Henri'x BBQ

Henri'x on mielenkiintoinen ravintolaketju. Edesmennyt Henri'x room oli lounasta lukuunottamatta miellyttävä tuttavuus. Samoin Tehtaankadun Henri'x, paikkana jossa hinta ja laatu kohtaavat.

Pitkään on ollut tarkoituksena tutustua Kampin kauppakeskuksen BBQ houseen ja aika löytyi viimein tänään.

Alkuvaikutelma on mukava. Pelkistetty kattaus ja mielenkiintoinen tapa valita ruuat raksi-ruutuun-menetelmällä. Muutama alkupala ja jälkiruoka mutta paino on selvästi pääruuissa eli lihassa. On sisä- ja ulkofilettä, poroakin. Lisukkeeksi saa valita kastikkeen sekä yhden kolmesta lisukevaihtoehdosta. Myös viinilista on kerrankin osattu typistää tarpeeksi. Tarjolla on peräti kolme vaihtoehto. Hyvä, parempi ja paras. Kaikkia ilmeisesti niin punaisena kuin valkoisenakin. Tosin valkoviini ja punainen liha sopii yhteen kuin isänmaallinen upseeri hotelli Hanheen.

Kun liha on ravintolan pääasia, tulisi siihen suhtautua asiaankuuluvalla herkkyydellä. Ilmeisesti paikassa on grilli mutta esimerkiksi vetäytymisestä ei olla kuultukaan. Oma pihvini oli keskeltä lähes raaka ja ulkopuolelta kuiva. Kuka tahansa osaa paistaa pihvin paremmin. Choron kastike maistui mukavalta mutta maku olisi saanut olla tiiviimpi. Seuralaisen lisukkeet, maalaislohkoperunat sekä haudutettua punakaali-, sipuli- ja papupaistos oli yllätyksettömyyydessäänkin hyvää ja asiaankuuluvaa.

Omat "modernit"-lisävarusteeni eli pinaatti sekä vuohenjuustoperunapyree olivat sen sijaan pettymys. Pinaatti vielä meni hienoisesta vetisyydestään huolimatta. Tämä ei tosin mielestäni sovi pihvin lisukkeeksi, mutta siitä saan syyttää vain itseäni. Karkein alisuoritus oli kuitenkin perunapyree joka maistui lähinnä vanhentuneille perunoille. Ei pyreetä uusista perunoista kuulukaan tehdä mutta rajansa kaikella. Tästä huomautettuani tarjoilija sanoi suurinpiirtein "Aha. Ei pitäisi olla. No kerron keittiölle terkut.". Pieni pahoittelu tai edes keittiön vastaus olisi parantanut mielialaani huomattavasti. Sellaista oli kuitenkin turha odottaa.

Lopuksi vielä lasku ja mukava vaahtokarkkiylläri joka vastasi makeusasteeltaan jälkiruokaa. Kiva bonus! Ilmeisesti paikka ei ole läpeensä paha sillä muilla on ollut hyvääkin sanottavaa. Itselleni tämä kerta kuitenkin riitti. Ensi kerralla kokeilemme - lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen - naapurin eli Johan Ludwigin pihvejä. Aika kultaa muistot joten odotukset ovat korkealla.

Riisi al dente

Tänään oli heikko hetki ja aika matkia. Kun ei jaksa ammentaa omasta mielikuvituksestaan on kiva lainailla muilta.

La Place - ravintolassa pidän erityisesti risotoista. Ainakin yksi salaisuus piilee riisin kypsyysasteessa. Se on täydellinen. Yleensä risotto keitetetään mielestäni pilalle ja riisin annetaan puuroutua. Eri makuja on vaikea erottaa eikä suutuntuma ole hyvä. Placen pojat eivät myöskään säästele oliiviöljyn kanssa ja satsi onkin mukavan mehukasta.

Viime viikolla maistelimme vuohenjuustorisottoa ja ajattelin kopioida saman. Hyvin se onnistuikin, mutta on maku edelleen vain varjo esikuvastaan. Otetaan

• Risottoriisiä
• Sampanjaa (esim Krug)
• Siitakesieniä
• Sipulia
• Lihalientä
• Oliiviöljyä (käsinpoimituista oliiveista)
• Puolikuivattuja tomaatteja
• Vuohenjuustoa

Riisi kuullotetaan oliiviöljyssä kattilassa. Pannulla otetaan sipuliin ja siitakesieniin kevyt bruna pintaan. Sampanja kaadetaan riisin päälle ja annetaan imeytyä. Tämän jälkeen lisätään lihalientä pienissä annoksissa kunnes riisi on juuri ja juuri al denteä - sehän kypsyy vielä kattilassa kuitenkin. Mukaan sekoitetaan pienityt tomaatit sekä vuohenjuusto. Hetki vetäytymiseen ja välitön tarjoilu ettei riisi kypsy liikaa.

Puolikuivattuja tomaatteja en todellakaan tähän väliin jaksanut itse käydä vääntämään mutta onneksi herra Stockmann oli hoitanut varastoonsa Toscanalaisia auringon suutelemia punakylkiä. Maku ei tietenkään ole sama kuin itse tehdyn, mutta vältti näin arkena.

Vuohenjuustoa en meinannut ensin jaksaa edes laittaa koko risottoon sillä olin hakenut sen naapurin Valtsusta. Perus Presidenttiä, sama jos laittaisi valkoista rasvaa ruokaan. Ensi kerralla kokeillaan jotain styrkimpää settiä.

Suurin pettymys oli kuitenkin tryffeli. Löysin purkitettua valkotryffeliä ihmeellisen edulliseen hintaan (n 8e / 15g) ja siivuttelin jaloa sientä risoton päälle. Maku oli kuitenkin lievästi sanottuna pettymys. Eihän tämä maistu miltään! Makua ei siis todellakaan ollut. Nopeasti tryffeliöljyä kaapista riisin päälle ja taas levisi hymy huulille.

Lisukkeeksi otin työkaverin vinkistä valmiiksi marinoitua karitsaa sekä leivoin Pastanjauhajien perunalastuja. Tietenkin jouduin hieman editoimaan reseptiä - sillä mitään ei saa suoraan kopioida. Käytinkin paistamaan valkosipulioliiviöljyä. Maku oli yllättävän lempeä. Ei yhtään niin tunkkainen kuin pelkäsin.

Safka

Ravintola Safkasta tulee ensimmäisenä mieleen Kuurna. Molemmat sijaitsevat Kruununhakalaisen kerrostalon kivijalassa ja ovat pieniä ja sympaattisia. Safkassa tosin on enemmän tilaa ja pöytäliinat. Palvelu on Kuurnan pelkistettyyn näytelmään verrattuna lähes ylitsevuotavan ystävällistä. Mikään ei tunnu olevan ongelma.

Ilta hämärtyy ja päädymme - hämmentävän yksimielisesti - "Safka menu"-iloitteluun. Tuntuu etten viimeaikoina juuri muuta kuin suositusmenyytä ole syönykään. Tosin miksi pitäisi, juuri tämän pitäisi olla ravintolan käyntikortti.

Alkuun ahvenliemi. Kala todellakin maistuu siltä miltä pitääkin eikä sitä ole hukutettu kermaan. Silti liemi on saatu maukkaaksi. Seassa vielä erilaisia rouskuvia vihanneksenpaloja ja vieressä kirnuvoilla komistettua ruisleipää. Erittäin hyvää. En varsinaisesti ole kuivan sherryn ystävä mutta tässä suositusjuoma passaa ihan ok.

Seuraavaksi jokiraputrilogia. Keitto on aivan loistavaa. Sopivan täyteläistä ja maukasta olematta kuitenkaan liian läpitunkeva tai tunkkainen. Kakku sen sijaan on aivan liian tillinen. Ei tillissä sinänsä mitään vikaa ole mutta nyt kakkuun olisi voinut tunkea vaikka tofua ja maku olisi ollut aivan sama. Ravun haaskausta siis. Salaatti oli melko suoraviivainen mutta sellaisenaan ihan ok.

Pääruoka on hevosen tournedos. Hevosta ei usein tulekaan syötyä, ellei meetvurstia lasketa. Eipä sitä tosiaan kovin monen lähikaupan lihatiskistä löydykään. Liha on todella mureaa, sopivan kypsää ja sitä on paljon. Ei mitään hienostelukikkailua vaan kerrankin reilu, kunnon pihvi. Lisukkeena oleva kotijuustolla täytetty perunkakku sen sijaan ei loista. Kuiva ja kohtuullisen mauton kakkurainen vaatii tuhdin kulauksen viiniä ennen saattamista viimeiselle matkalleen.

Kotimaisista juustoista on löydetty kelpo yksilöitä mutta parempiakin olen maistanut. Kotimaisuus on hyvä asia ja lähiruoka on muotia mutta se ei saisi olla itseisarvo. Tässä ollaan jo rajamailla olisiko kannattanut tilata herkut mieluummin esimerkiksi Ranskasta. Portviini toimi hyvin.

Jälkiruuaksi vielä kivan makuinen joskin yllätyksetön mansikkaparfait. Lopuksi vielä kotimaista Calvadosta ja espresso.

Kun koko kokemuksen laskee yhteen päädytään reilusti plussan puolelle. Kohtuuhintainen ruoka ja juoma, hyvä palvelu ja mukava miljöö. Jos asuisin naapurissa voisin käydä täällä useamminkin.

Kotiruokaa

Kiire on pahasta. Kun tekemistä riittää niin ruuanlaitto on yleensä ensimmäinen asia joka joustaa. Kun ruokaa ehtii laittamaan, ei siitä kerkeä kirjoittamaan. Kierre on valmis.

Eräänä sunnuntaina aikaa kuitenkin riitti ja päätin - Postresin lounaan innoittamana - kokeilla paistella kunnon pihviä. Entrecôte sopii varsinkin grilliin mutta toimii se näköjään uunissakin. Paistoin ensin lihat folioon käärittynä uunissa jonka jälkeen editoin pintaa pienellä polttimella.

Seuraksi väänsin Arzakin innoittamana oman version tästä kukan muotoon taiteillusta uppomunasta. Kiehautin munan tuorekelmussa n 3 minuuttia jolloin valkuainen hyytyi. Muotokin oli sinnepäin. Ainakin huomattavasti parempi kuin kekkosena keittäen. Lautaselle asettelin yhden kesäsipulirenkaan jonka sisään kaadoin tryffeliöljyä ja ripottelin gourmet-suolaa. Maku on maittava kun keltuainen lurahtaa petinsä päälle.

Kun uuni kerran oli päällä, pilkoin vielä kaappiin jääneet herkkusienet sekä hieman sipulia. Päälle uutta rosmariinilla maustettua viinietikkaa, suolaa, pippuria sekä oliiviöljyä. Kohtuullisen mielikuvitukseton vääntö mutta etikka toi tähän uutta juttua.

Sitten pettymykseen. Suurella vaivalla kuorin n litran herneitä ja soseutin ne. Keittelin survosta kattilassa kerman ja suolan kanssa. Suolaa lurahti kuitenkin turhan avokätisesti ja sokeriset paikkausyritykset olivan tuhoontuomittuja. Maku oli siis suoraansanoen karmaiseva. Hyvältä se kuitenkin näytti ja päätyi siitä syystä lautaselle.

Liha oli loistavaa joskaan ei niin hyvää kuin seuraavana päivänä grillattu saman erän setti.

Havis on kala

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen kun muistelee vierailua Haviksessa? Hinta. Aloitetaan alusta.

Tänne on pitänyt tulla jo pitkään. Vanha puoli on täynnä rapuja juhlivia joten jouduimme uudelle puolelle. Ei pöytäliinoja. Hmph. No samat setit kuitenkin, meille luvattiin.

Seurueellemme on yleensä kohtalaisen helppo myydä mitä tahansa joten myös tiedustelut alkusampanjasta hyväksyttiin yksimielisesti. Non-vintage Nicolas Feuillattea. "How tacky" sanoisi ystäväni Pat Bateman. Onneksi hän ei ollut paikalla.

Valitsimme saaristolaismenuun joka on ilmeisesti voittanut jonkintasoisen kisan. Saaristosta ja ruuasta tulee ensimmäisenä mieleen ruotsinlaivojen "saaristolaispöytä". Onneksi täällä ruoka oli sentään parempaa.



Alkuun kalan elämä. Hauska idea, plussat siitä: mätiä, graavilohta ja samaa kalaa sekä lämmin että kylmäsavustettuna. Mutta toteutus aavistuksen verran mielikuvitukseton. Ainoa kohokohta oli lämminsavulohesta ja ainakin kapriksista duunattu mössö. No kala maistui kalalta, kuten pitääkin. Mutta en halua maksaa näitä summia kamasta jota saa suoraan kaupasta.

Väliin tuore osteri joka ei onneksi tuottanut mahakipuja. Kovin kokenut osterinpuputtaja en ole mutta pitääkö otuksen liikahtaa kun sen päälle roiskaisee sitruunamehua?



Pääruokana olikin sitten loimutettua siikaa kera hernepyreen ja porkkanakastikkeen. Lautanen oli tukossa. Yksittäisille raaka-aineille ei annettu tilaa hengittää vaan kaikki oli läimitty sikinsokin lautaselle ja lautanen täyteen. Värit toivat mieleen tarhaikäisen väriliitutyön. Kala maistui vaikka aavistuksen kuivakkaa olikin. Samoin hernepyree oli onnistunut paremmin kuin oma kokeiluni (josta lisää myöhemmin).

Jälkiruuaksi vielä vadelmapannacotta sekä kaakaosorbettia. Kiva päätös jossei nyt mitenkään mieleenpainuva makuelämys.

Sitten hinta, 120e/hlö. Päädyimme yksimielisesti siihen että olemme saaneet parempaa ruokaa edullisemmin. Ja vielä monta kertaa. Laskuun toi oman lisänsä sampanja joka kustansi 16e lasi. Espresso oli myös hinnoiteltu kivasti 4,5e hintaiseksi. No pitäähän Etelärannan vuokrat jollain maksaa muttei vastaisuudessa ainakaan minun rahoillani.

Päällimmäisenä jäi mieleen korkea hinta jolle ei saatu tarpeeksi vastinetta.

Herra Arzakin hoivissa

Mitä odottaa kolmella Michelin tähdellä koristellulta ravintolalta? Sitä mitä opas lupaa, oman matkan arvoista kokemusta eli lähes täydellisyyttä.

Kello lyö kahden ja taksikuski karauttaa pihaan. Sisällä on vielä kohtuullisen hiljaista, paikka täyttyy vasta kolmen maissa. Meidät saatetaan pöytään ja eteen lyödään ruokalistat.



Ensimmäinen yllätys. Odotin, en tiedä miksi, että tarjolla olisi vain jonkinlainen supistettu lounaslista. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Valitsimme siis sen suuremmin murehtimatta maistelumenun sekä pullon tätä varten pullotettua viiniä.

Sommellier tuo pullon pöytään. Ei todellakaan mikään runopoika! Mies näytti nahkaisine essuineen enemmän juuri peseytyneeltä teurastajalta. Ilmeestä päätellään kaveri oli ennen työvuoroa käynyt astumassa kymmenen tammaa. Sen mukaiset olivat tosin myös jutut. Ei vuolasta selostusta alueesta, rypäleistä, auringon lankeamisesta juuri etelärinteelle. Ei. Pientä murahtelua sekä arvostavaa mimiikkaa.

Tämän tasoinen ravintola on kuin huippuunsa viritetty kone. Sen saimme huomata myös ensimmäisten ruokalajien saapumisesta. Hyvä että viiniä ehdimme maistaa. Tahti oli turhankin kova ennen kuin ravintolaan saatiin lisää asiakkaita. Keittiö jauhoi tilauksia läpi ilmeisen rutiininomaisesti ja vauhdikkaasti.

Saimme siis amuset. Kahdenlaista kalaa, sienirisottoa sekä lientä. Ei vielä mitään varsinaisia makuelämyksiä. Maut enemmän kuin kohdallaan muttei mitään uusia kokemuksia. Esillepano sinänsä ansaitsee hatunnoston. Kuin taideteoksia.

Häiritsevää oli englanninkielen taito tai lähinnä sen puute. Osaan espanjaa ja tulen sillä toimeen. On kuitenkin hieman eri asia tilata listalta kalaa kuin ymmärtää tarjoilijan selostus ruokalajeista. Ihan kaikkia detaljeja en varmasti ymmärtänytkään mutta onneksi saimme täydellisen listan mukaamme.

Tämän jälkeen saapuikin oma suosikkini. Ankanmaksalla täytettyjä viikunoita. Yksinkertaiselta kuulostava annos oli häikäisevä, niin maultaan kuin ulosanniltaankin. Harmittaa etten ottanut kuvaa. Tämä suli suussa.

En aivan kaikkia lajeja listaa vaan keskityn kokokohtiin. Seuraava sellainen oli uppomuna tryffeleillä sekä taatelilla. Uppomuna oli taiteiltu kukaksi ja maku, no yllätys sinänsä, todella todella hyvää.

Toisena pääruokana sain kyyhkyä. Miten kyyhky, tai liha ylipäänsä onnistutaan paistamaan näin täydelliseen kypsyysasteeseen? Reunoilla hiven ruskaa, loput tasaisen punaista. Nam. Pääruokia tuli kahdelle ruokailijalle yhteensä neljä. Edellisen lisäksi karitsaa, pitkään haudutettua vasikkaa sekä kalaa jonka tiedän vain ulkonäöltä (ruma).

Jälkiruuat olivat muuhun annoskokoon nähden ruhtinaallisia. Ensin suklaasinfonia jossa erilaisista suklaalaaduista oli loihdittu mitä erinäisimpiä teoksia. Ja suklaata oli paljon. Tämän seuraksi suklaajäätelöä. Toisella kierroksella mm juustojätskiä. Kermaa parhaassa muodossaan, parasta maistamaani. Päällä vadelmahilloketta. Kahvien kanssa vielä kuvan mukainen lajitelma erinäisiä herkkuja.



Vatsa täynnä voikin sitten kertoa kaiken sen, mihin en ollut tyytyväinen. Suomalaisella ravintola-eliitillä ei ole maailmallakaan hävettävää, ainakaan palvelun tason suhteen. Kun nuori tarjoilijatyttö, kuin juuri kävelemään opetellut varsa, hymyillen vetäisee juuri ja juuri lopetellun lautasen alta, tulee suomalaista eleetöntä mutta asiantuntevaa palvelua ikävä. Ainakaan aluksi ei todellakaan saanut syödä rauhassa ja antautua makujen vietäväksi. Olo oli kuin DDR:n kansalaisella, jatkuvasti tarkkailun alla.

En todellakaan ollut paikan ainoa ruokaturisti. Lähes jokaisessa pöydässä räpsyi kamera ja puhuttiin muuta kuin espanjaa. No eipähän turhaa jännitelty.

Onko Arzak ansainnut kolme tähteä? Verrattaessa esimerkiksi Chez Domiqueen jää todella kaipaamaan asiallista palvelua. Vaikka Dompassakin unohdettiin santsikaato kahvia on käytös muuten moitteetonta. Ruuan suhteen mennään mielestäni hyvinkin rinta rinnan. Hinnaltaan Arzak on jopa edullisempi. Ero tosin tuntuu lähinnä viineissä joiden kanssa ei siis todellakaan kannata sniiduilla.

Sardiinit meren äärellä

Olen saapunut kivenheiton päähän Baskimaasta, juuri ja juuri Cantabrian puolelle. Kärsimätön odotus palkitaan kun kymmenen aikoihin myös paikalliset ryömivät asunnoistaan päivälliselle. Paikka on valittu jo aamulla, yksinkertainen katos Castro-Urdialiksen satamassa.

Istun alas pitkälle puupenkille, pöydillä ei pöytäliinoja ole. Laminoidulla listalla on neljän laatuista kalaa, ensalada mixta:a sekä juomia. Valitsen tusinan tuoreita sardiineja, pullon viiniä, salaatin sekä leipää.

Kalat ovat todella hyviä vaikkakin suolaa onkin lurahtanut kohtuullisen paljon. Salaatti raikasta, keipä tuoretta ja viini maistuvaa. Yksinkertaisesti loistavan ruuan lisäksi hyvää on myös tunnelma. Ihmisiä kulkee edestakaisin, pöydät täyttyvät ja iloinen puheensorina raikaa pimeään mutta lämpöiseen kesäyöhön.



Lähin vertauskohta joka tulee mieleen on Savonlinnan Seurahuoneen katolla tarjoillut muikuilla täytetyt laudat. Kala on loistavaa joskin mielestäni turhaan leivitettyä. Kuuman rasvan ja jauhon haju jääkin vaatteisiin viikoksi. Tunnelma on kuitenkin enemmän kuin kohdallaan.

Yhteislasku on reilu kymppi ja yksinkertaisuudestaan huolimatta - tai juuri siksi - paikka pesee monta reissun aikana nähtyä tusinaruokalaa. Tämä osaltaan selittää sen miksi Espanjassa syödään kalaa moninkertaisesti muuhun Eurooppaan nähden.

Pyttipullat

Kyllä maalla on mukavaa. Voi mennä reilusti puskaan kuselle, ottaa toisenkin oluen saunan jälkeen ja syödä epäterveellistä ruokaa. Tai kuunnella luonnon ääniä ja haistella puhdasta luontoa. Eli läheisen tien huminaa ja sikalan tuoksua. Olen kotona! No Kampissa ei sentään ole sikalaa, eikä omaa saunaa.

Autovammaisena täystyöllistettynä maalaistalon remontoijana ei ole aikaa hurauttaa lähimpään Prismaan ihan joka päivä. Vakituiset asukkaat ovat onnistuneet tappamaan kylän ainoan kaupan joten siitäkään ei tukea saa. Seuraava ruokalaji syntyikin jääkaapin pohjalle jääneistä, vielä syömäkelpoisista tähteistä.

• Naudan jauhelihaa
• Korppujauhoja
• Reilusti valkosipulia
• Muutama Bressen-kanan muna
• Mustia kalamata-oliiveja
• Fetajuustoa
  
• Suolaa
• Pippuria

Kastike:

• Punaviiniä (tässä chateau Palmerin jämät)
• Tomaattimurskaa
• Suolaa
• Pippuria
  

Ainekset pienitään ja sekoitetaan kunnes koostumus on hyvä. Massan kannattaa antaa seisoa jääkaapissa ainakin tunteja, jos pulliin haluaa makua (yleensä ihan hyvä idea). Kokemuksesta puhun. Kastike keitellään kasaan ja haudutellaan valmiiksi muotoillut pullaset siinä lämmöllä ja hartaudella.

Feta on mielenkiintoinen raaka-aika sillä sen maku on todella mieto. Kevyt-fetat voi samantien unohtaa mutta myös täysirasvaiset ovat mielestäni mauttomia. Juusto pitääkin marinoida kunnolla jossain hyvin maustetussa öljyssä. Tämän jälkeen Feta sopii sellaisenaa esim salaatteihin.

Miksi siis laitoin Fetaa näihin pullasiin? Kokeeksi. Mautontahan se oli. MOT. Eli eli ei enää kypsennettyihin ruokiin. Väriähän juusto antaa ja tuo kivan (?) lisän ruuan nimeen. Kyllähän esim Feta-pinaatti-piirakka kuulostaa jotenkin pirteältä ja eksoottiselta. Kreikan saariston kuumat mutta pimeät yöt, Ouzo virtaa, lautaset särkyvät. Vertaa vaikka maksalaatikko, joka tuo mieleen verkkopaitaisen, keski-iän ylittäneen miehen, joka katsoo urheiluruutua keskiolutpullo kädessä.

McCerveza

Espanja on ruuan suhteen mielenkiintoinen maa. Tilatessa lihaa tai kalaa yleensä myös saa lihan tai kalan, eikä sitten juuri muuta. Turhaa kikkailua ei pahemmin harrasteta. Yksinkertaisuus kunniaan!

Yllätys ei sinänsä ole että pohjoismaiden ja USA:n ulkopuolella suhtautuminen alkoholiin on yleisesti ottaen kohtuullisen rentoa. Olut ja viini ovat ruokajuomia - eikä niiden kohtuullinen nauttiminen tarkoita sielun myymistä perkeleelle.

Jopa Mäkkärissä aterian juomavaihtoehtona on viilentävä Mahou-olut. Tästä muistuu mieleeni episodi Taco Bell:ssä jossain Las Vegasin lähettyvillä. Myyjä meinasi revetä naurusta yrittäessäni tilata olutta. Kun suusta viimein tuli muutakin kun hervotonta ulvontaa oli reaktio suurinpiirtein "Heh, aika hyvä, mitä sä oikeasti haluat juoda?".

Pyrin yleensä kiertämään pahimmat turistialueet kaukaa. Tämä reissu kuitenkin osoitti, että eivät nekään aivan läpeensä pahoja ole. Yksi hyvä esimerkki on ruokailun helppous. Espanjalaiset syövät lounaan kolmen kieppeillä ja päivällisen kymmenen aikoihin. Muina aikoina kunnon ruokaa ei sitten oikein saakaan.

Toisaalta, kun syö paikallisten tavoin tekee välillä todella hyviä löytöjä. Kuten paikallnen menu del dia eli lounastarjous. Paikasta, kaupungistä ja kuun asennosta riippuen n yhdeksän euron hinnalla lunastaa itselleen kolme ruokalajia, puoli pulloa viiniä, vettä ja tuoretta leipää. Tällä satsilla jaksaakin hyvin odotella seuraavaa ruoka-aikaa.

Pohjoisen Espanjan matka oli ruuankin suhteen erittäin antoisa. Saimme kun saimmekin peruutuspaikan Arzakkiin. Jotain paikan suosiosta kertoo se että tein varauksen n. kuukausi ennen A-hetkeä. Lisää juttua tulossa ...

Ravintola Loiste

... eli Helsingin kattojen päällä.

Entisessa kymppikerroksessa en ehtinyt käydä kertaakaan. Loisteessa sitäkin enemmän. Varsinkin lounas on erinomaista. Kivaa muttei liian ylimielistä kikkailua, uusia makuja ja kohtuullinen hinta. Harmi vain että lounasta ei saa juuri kun kesä on parhaimmillaan ja terassilla tarkenisi ilman untuvatakkia.

Maanantai-ilta on aluillaan kun hetken mielijohteesta kyselen pöytää terassilta. Jonoa on mutta jo muutaman hetken kuluttua meidät ohjataan varjoiseen, lokkilangoilla ympäröityyn pöytään. Loistavat näkymät Helsingin kattojen yllä antavat tahraiset pöytäliinat anteeksi.

Snadit - Loisteen versio tapaksista - kuulostavat sopivan mielenkiintoiselta joten onhan niitä pakko maistaa. Gazpachoon on tungettu selleriä - yhtä niistä harvoista ruoka-aineista jota en voi sietää. Jostain syystä tässä se ei kuitenkaan häiritse liikaa ja keitto on muutenkin kivan kirpakkaa. Lohipastrami on suorastaan loistavaa, lempeän leppoisa savun maku, merisuolalehdet ja seurana sitruunasorbetti. Juuri tälläiseksi kuvittelen suomalaisen tapaksen.

Mutta eipä kuulu pelkkää kiitosta keittiöön. Parsalehdykkä on todella huono esitys. Itsessään tarpeeksi rasvaisen voitaikinan päälle on heitetty parmesanvaahtoa Tunkkaista ja tuhtia makua helpottamaan on päälle heitetty pari tankoa vihreää parsaa jotka eivät maistu juuri miltään. Ei ei ei, oma ja keittiön maku eivät vain kohtaa tässä.

Meitä palvelemaan sattui oikein mukava nuori nainen. Ihmettelen kuitenkin millä avuilla hän oli paikan saanut. Pientä kitkaa oli koneessa kokoajan mutta ehkä huvittavinta oli viinipullon avaaminen. Jossei pullossamme olisi ollut muovikorkkia olisimme saaneet kalastella korkinmuruja lasista. Tarjoilia ei kääntänyt ruuvia tarpeeksi syvälle ja yritti avata pullon vääntämällä korkkia sivuttaisesta. Jep jep.

Myös keittiö oli todella hidas. Jouduimme peruuttamaan jälkiruokatilauksemme odotettuamme sitä lähes tunnin. Tarjoilija pahoittelikin ruuhkaa. Mielenkiintoista vain että Loisteessa on ruuhkaa oikeastaan aina. Myös puolityhjässä salissa lounasaikaan saa annostaan odottaa luvattoman kauan. Onkohan keittiö suunniteltu liian pieneksi?

Ei kiireisille.

Loma lähestyy

Kesä on tullut ja lomatkin lähestyvät. Tänä vuonna tarkoituksena on kartoittaa "Espanjan skotlanti" eli Baskimaa. Onhan paikka pakko nähdä, niin maisemiltaan kuin keittiöltäänkin sillä harvaa paikkaa hehkutetaan tasapuolisesti kaikissa ruoka-alan julkaisuissa.

Matka alkaa Bilbao:sta jossa on erinomaisia ravintoloita. The Paikka taitaa kuitenkin olla San Sebastian jonne pitää ehdottomasti päästä. Ensin muutamat pintxot oluen kanssa ja sitten nauttimaan.

Lähetin juuri sähköpostia Arzak:n. Katsotaan onnistaako vai pitääkö etsiä uusi kohde gourmet-trippailulle. Ainakin Espanja haarukassa -kirja hehkuttaa paikkaa kohtuullisin ylisanoin.

Olisi mielenkiintoista kuulla, missä kannattaa käydä ja mitä jättää väliin. Enkä nyt tarkoita pelkästään Michelin tähditettyjä paikkoja - niistä saa helposti tietoa - vaan paikallisten suosimia arkipaikkoja.

Kesä ja muikut

Neljän tunnin ajomatka raskaan työviikon jälkeen. Mikä on palkinto? Yötön yö, lintujen konsertti ja peilityyni järvi. Siinä vaiheessa ei mökin lävitse käyvästä vienosta tuulenvireestä ja pienestä kosteudesta jaksa marista. Lämmitys päälle ja makuupussiin.

Aamulla on nälkä (milloin ei olisi) joten nokka kohti Puumala cityä, kuntanelikon rietasta metropolia. Pakolliset nähtävyydet kuten aikoinaan lähitienoon suurimman sillan sky bar suoritettu. Munkki oli makoisaa. Sitten torille katsastamaan kalatarjonta ja syömään jääteöä.

Mutta mitä mitä?! Torin ainoassa kalavaunussa möllöttelevät sulassa sovussa savustetut lohirullat, muikkusäilykkeet ja ties mitkä herkkupaté:t. Mutta missä on tuore kala? "Kohta tulee muikkuja" ilmoittaa reipas myyjä. Eikun Salen kautta odottelemaan. Puolen tunnin kuluttua pihaan kaartaakin auto joka tuo tätä kaivattua herkkuja ja hetkessä kojun eteen muodostuu paikallisiin mittasuhteisiin suhteutettuna pitkä jono. Muikut messiin ja menoksi.

Mielenkiintoistahan tässä on nimenomaan tuoreen kalan puute. Näin maallikkona helposti luulisi että juuri Saimaan rannalla kala olisi tuoretta ja sitä olisi riittävästi. No ei ainakaan Puumalassa. Onneksi sentään muikkuja sai. Astetta suurempi kalamies, isäni, kuitenkin totesi että näin on aina ollut. Aina tarkoittaa tässä kymmenien vuosien aikaperspektiiviä. En siis pääse syyttämään ainaista "jalostusasteen kasvatus"-mantraa tästä. Ja onhan muikku loistava kala.

Takaisin mökille ja tulet aluilleen. Mielestäni tuoreen kalan maku ei kaipaa kyytipojaksi muuta kuin suolaa. Tästäkin huolimatta päätin kokeilla jotain uutta ja sekoittelin kaloille marinadin. Oliiviöljyhän sopii muikuille kuin bemari Jakomäkeen mutta voita ei valitettavasti ollut saatavilla. Mitäköhän sekin meistä kertoo. Ainakin sen, että jääkaappi ei ole päällä viikolla. Pidemmittä puheitta:

• tuoreita Saimaan muikkuja
• Oliiviöljyä
• Balsamiviinietikkaa
• Suolaa
• Pippuria
• Sokeria

Ainekset (muut kuin muikut) sekoitellaan rauhassa ja myötäpäivään suuntautuvin liikkein. Kalat sivellään marinadilla ennen paistamista ja paistamisen jokaisessa vaiheessa. Etikkaa ei kannata käyttää liikaa, jottei kalan aito maku kärsi.

Onneksi julkaisen tätä blogia salanimellä. Isäni saisi kohtauksen jos tietäisi poikansa olevan marjanpoimijaan verrattavissa oleva kalanmarinoija.

Seratan toinen mahdollisuus

Harvemmassa paikassa omistaja onnistuu toiminnallaan pilaamaan fiiliksen totaalisesti.

Serata, tämä lounaspastojen luottopakki, oli arki-iltana lähes täynnä. Iloinen tarjoilijamme antautui seurueemme käyttöön vaikka vaikuttikin pettyneeltä löydettyämme poikkeuksellisesti listalta vain pääruuan. Päivän pastana oli naudanlihapastaa.

Paikan pastat ovat legendaariset. Varsinkin lounaalla hinta/laatu-suhde on lyömätön ja tänne kannattaa matkustaa vähän pidemmänkin matkan takaa. Pasta on loistavaa, juuri oikean kypsyysasteen omaavaa al denteä. Kastikkeissa kirjo on laajempi ulottuen hyvästä erinomaiseen. Tänään lautasella oli naudanfileetä.

Ruuan jälkeen kahvit ja Calvados. Olimme autolla joten ajattelimme kahden sentin piisaavan. Tämä näyttikin onnistuvan hymyilevältä tarjoijaltamme hyvin. Pöytään kannettiin kohtuullisen reilut kaksisenttiset. Tarjoilija kävikin lohkaisemassa että taisi isäntä laittaa ilolientä vähän reilummin. Heh heh.

Laskun tullessa olikin ranskalaisesta omenahyveestämme veloitettu täysi (4cl) hinta. Asiaa tiedusteltuamme oli dialogi isännän kanssa suurinpiirtein tälläinen

• Anteeksi, mutta halusimme 2cl annokset Calvaa - onko asia niin myös tässä laskussa?
• Meillä saa vaan neljän sentin annoksia
• Meille luvattiin puolikas annos
• Meillä saa vain neljän sentin annoksia.

Jahas. No mitäs tuohon sitten sanomaan. Mahdollisuus korjaukseen annettu, siihen ei tartuttu. Kelataampa siima takaisin. Toinen ihmeellisyys, lounasseteli ei käynyt maksuvälineenä. Mitä ihmettä? Ainakin lounaalla se käy ihan normaalisti. Tätäkään ei paljon viitsitty selitellä.

Paikassa jossa pasta kustantaa yli 25 euroa tulisi myös palvelun olla moitteetonta. Parasta tässä onkin se, että niin se olikin - kunnes isäntä ja omistaja puuttui peliin. Saaden illan aikana rakentuneen myönteinen kuvan romahtamaan miinuksen puolelle.

Vuodet vierivät

Päivälleen vuosi sitten Mitä söin tänään aloitti juttelemalla mukavia puurosta.

Perustin blogin saadakseni keskitetyn varaston resepteilleni. Reseptejä onkin jonkin verran kertynyt mutta harvemmin niihin tulee palattua. Paljon hauskempaa on soveltaa jotain uutta.

Viime aikoina linja on mennyt enemmän ravintola-arvosteluiden puolelle, tästä voi syyttää omaa laiskuuttani. Syödä pitää joka päivä mutta (hyvää) ruokaa ei aina kerkeä laittamaan.

Vuoden varrella lukijoita on tullut tasaisesti lisää, kiitos siitä! Ehkä mielenkiintoisin luonnehdinta mitä olen blogin kirjoittajasta kuullut on "wannabe snobi". Noh, mielestäni en ole snobi. Ja jos olenkin, niin en ainakaan wannabe. Kommentit ovat kuitenkin aina tervetulleita!

Juhlan kunniaksi TODO lista suomalaisista ravintoloista joissa pitää vierailla. Koska haastaminen on aina muotia, haastan myös muut ruokablogien kirjoittajat heittämään omansa. Eikä sitä blogiakaan pidä olla. Listoja on aina mielenkiintoista lukea.

• Sea horse aka sikala (nolottaa)
• Safka
• Havis
• Korea house. Ollut työn alla liian kauan.
• Musta pässi lammas, Kuopio. Viimekerrasta ikuisuus aikaa.

Samalla lista niistä paikoista jonne en enää mene syömään. Syitä voi olla useampia, yleensä huono hinta/laatu-suhde. Näitä olikin jo paljon vaikeampi muistella.

• Kaivohuone
• Hämeenlinnan Rosso (elämäni huonoin lounas)
• Ravintola Piha
• Locanda (huono ja ylimielinen palvelu)
• Kiinalaiset ravintolat Suomessa

Miten blogi tästä kehittyy? Tavoitteena on ainakin parantaa ulkoasua. Mallia voi hyvin hakea esim Pastanjauhannasta tai Taikinapojalta. Ihailen panostusta visuaaliseen ilmeeseen sekä runsasta laadukkaiden valokuvien määrää. Kuten Paul Bocusse jo aikoinaan sanoi, silmä syö mukana.

Muuten linja koittaa varmasti jatkossakin tasapainoilla ravintoloiden sekä oman kokkailun välissä. Ravintoloita arvostelevia blogeja voisi mielestäni olla enemmänkin sillä muiden kommentteja on erittäin mielenkiintoista lukea.

Tomaattismoothie

Pitkästä aikaa Helsingin kauppatorilla. Munkit olivat hyviä mutta pieniä, kahvi seissyttä. Ei ollut alkuperäinen munkkileipuri vaivaantunut paikalle sunnuntaina. Matkamuistomyymälöiden joukkoon oli eksynyt myös yksi kalakauppias. Mukaan lähti perjantaina uinuttu kuhaa, parsaa sekä Italialaisia uusia perunoita.

Useimmat hyvät - tai no - ainakin mielenkiintoiset keksinnöt syntyvät käytännön pakosta, tiukassa paikassa. Maha huusi ruokaa ja kastike puuttui. Vasta hankittu tehosekoitin sai näyttää kyntensä kun sinne tungettiin

• Suomalaisia kypsiä ja kuorittuja tomaatteja
• Jugurttia
• Tuoretta basilikaa
• Suolaa
• Pippuria
• Sokeria

Kirsikkatomaateista olisi lähtenyt paremmat kiksit mutta kuka niitä nyt jaksaa kuoria. Lopputulos oli oikein maistuva. Sekaan taisi lörähtää jugurttituraus jos toinenkin ja lopputulos oli kastikkeeksi liian löysä. Tai siis, kastikehan ei sinänsä ole liian löysää sitä on vaan liikaa. Varsinkin jos maut ovat näinkin hennot, pitää soossia lorottaa niin paljon että koko lautanen ui siinä.

Smoothie on myös hyvää sellaisenaan tai vaikkapa amusena ennen varsinaista ruokailua. Sopii myös vaikka saunajuomaksi tai lasten mehukestien kohokohdaksi.

Pieni voi

Hans Välimäen keittokirjat vetoavat omaan esteettiseen makuuni. Siinä missä Glorian kirjat (ainakin ne, mitä olen joskus lahjaksi saanut) hukuttavat reseptit ja mauttomat kuvat sekavaan puuroon ja marginaalittomuuden apatiaan, siinä Hans:n kirjat herkuttelevat Suomen osaavimpien kokkien taidonnäytteillä. Visuaalisuus on kohdallaan ja jokaista reseptiä osaa todella arvostaa. Tulee tunne, ettei tänne olla koottu kaikkea maailman ruokaa, vaan parhaat palat - juuri ne jotka kannattaa tehdä.

Sunnuntaiseksi jälkiruuaksi syntyi petit beurre (otsikossa vapaa suomennos). Kaupassa ei tietenkään ollut Digestive-keksejä joten tyydyin kaurakekseihin ja hyvää tuli. Pohjasta tein epähuomiossa kuitenkin liian paksun ja täytteen hento maku hukkui kokonaan pohjan rasvaisuuteen. Empiirisesti hyväksi havaittuna paksuutena voimme siis pitää n 0,9 mm, pieni toleranssi sallittakoon. Tällöin pohja on juuri ja juuri riittävän paksu pysyäkseen kasassa ja samalla sopivan ohut jotta muutkin aromit pääsevät oikeuksiinsa.

Alkuperäisessä ohjeessa neuvotaan koristelemaan lopputulos vadelmilla. Miksi en itse niin tehnyt? Hyvä kysymys. Ehkä granaattiomena sattui ensin käteen joten päätin käyttää sen siemeniä.

Pienen voin ohje (ripattu Hansin Koti keittiössä)

Pohja

• 100g digestive keksejä
• 100g voita

Täyte

• 3 liivatelehteä
• 1,2 dl sokeria
• 1,5 dl kermaa
• 1,5 dl kookosmaitoa
• 300g crème fraichea

Pohja: Murskaa keksit, sulata voi ja sekoita. Vuoraa vuoka kelmulla ja asettele kiva kerros pohjalle. Anna hyytyä jääkaapissa.
Täyte: Vatkaa kerma ja sokeri. Liota liivatelehdet ja sekoita pieneen määrään kermaa. Kuumenna jotta lehdet liukenevat ja jäähdytä. Sekoita loput aineet. Kaada pohjan päälle ja anna hyytyä riittävän pitkään.

Lihan lämpö

"Geari kuntoon" on hyvä motto jokaista uutta harrastusta aloitellessa. Ensin ostetaan stete-of-the-art releet ja sitten mietitään, mitä sitä oikeastaan pitäisi tehdä. Ruuanlaitossa lämpömittari on ollut hankinnassa jo tovin. Stockmannin suolainen n 30e hinta on tuntunut kovalta. Onneksi viikonloppuna käväisin Ruoholahden KKKK-marketissa ja löysin saman satsin kympillä. Kotimaista laatua oleva, uunin ulkopuolelle jätettävä mittari hälytyksineen kaikkineen. Enää liha puuttuu.

Ravintolauutisista. Henri'x room on saanut tarpeekseen ja pistetään pakettiin. Lounas ei vakuuttanut mutta muuten paikan konsepti oli hatunnoston arvoinen. Mielenkiinnolla odottelemme mitä putiikki tämän ygös-liikepaikan ottaa haltuunsa seuraavaksi.

Kuurna

Kruununhaan hiomaton timantti, ravintola Kuurna on kuulunut todo-listalle avaamisestaan lähtien. Viimein löytyi sopiva aika tämänkin ruokalan tarkastamiseen.

Ravintola on saatu tungettua todella pieneen tilaan. Viiden neliön keittiö ylenkatsoo salia jossa on leppoisasti tilaa muutamalle kymmenelle henkilölle. Ahdasta on mutta samalla fiilis on kohdallaan. Jos siis olet kuullut paikan pienuudesta, kerro odotukset vielä kahdella.

Tila on hyvin pelkistetty ja pöydiltä etsii turhaan pöytäliinoja. Ruokalista vaihtuu oman ilmoituksen mukaan kerran viikossa ja kattaa 3 alku-, pää- ja jälkiruokaa. Lisäksi löytyy vielä liitutaululle raapustetut päivän suositukset. "Päivän saalis" piti vierailukerralla sisällään mm kokonaisen siian sekä salaattiannoksen.

Itse valitsin alkuun pateeta joka oli saanut kylkeen etikkaisia avomaankurkkuja. Toimi. Pelkistettyä mutta erinomaisen makuista. Lautasella ei muuta ollutkaan kun tuhti siivu herkkua sekä muutama siivu kurkkua.

Pääruuaksi seurueemme valitsi kokonaisen siian joka tarjoiltiin parsan, paksujen perunasiivujen sekä kermaisan kastikkeen kera. Kalaa ei oltu pilattu vaan se maistui juuri siltä miltä pitikin. Parsat, omat kausiherkkujen suosikkini, veivät kielen mennessään. Jälkiruuaksi suklaa-moussea joka oli valitun linjaan mukaan pelkistettyä ja hyvää muttei mitenkään mieleenpainuvaa tai erikoista.

Paikan konsepti on mielestäni loistava. Ruuissa valinnanvaraa on vähän mutta varsinkin päivän annosten kanssa täysin riittävästi. Raaka-aineet voidaan pitää tuoreena ja valmistukseen myös panostetaan.

Mutinaakin löytyy. Ruuat sinänsä ovat erittäin kohtuuhintaisia. Kolme ruokalajia kustantaa 29e joka on laatuun nähden oiva hinta. Lähes halpa. Juju piilee kuitenkin viineissä. Meille suositellut viinit olivat kaikki kuudenkympin pintaan. Maut olivat kiistatta sen mukaiset. Mielestäni paikan tyyliin sopisi kuitenkin enemmän ronski ja reilu keraaminen viinikarahvi talon viiniä jonka isäntä omakätisesti laskisi takahuoneessa sijaitsevasta tynnyristä. No onhan tähän totuttu. Nyrkkisääntönä voidaankin varmaan pitää sitä että ruuat maksavat keskimäärin samanverran kun juomat.

Myös palvelu ei turhaa jännitä. Juomat saa kaataa rauhassa itse omiin laseihin, ruuat ja pullot sentään tuodaan pöytään.

Tälläisiä paikkoja saisi olla enemmän ja rentouttu voisi vielä ripaista annoksen lisää. Turhat kattauksset pois ja aukiolo-ajat myös lounasaikaan niin avot!

Pos3

Uusi tulokas ja kerrasta suosikkilistalle, Postres todella lunasti odotukset.

Entisen ravintola Smørrebrød:n - josta ei ole kuivine leipineen paljon hyvää sanottavaa - tiloihin aukesi pääsiäisen tienoilla uusi tulokas jonka taustajoukot antavat odottaa paljon. Tämän on huomannut myös lehdistö joka on hehkuttanut tulokasta jo jonkin aikaa.

Perjantai-ilta kallistuu yötä kohti ja palavat makasiinit valavat lopun ajan tunnelmaa Helsingin kattojen päälle. Onneksi Esplanadin kupeessa on keidas jonne maailman paha ei ulotu. Tila on modernin pelkistetty. Tovin saamme istuskella ilman kurkun kostuketta tahi ruokalistoja, luvattoman kauan tämän tasoiselle paikalle. Tässä taitaakin olla illan ainoa poikittainen sana.

Harvinaista kyllä, miehistä koostuvalla seurueella ei oikeastaan ole nälkä. Uskaltaudumme ottamaan paikan nimikko-menun joka sisältää alun suolaisen johdattelun jälkeen vain jälkiruokia. Suolaisena saamme pienen salaatin, kurkkukeittoa ja basilikavaahtoa. Tuoretta ja rapsakkaa. Kuten jo Paul Bocusse aikanaan sanoi, silmä syö mukana. Täällä sitä silmänruokaa piisaa. Enkä nyt tarkoita naapuripöytien asiakkaita.

Toinen toistaan taidokkaampia ruokia kannetaan eteemme ja viinipaketti tarjoilee annoksiin sopivia makeita viinejä. Pieniä omaan makuuni sopimattomia elementtejä sekaan lipsahtaa mutta kokonaisuus on kohdallaan. Eniten mieleen jää ravintolan versio Sacher-kakusta. Isolla valkealla vadilla on rinta rinnan kolme pientä palaa kakkua joiden päällä kolme erilaista jäätelöä. Nam. Tämän kauniimpaa annosta en muista vähään aikaan tuhonneeni.

Palvelu on koko ajan samalla huomaavaista ja eleetöntä, kuten odottaa saattaa. Ainoa ihmetyksen aihe on avoimien viinien maistattaminen. Mitä sitä pitäisi maistaeessaan sanoa?

Eikä tässä kaikki. Hinta on enemmän kuin kohdallaan. Huipputasosta huolimatta puhutaan oman rahan paikasta josta selviytyy viineineen kaikkineen reilulla viidelläkymmenellä eurolla per henkilö. Ja se on paljon se.

Ensi kerralla, johon ei toivottavasti kauan mene, syödään enemmän suolaista ja vähemmän makeaa.

edit: Illan menu

EXOTIQUE - Passionhedelmäkeittoa ja maitojäätelöä
~
LAKRITSA - "sorbet nero" ja hillottua fenkolia
~
JOGURTTI - Granny Smith-sorbettia ja marinoitua kurkkua
~
HIBISCUS - ruusunmarjacarpaccio ja kirsikkasavariini
~
SACHER - Aprikoosia ja crème chantilly
~
VADELMA - macaroon ja vadelmajäätelöä

Kosmos

Perinteikkäät ravintolat ovat viime aikoina jäänet syystä tai toisesta paitsioon omilla makumatkoillani. Nyt tie kuitenkin vei Kosmokseen, Vladimirinkadun villiin keitaaseen.

Tunnelma on arvokas, edes taustamusiikki ei sotke tunnelmaa. Tarjoiliamme on kuin Kaurismäen elokuvasta, tosin aavistuksen liian puhelias. Perustajasuvun tytär kunnioittaa pöytäämme visiitillä ja jakaa auliisti suosituksiaan.

Alkuun nappaamme kateenkorvaa sekä suomalaista antipastoa. Antipasto on mukavan näköinen ja ideana loistava, elementit tosin aika peruskauraa. Kateenkorva on onnistunut ja maistuva.

Pääruuat, wieninleike sekä vorschmack toimivat. Ovat siis sitä itseään, ilman sen kummempaa konstailua. Wieninleike on todella iso ja vorschmack juuri sellaista mössöä kun odottaa saattaa. Maut oikeat ja hyvät paitsi perunat jotka eivät olleet parhaasta päästä.

Pääruokien hinnat ovat kuitekin kohdallaan, kahdenkympin kieppeillä. Eivät siis kalliit, jos eivät halvatkaan. Mistä tässä siis maksetaan? Ei ainakaan esillepanosta eikä innovatiivisuudesta. Ehkä historian lehtien havinasta olisi oikea termi.

Kiva tälläistä on kokeilla kerran mutta ei tästä vakiopaikkaa tule. Samantasoista perusruokaa saa muualta edullisemminkin.