värin, koostumuksen kuin maunkin suhteen. Mautonta raakaa lettutaikinaa ja hilloa. Nam.

Osittainen selitys löytyi purkista. Pohjalle oli nimittäin jäänyt sentin kerros liukenematonta mömmöä. Millä ilveellä tämä olisi pitänyt saada mukaan?

Yleensä en tähtiä saati pisteitä jaa mutta oetker vetää pohjat katteettomista lupauksistaan. 0p.

Kukkakaalikeitto

Mitenkäs se vanha tarina räätälistä menikään? Ei tullut takkia vaan tuli housut, sukat jne. Myös ruuanlaitto on välillä jännittävää puuhaa. Täynnä vauhtia ja vaaratilanteita.

Ajattelin suuressa valaistuksessasi ja loputtomassa suuruudenhulluudessani tehdä k-kaupan ahvenen seuraksi kukkakaalipyreetä. Sellaista kivan notkeaa, ikäänkuin kastikkeen korviketta. Ja sitten vielä perunoita.

No kaikki meni hyvin siihen asti kunnes tehosekoitin oli jo laulanut muutaman rundin. Vesi. Niin, sitä ei kannata olla liikaa. Kevyt näpäytys kauhalla päähän, kiroilua ja itsetuhoisia ajatuksia. Miten minä saatoin.

Kaikille - suurille neroillekin - maanantai on huono päivä. Annoin siis armon käydä oikeudesta enkä antanut lupaavasti alkanutta töhnää ytv:n haltuun vaan päätin tehdä siitä soppaa. En enää muista miksi ostin inkivääriä mutta se sopi mielestäni hyvin tähän mielentilaan. Ja vielä ripaus suolaa. Eli kokonaisuudessaan:

• Kukkakaalia
• Merisuolaa
• Pippuria
• Tuoretta inkivääriä
• Chilijauhetta

Ja koristeluun:

• Oliiviöljyä
• Tuoretta korianteria
• Rucolaa

Ja hyväähän siitä tuli! Inkiväärin ja chilin kombo sulattaa orastavan flunssan tehokkaasti pois. Höyrystää tehokkaasti maanantaiahdistuksen tipo tiehensä.

Ainoa huono puoli jonka keitosta keksin on väri. Likaisen valkoinen väri keitossa on öbaut yhtä eroottista kuin .. No ei se ole.

Henri'x BBQ

Henri'x on mielenkiintoinen ravintolaketju. Edesmennyt Henri'x room oli lounasta lukuunottamatta miellyttävä tuttavuus. Samoin Tehtaankadun Henri'x, paikkana jossa hinta ja laatu kohtaavat.

Pitkään on ollut tarkoituksena tutustua Kampin kauppakeskuksen BBQ houseen ja aika löytyi viimein tänään.

Alkuvaikutelma on mukava. Pelkistetty kattaus ja mielenkiintoinen tapa valita ruuat raksi-ruutuun-menetelmällä. Muutama alkupala ja jälkiruoka mutta paino on selvästi pääruuissa eli lihassa. On sisä- ja ulkofilettä, poroakin. Lisukkeeksi saa valita kastikkeen sekä yhden kolmesta lisukevaihtoehdosta. Myös viinilista on kerrankin osattu typistää tarpeeksi. Tarjolla on peräti kolme vaihtoehto. Hyvä, parempi ja paras. Kaikkia ilmeisesti niin punaisena kuin valkoisenakin. Tosin valkoviini ja punainen liha sopii yhteen kuin isänmaallinen upseeri hotelli Hanheen.

Kun liha on ravintolan pääasia, tulisi siihen suhtautua asiaankuuluvalla herkkyydellä. Ilmeisesti paikassa on grilli mutta esimerkiksi vetäytymisestä ei olla kuultukaan. Oma pihvini oli keskeltä lähes raaka ja ulkopuolelta kuiva. Kuka tahansa osaa paistaa pihvin paremmin. Choron kastike maistui mukavalta mutta maku olisi saanut olla tiiviimpi. Seuralaisen lisukkeet, maalaislohkoperunat sekä haudutettua punakaali-, sipuli- ja papupaistos oli yllätyksettömyyydessäänkin hyvää ja asiaankuuluvaa.

Omat "modernit"-lisävarusteeni eli pinaatti sekä vuohenjuustoperunapyree olivat sen sijaan pettymys. Pinaatti vielä meni hienoisesta vetisyydestään huolimatta. Tämä ei tosin mielestäni sovi pihvin lisukkeeksi, mutta siitä saan syyttää vain itseäni. Karkein alisuoritus oli kuitenkin perunapyree joka maistui lähinnä vanhentuneille perunoille. Ei pyreetä uusista perunoista kuulukaan tehdä mutta rajansa kaikella. Tästä huomautettuani tarjoilija sanoi suurinpiirtein "Aha. Ei pitäisi olla. No kerron keittiölle terkut.". Pieni pahoittelu tai edes keittiön vastaus olisi parantanut mielialaani huomattavasti. Sellaista oli kuitenkin turha odottaa.

Lopuksi vielä lasku ja mukava vaahtokarkkiylläri joka vastasi makeusasteeltaan jälkiruokaa. Kiva bonus! Ilmeisesti paikka ei ole läpeensä paha sillä muilla on ollut hyvääkin sanottavaa. Itselleni tämä kerta kuitenkin riitti. Ensi kerralla kokeilemme - lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen - naapurin eli Johan Ludwigin pihvejä. Aika kultaa muistot joten odotukset ovat korkealla.

Riisi al dente

Tänään oli heikko hetki ja aika matkia. Kun ei jaksa ammentaa omasta mielikuvituksestaan on kiva lainailla muilta.

La Place - ravintolassa pidän erityisesti risotoista. Ainakin yksi salaisuus piilee riisin kypsyysasteessa. Se on täydellinen. Yleensä risotto keitetetään mielestäni pilalle ja riisin annetaan puuroutua. Eri makuja on vaikea erottaa eikä suutuntuma ole hyvä. Placen pojat eivät myöskään säästele oliiviöljyn kanssa ja satsi onkin mukavan mehukasta.

Viime viikolla maistelimme vuohenjuustorisottoa ja ajattelin kopioida saman. Hyvin se onnistuikin, mutta on maku edelleen vain varjo esikuvastaan. Otetaan

• Risottoriisiä
• Sampanjaa (esim Krug)
• Siitakesieniä
• Sipulia
• Lihalientä
• Oliiviöljyä (käsinpoimituista oliiveista)
• Puolikuivattuja tomaatteja
• Vuohenjuustoa

Riisi kuullotetaan oliiviöljyssä kattilassa. Pannulla otetaan sipuliin ja siitakesieniin kevyt bruna pintaan. Sampanja kaadetaan riisin päälle ja annetaan imeytyä. Tämän jälkeen lisätään lihalientä pienissä annoksissa kunnes riisi on juuri ja juuri al denteä - sehän kypsyy vielä kattilassa kuitenkin. Mukaan sekoitetaan pienityt tomaatit sekä vuohenjuusto. Hetki vetäytymiseen ja välitön tarjoilu ettei riisi kypsy liikaa.

Puolikuivattuja tomaatteja en todellakaan tähän väliin jaksanut itse käydä vääntämään mutta onneksi herra Stockmann oli hoitanut varastoonsa Toscanalaisia auringon suutelemia punakylkiä. Maku ei tietenkään ole sama kuin itse tehdyn, mutta vältti näin arkena.

Vuohenjuustoa en meinannut ensin jaksaa edes laittaa koko risottoon sillä olin hakenut sen naapurin Valtsusta. Perus Presidenttiä, sama jos laittaisi valkoista rasvaa ruokaan. Ensi kerralla kokeillaan jotain styrkimpää settiä.

Suurin pettymys oli kuitenkin tryffeli. Löysin purkitettua valkotryffeliä ihmeellisen edulliseen hintaan (n 8e / 15g) ja siivuttelin jaloa sientä risoton päälle. Maku oli kuitenkin lievästi sanottuna pettymys. Eihän tämä maistu miltään! Makua ei siis todellakaan ollut. Nopeasti tryffeliöljyä kaapista riisin päälle ja taas levisi hymy huulille.

Lisukkeeksi otin työkaverin vinkistä valmiiksi marinoitua karitsaa sekä leivoin Pastanjauhajien perunalastuja. Tietenkin jouduin hieman editoimaan reseptiä - sillä mitään ei saa suoraan kopioida. Käytinkin paistamaan valkosipulioliiviöljyä. Maku oli yllättävän lempeä. Ei yhtään niin tunkkainen kuin pelkäsin.