Kanainen pasta

Olen ruokaharrastaja. Syön ruokaa usein, useimmiten joka päivä. Missä raja kulkee? Miten mitataan normaalin ihmisen ja harrastajan ero? Nautinko ruoasta enemmän? Syönkö useammin parempaa ruokaa? Mikä on parempaa ruokaa? Mitä on ruoka? Visaista pohdintaa näin maanantai-illan ratoksi.

Fakta on kuitenkin se, että bloggaamisen arvoista ruokaa jaksaa tehdä aika harvoin. Alunperin perustin blogini omaksi sähköiseksi keittokirjaksi. Sitten ruokahalu kasvoi eikä enää mitä tahansa jaksa, uskalla tai kehtaa kirjoittaa. Kuka sitä aina jaksaa lukea iänikuisesta appelsiiniankasta. Tätähän lukee joku muukin (kuulemma).

Jotta ravintolakeikkojen väliin saataisiin jotain omaakin substanssia otin itseäni niskasta ja kauhan karvaiseen käteen. Kanapastaa à la Töölö, olkaa hyvä.

• Kanafilettä
• Banaanisalottia
  
• Käsintehtyä tuorepastaa, esim tagliatelle
• Hyvää vuohenjuustoa
  
• Kermaa
• Ruohosipulia
• Suolaa & pippuria
• Sitruunaa

Paloitellut fileet paistetaan juuri ja juuri kypsiksi. Sekoitetaan kermaan jossa silputtu sipuli on jo jonkin aikaa muhinut pienityn vuohenjuuston kanssa. Maustetaan. Juusto tuo kivasti suolaa joten sitä ei välttämättä kovin paljoa tarvitse. Viimeistellään runsaalla ruohosipulilla sekä sitruunalla maun mukaan ja sekoitetaan keitetyn pastan joukkoon.

Itselläni ruohosipuli ehti kypsyä liikaa eikä näin maistunut juuri miltään. Lähinnä näytti hyvältä. Ajoi siis kuitenkin tarkoituksensa. Sitruuna sen sijaan piristi annosta huomattavasti, katkaisten kerman täyteläisen peitsen rasvaisuuden.

Ribis

Suomalainen mies ei katso puhuessaan silmiin. Suomalainen mies ei turhia hymyile saati jauha muuta kuin asiaa. "Vettä?" on ainoa kysymys joka erottaa minut loistavasta pihvilounaastani. Olen saapunut Heikintorin ruokakeitaaseen, grilli Ribikseen.

Intialaisen ja italialaisen ravintolan puristeessa, Ribis taistelee globalisaatiota vastaan omilla eväillään. Palvelu on kuin Kaurismäen elokuvista (tulipas se pakollinen klisee), sisustuksessa vain se tarpeellinen ja lounaslista kaksi annosta lyhyt. Mutta ruoka on hyvää. Ja sen tietää moni muukin. Lounasaikaan paikka on lähes poikkeuksetta täynnä. Kuitenkin yleensä niin, että tilaa on aina kahdelle jotka käyttävät lounasseteliä.

Kuten Toro, myös Ribis luottaa parilaan. Uuni tai folio on marjanpoimijoille. Kaikesta tosin huomaa että pihvejä on paistettu se toinenkin vuosikymmen ja oppi on mennyt Toroa paremmin perille. Yhtään kuivaa pihviä en ole täällä saanu, en tosin täydellistäkään.

Yleensä listalla on jotain kanaista ja jotain nautaista. Kanaa en ole täällä ikinä syönyt, enkä nähnyt kenenkään muunkaan syövän. Pitäisi varmaan joskus kokeilla, onko se listalla vain koristeena. Perunavaihtoehtoina lohko, ranskalaiset, keitetyt, muussi sekä valkosipuliperunat. Pihvi on iso ja lisukkeita enemmän kuin tarpeeksi. Yllättäen se pakollinen vihannes on tuore(!). Ehdoton plussa meille terveellisen ruokavalion kannattajille. Muutama kurkkusiivu hyvittää kermaisemmatkin perunat.

Ehdottomasti hyvä paikka. Lounarille vastinetta, pyyhkii härällä parilan puhtaaksi.

Tapiontori

Olen joskus aikaisemmin kävellyt Tapiontorin ohi. Mielen on vallannut lähinnä sääli. Kannattaako tyhjää paikkaa pitää auki.

Tänäänkin, lähes puolenpäivän aikaan, paikka ammottaa puolityhjänä. Hmm, voiko tämä olla hyvä. Onhan lounas Tapiolan hintatasoon nähden kuitenkin kalliihko. En tiedä toista ravintolaa kilometrien säteellä jossa tarjolla on vain kolmen ruokalajin menu 29,60e hintaan.

Aterian edetessä mielikuvat häipyvät. Paikkahan on lähes täynnä! Keittiömestarilla (!) on kädet täynnä duunia kantaessaan tilauksia pöytiin. Porukka on selvästi erilaista kuin esimerkiksi Torossa. Rekkakuskeja ei täällä näy.

Aloitetaan alusta. Ceasar-salaatti kanalla. Kana on sinänsä mehukasta mutta maku on epäilyttävästi kuin suoraan marketin grillitiskiltä. Pussi on sentään poistettu ympäriltä. Jos marinadi on omaa tuotosta, mielikuvitusta voisi käyttää. Miksi kana pitää aina tarjota joko grillimausteella tai currylla maustettuna?

Pääruokana paahtopaistia. Liha voisi olla punaisempaa ja vähäjänteisempää. Perunalisuke on kiva poikkeus massasta. Perunakakkusen päälle on taiteiltu sipulia ja lopputulos on erinomainen. Niin ulkonäöltään kuin maultaankin.

Jälkiruokana karpalojäädykettä ja valkosuklaata - samaa kuin perjantaina. Karpalojäädyke voisi hyvin olla peräisin vaikka laivan seisovasta pöydästä. Valkosuklaa pelastaa annoksen. Syön tämän mielelläni.

Mitä jäi käteen? Absoluuttisesti ajateltuna ja varsinkin naapurikaupungin tarjontaan verrattuna, lounas ei lunasta lupauksiaan. Hinta ja laatu eivät kohtaa. Nostan silti hattua, että joku jaksaa yrittää Tapiolassa, jossa muuten on tarjolla lähinnä rasvassa kieriteltyä perusruokaa. Illan tarjonta pitäisi tulla katsomaan, siitä olen kuullut kehuja. Valitettavan harvoin helsinkiläinen eksyy Espooseen ilta-aikaan.

Nokka

Nokasta olen kuullut vain hyvää. Muita paikkoja on saatettu disauttaa mutta Nokka on ollut "something to write about".

Kylmä tuuli saa minut kohentamaan kauluksiani kun vaellan liukkaalla satamapenkereellä kohti Katajanokan ravintola-ylpeyttä. Ei, tänään ei mennä Poseidoniin. Nokan lämpimät tiiliseinät huokuvat lämpöä ja valtava potkuri toivottaa minut tervetulleeksi. Paikka on hieno. Punaiset tiilet on älytty säilyttää ja niitä on jopa korostettu.

Tarjoilupakka on aavistuksen sekaisin. Illan aikana meitä palvelee varmasti jokainen henkilökunnan jäsen, kokkeja lukuunottamatta. Smoothisti kuitenkin, hatunnoston arvoinen suoritus.

Alkuun naposteluvati joka on mielestäni keittiön mitta. Vadeissa on erittäin helppo sortua Italiaiseen avataan-nyt-muutama-tölkki-antipasto-linjaan. Asiakkaiden aliarvioimista. Onneksi ei kuitenkaan Nokassa. Suuhun pistää mm erinomainen ankka-rillette. Oikeastaan kaikki on kohdallaan graavilohta lukuunottamatta. Graavilohta. Miksi tätä pitää tunkea jokaiseen paikkaan? Graavilohi on kuin maksalaatikko. Hyvää mutta arkista.

Seuraavaksi lähdemme Helsinki-menun viitoittamalle tielle. Alkuun graavattua ja hiillostettua nieriää. Rakenne on kiva. Todella napakka suutuntuma. Graavaus syö mielestäni hieman liikaa terää hiillostukselta. Luvattu Calvados ei maistu kastikkeessa sinapin alta.

Pääruoka on kohokohta ja poron entrecote loistava. Liha murtuu haarukkaan ja riistan maku kihahtaa kielen päällä. Riekko sulaa suussa. Lisuke-perunamuussi on mauttoman näköinen. Persilja ei maistu mielestäni tarpeeksi mutta pahinta on pursotettu ulkonäkö. Tyylitajussa olisi parantamista.

Viinitarhurin juustoa, yksi pala. "Kuin pitkä parisuhde" kommentoi eräs seurueemme jäsen. Ensimmäisen suupalan jälkeen homma on nähty. Edes pähkinäkrokantti ei pelasta annosta. Viinitarhurin juusto on sinänsä oiva esitys siitä ettei aina tarvitse mennä Ranskaan asti. Kaveria olisi kaivattu. Viinipakettiin kuulunut portti oli niinikään liian tuhtia tämän tyyppiselle juustolle.

Jälkiruokana suklaa-mousseja. Kuka näitä annoksia taiteilee? Maku jälleen kohdallaan - ehkä hieman tavanomaista, mutta hyvää. Ulkonäkö kuin Spice-icesta. Otetaan tuosta vähän suklaata, tungetaan siihen rinnalle vähän kaikkea mitä jääkaapista löytyy. Jotain puuttuu. Marenki! Kyllä! Yhtä mauttomasti puristettu kuin pääruuan perunapyree. Vihreää? No onhan meillä mintunlehti. Päälle vielä skidisti suklaakastiketta. Ei ei ei. Tyylikkäämmän annoksen saa espan jäätelökojusta.

Taksissa kohti Helsingin yötä on aika sivaltaa terävä loppukaneetti. Nokka on hyvä muttei erinomainen. Kirjoitan tästä kuitenkin.

Haudutettu possu

Vuoden keittokirja, Helsinki Menu, on kiva tuttavuus. Kuvia on makuuni riittävästi eikä reseptejä ole liikaa. Esille ovat päässeet lähinnä vähän paremmat ravintolat ja raaka-aineet ovat sen mukaiset: filettä, filettä ja filettä. Uskaliaan ja maukkaan poikkeuksen tekee Ilmatar joka tarjoilee pääruokana haudutettua ja paahdettua possunkylkeä hedelmäkastikkeessa.

Possunkyljen tekee mielenkiintoiseksi erityisesti se, että se pitää noutaa erikoisliikkeestä. Filettä saa joka paikasta mutta ei kylkeä. Itse kävin läpi muutamankin kaupan ja päädyin lopulta Stockan Herkkuun. Juuri näin.

Otetaan

• Luutonta porsaan kylkeä
• Suolaa
• Korianterin siemeniä

Possu maustetaan reilulla suolalla ja korianterin siemenillä. Resepti oli tässä kohtaa aavistuksen epätarkka mutta haxoroin asian niin että siemenet kannattaa murskata ennen pintaan hieromista.
Annetaan maustua yön yli jääkaapissa.
Isketään 80-90 asteiseen uuniin n 15 tunniksi. Jäähdytetään painon alla jääkaapissa.
Lämmitetään 20min 150 asteisessa uunissa.

Tuloksena on vähän joulukinkkuun viittaava maku - onhan kyseessä sama eläin. Maku on kuitenkin ehkä aavistuksen tiiviimpi, maukas. Lihaksen välissä oleva rasva pitää lihan kosteana pitkänkin paistoajan ja lopun paahtaminen rapeuttaa pintaa mukavasti. Maulavirta tarjoaa possunsa kera hedelmäistä kastiketta. Empä olekaan ennen uhrannut Calvadosta kastikkeeseen. Nyt tein eikä kaduta. Reseptin jätän kuitenkin kirjaan.

Sarjamme "Harvinaiset ruhonosat" jatkuu lähitulevaisuudessa.

Hinnat laskevat

Kuin tilauksesta, Chez Dominique laskee lounaan hintaansa. Aiempi 54e korvautuu 39e ja 29e arvoisilla ateriakokonaisuuksilla. Uutuudenviehätys on karissut, tervetuloa arki.

Dominiquen lounas

Hans Välimäki sanoi jossain haastattelussa että Dominiquen tasoiselle ravintolalle lounas on osa palvelua. Vapaa lainaus "tarjotaan sitä vaikka ilmaiseksi". 54 euroa ei ole mittapuullani ilmainen. Nousu vanhaan (39e) on melkoinen. Eipä siinä mitään, jos asiakkaita riittää. En ole ravintola-alan enkä bisneksen ammattilainen mutta tyhjä ravintola ei taida olla kovin kannattava.

Chez Dominique on muuttanut Richardinkadulle ja monta ämpäriä vettä on virrannut Vantaanjoessa sitten viime vierailun. Riittävästi syytä siis tehdä paikkaan uusintavisiitti. Parhaimpaan lounasaikaan, kahdentoista maissa, ravintola on tyhjä. Tämä ei ole näppärä kielikuva vaan siis ihan oikeasti tyhjä. Onneksi tein pöytävarauksen.

Noh, ei ole koiraa karvoihin eikä ravintolaa asiakkaisiin katsomista. Annetaan siis ruuan puhua puolestaan. Valitsemme molemmat lounasmenuun. Alkuun saamme amusen, ehkä maailman pienimmän silakkafileen. Lautasella lisäksi tryffelikreemiä, paprikaa sekä jonkinlainen kakku. Pieni on kaunista ja makua riittää. Kokilla on ollut näpertämistä

Varsinainen alkuruoka on todella maukasta karitsaa joka on pilkottu kivoiksi palleroiksi. Ruhon osaa en tästä tunnista mutta mauttomuus on tästä kaukana. Loistavaa! Lisänä on - yllätys yllätys - vaahtoa sekä latva-artisokkaa. Kiva annos, niin ulkonäön kuin maunkin puolesta.



Pääruokana turskaa. Lisukkeena mielenkiintoista "paellaa", riisiä siis. Koostumus jotain keiton ja risoton välistä. Eipä valittamista. Kyllä keittiöllä on ruuanlaitto hanskassa, mitä muuta voikaan odottaa. Luulin tosin että vaahtomuoti meni jo, mutta vaahtoa on tässäkin. Koostumus on niinikään hyvin mielenkiintoinen, saippuvaahtomainen. Maku tosin on kaikkea muuta kuin saippuaa.

Sitten jälkiruoka. Veriappelsiinia on hyödynnetty jäätelön ja vaahdon (heh heh) muodossa. Suklaaklöntti (ei se tarjoilija sitä näin ilmaissut) ja päällä pari lehtevää keksiä. Kuva on huono, syy on kuvaajassa. Mutta ei annoskaan kaunis ole. Lautanen on ängetty liian täyteen. Kun sitä osaamista pitää esitellä, miksei pienennetä annosta tai suurenneta lautasta? Eivätkä värit edes mätsää klassisen koulutuksen saaneeseen silmääni. Tämä on rumaa katsottavaa. Kaunein osa on reunalle veriappelsiinin paloista sekä pistaanimuruista taiteiltu kollaasi joka tuo mieleen japanilaisen puutarhan.

Pitkin ruokaa nautimme lisäksi tuoreesta leivästä jota saa kolmea sorttia. Kaupungin parasta lounasleipää. Ehdottoman tuoretta ja muuta kun perusvehnästä - vaika sitäkin on tarjolla.

Ruoka on hyvää ellei loistavaa ja keksiälästä. Hinta pitää huolen siitä ettei täällä omalla rahalla kovin usein syödä - ei varmasti ole tarkoituskaan. Kun lähdemme ravintolasta on kaksi tummiin pukeutunutta seuruetta saapunut ravintolaan. Ehkä hautajaisvieraita?

Itse vien tästälähin rahani naapurin Postressiin tai La Placeen. Hinta ja laatu kohtaavat eikä ravintolassa tarvitse syödä koskaan yksin.

Soppaa hallissa

Teki mieli otsikoida juttu "Hakaniemen soppajonossa" mutta etsivä, City-lehden kriitikko, lehtori Karmavuo vei ideani - tai minä hänen. En vain löydä artikkelia netistä.

Hakaniemen hallissa vaikuttaa yksinkertainen ruokapaikka, soppakeittiö. Asiakaspaikkoja on tasan 12 eikä heidänkään tarvitse miettiä, mihin sen kyynärpäänsä sijoittaa. Tila on kortilla. Yksinkertainen on kuitenkin usein juuri sitä parasta.

Lauantaina listalla on Bouillabaissea (niinkuin ilmeisesti aina) sekä ranskalaista sipulikeittoa sopuhintaan. Paikka on täynnä ja paikkaa pitää odottaa. Fiilis on ihan jostain muualta. Ei tätä ole Suomessa. Mieleen tulee ensimmäisenä keskieurooppalainen kauppahalli. Ihmiset jonottavat, istuvat ja syövät sulassa sovussa. Hyvää kannattaa odottaa.

Keitto on hyvää ja sitä on riittävästi. Lautaset tuskin mahtuvat pöydälle ja leipäkoria pidetään sylissä. Naapuri ojentaa vettä ja erinomaista yrttiöljyä leivän kyytipojaksi. Myös keitot ovat loistavia. Harvoin mitään näin hyvää saa näin reiluina annoksina. Makua löytyy! Ei jälkeäkään turhasta makujen varovaisuudesta. Loistavaa.

Suitsutusta tulee nyt niin paljon että melkein hävettää. Vaikea tästä on pahaa sanottavaa keksiä vaikka juuri sehän olisi ruokakriitikon tehtävä. Löytää se villakoira lattialta ja keskittyä loppuartikkelin verran purnaamaan siitä miten fiilis lopahti ja ilta meni metsään. NYT:n vierailustakin on muuttunut vain hinta.

Sinä päivänä kun myyn blogini muutamalla sadalla miljoonalla esimerkiksi Googlelle, perustan soppakeittiölle kilpailijan.

Toron lounas

Ah Tapiola, tuo Espoon vihreä ja vireä keskus. Ollakseen niinkin monen tuhannen ihmisen työ- ja asuinpaikka, lounasvaihtoehdot ovat suhteellisen vähissä. Ehkä määrää verottavat suurten yritysten omat ruokalat. Kenties. Ken söi kesävoin?

Toro sijaitsee pohjois-Tapiolassa, espoolaisittain automatkan päässä keskustasta, kuolemaa tekevällä ostarilla. No mikä 80-luvun ostari ei tekisi kuolemaa? Ulkokuori ei turhia prameile, paikka pitää tietää. Ja kyllähän Tapiolan kotipoika sen tietääkin.

Tunnelma on rehellinen. Tilaukset kassalta, lounaslista on huikean yhden annoksen mittainen. Toki varsinaiselta listalta saa sitä mitä haluaa. Useimpina päivinä esilletuotuna lounasvaihtoehtona on jokin variaatio jauhelihasta duunattua pannupihviä. Näköä ja kokoa riittää. Ranskalaiset - tai minkä perunavaihtoehdon nyt sattuu valitsemaan - täyttävät puolet lautasesta, pihvi toisen puolen. Koristeena 2-3 pakasteporkkanasiivua. Maku sen sijaan uupuu.

Connaisseur suuntaakin Toroon keskiviikkona kun kokin erikoisena on possun sisäfilettä. Asiantuntijoita tuntuukin riittävän, keskiviikko on viikon tukkoisin päivä. Annos on kohdallaan. Possu on riittävän hyvin duunattu, puolikas filee köllöttelee lautasella lisukkeen kera. Makunautinto vailla vertaa eikä työpaikalla tarvitse ajatella mitään seuraavaan kahteen tuntiin. Vatsa on täynnä vielä illallakin. Todellinen miehuuskoe. En jaksa lakata ihmettelemästä miten ruumiillisen työn tekijät ja ns valkokaulustyöntekijät syövät samoissa paikoissa. En kannata luokkayhteiskuntaa, ihmettelen lähinnä sitä miten toimistohiiret päivästä toiseen saavat ahdettua itseensä saman määrän kaloreita kuin itseään kunnioittava rekkamies, tämä ruumiillisen työn sanansaattaja.

Lounaan perusteella Toro pysyy pystyssä nostalgialla, annosten koolla sekä kilpailun puutteella. Ei minun valintani, mutta en olekaan viettänyt lapsuuttani Tapiolan tammimetsissä.

Hyvää uutta vuotta

Vuosi vaihtuu tyylikkäissä merkeissä. Kun raketit paukkuvat räntäsateessa, herrasmies vetäytyy kotiinsa. Takassa räiskyy tuli, itse kaadettu karhuntalja tuntuu mukavalta varpaissa, nahkainen nojatuoli nitisee arvokkaasti kun treenattu vartalo laskeutuu hellään syleilyyn. Viinikellarista on haetettu muutama tilaisuuden arvokkuuden huomioiva pullo jaloa juomaa. Vuoden vaihtuminen ilman samppanjaa tietää seitsemää laihaa vuotta sekä yletöntä paheksuntaa connoisseur-kavereiden kesken.

Jaan harvoin viinivinkkejä mutta viime päivinä sattui käsiini osumaan muutama jalo tippa jotka sopisivat myös vuoden vaihtumisen yhteyteen.

Veuve Cliquot 1988 on arvokas tuttavuus. Tumma paahteisuus, rusinaisuus tervehtii maistelijaa. Jo tumma väri tekee selväksi että nyt ei nautita Ballettia. Kannattaa nauttia muualla kuin Senaatintorilla.

Marguet Bonneravea maistellessa vilaisin etikettiä valitettavan lyhyesti. Tyylikäs juoma tämä. Paahteisia marjoja. Hyvä paketti joskaan ei lesken tasolla. Hintaansa nähden loistava.

Viini- ja ruokarikasta uutta vuotta!

Ruokatunnelmia mereltä

Voiko Itämeren risteilyaluksia ja makunautintoa mainita samassa lauseessa? Näköjään voi. Viking Line, tämä Itämeren turo ei kuitenkaan loista ruuan suhteen. Kun ihmiset lukitaan moneksi tunniksi alukseen tulisi ruokailuvaihtojen olla kaikkia kansanryhmiä puhuttelevat. Itse en laivalta löytänyt mitään. Jossain maha piti täyttää joten suuntasimme kohti kulinaristin paratiisia, legendaarista ja perinteikästä seisovaa pöytää.

Fiilis ja tuiske on uskomaton. Katkarapuja, ja vielä kuorineen! Otetaan näitä ainakin kaksi lautasellista. Kuorimisen into lopahtaa viimeistään viidennen kohdalla. No onneksi täällä ei lasketa. Uusi lautanen käteen, nyt ei ädinkään tarvitse itse tiskata. Mitä kaikkea samalle lautaselle oikein mahtuukaan? Lihat ja kalat sulassa sovussa. Vähän kaikkea ja mahdollisimman paljon. Viiniäkin on, niitä molempia.



Seurapeli. Mitä jos seisovan pöydän antimista joutuisi loihtimaan edes jonkinlaisen aterian? Jokainen aterioitsia saa tehtäväkseen kolmen ruokalajin illallisen. Kanssakilpailijat äänestävät voittajan.

Alkuruuista voittava annos oli kalan elämän: lohi. Tuomaristo vakuuttui selkeästä esillepanosta sekä selkeiden perusmakujen kunnioittamisesta. Kylmä pöytä onkin selvästi lämmintä parempi, varsinkin kalat ovat varsin kelvollisia - jopa yllättävän maukkaita. Ehkä graavilohta on vaikea ryssiä. Sommellier valitsi annoksen seuraksi hapokasta valkoviiniä.

Pääruokien voittajaksi selviytyi paahtopaistia, pariisin perunoita, punaviinikastike ja marjahyytelö. Juomasuosituksena calimocho - ehkä ainoa tapa saada tätä viiniä alas. Kyllä silmä syö mukana. Ainakin aika menee leppoisasti pienen puuhastelun merkeissä.

Lounas Tukholmassa

Mitä tapahtuu kun ei kävelekään Viking Linen terminaalista suoraan Burger Kingiin ja takaisin? Saattaa löytää aivan uusia kulinaristisia ulottuvuuksia. Tällä kertaa Grodan, Grev Ture.

Astumme sisään kreivin aikaan, yhdentoista maissa. Paikka on vielä tyhjä mutta täyttyy hyvää vauhtia. Tunnen itseni alipukeutuneeksi. T-paita ei toimi paikassa jossa muilla on jäykkää kaulassa. Ihailen ruotsalaisten taitoa pukeutua. Ei jälkeäkään mukavuuteen pyrkimisestä. Tyyli ennen kaikkea, oikein!

Alkuun "Crepes - svampfyllda, tryffelaioli, machésallad" (95kr) eli vapaasti suomennettuna sienillä täytettyjä lettuja. Sienien kanssa ei todellakaan ole säästelty eikä lettu meinaa riittää. Aioli on mitä on, eli makuuni turhan rasvaista. Sitähän se on, en vain pidä siitä. Kaunis annos.


Pääruuaksi "Kalvlever - vinägerfrästä champinjoner & sticklök, bacon" (169kr) eli maksaa. Maksan kanssa ei ole säästelty ja käsittely on ensiluokkaista. Vielä pekonia sekä mukavasti etikkaisia herkkusieniä. Harvinainen yhdistelmä, sekä maku, koko että ulkonäkö kohdallaan - kuva ei tee annokselle oikeutta. Lisää tätä!

Harvinaista kyllä, jälkiruokaa ei edes tee mieli ja suuntaamme kylläisinä kohti Tukholman muotimaailmaa.

Illalla laivalla hieman erilaisten makunautintojen parissa. Niistä lisää myöhemmin.

Ruotsalaiset osaavat

Miksi tarvitaan ruotsalainen keksimään että glögin voi pakata vaikka valkoiseen tai vodkan kultaiseen pulloon?

Yume

Yume on kaunis. Siis todella kaunis. Se kuka ikinä sisustuksen onkaan suunnittelut tietää mitä kynttilät tekevät. Enkä tässä nyt viittaa satanistisiin menoihin. Kuvat eivät tee tälle paikalle oikeutta. Kuten aina, ilmaista päivällistä - tai sisustusta - ei ole olemassakaan. Ei myöskään Yumessa.

Helsingin japanilaisten ravintoloiden tarjonta on kohtuullisen köyhää. Tiedän todella oudosti ja mauttomasti sisustetun Kabukin. Niin kutsuttujen julkkisten piirissä taitaa olla in kutsua tätä lempiravintolakseen. Ruoka on kokeilukerroilla ollut hyvää mutta en pidä siitä että hikinen lätkäpaita roikkuu lautaseni yläpuolella - oli se sitten Selänteen tai kenen hyvänsä. Tiedän Raku-ya:n joka on vielä kokeilematta ja sitten on Yume. Loput taitavat tarjota vain Sushia?

Valitsemme paikan maistelumenun Omakasen. Jo alkuruoka tekee selväksi että raaka-aineiden omaa makua ei täällä kunnioiteta. Ohuet tonnikalabiitit on sullottu todella maistuvaan kastikkeeseen. Rakenne on kiva ja maut täyteläisiä. Tonnikala tosin ei maistu. Puikoilla tätä on melko hankala syödä, ellei halua ahmia toista kahdesta palasesta kerralla.

Tämän jälkeen susheja. Mietimme samalla, miten susheissa voi loistaa tai erottua. Pahaa sushia olen saanut vain kerran ja senkin Itävallassa. Riisi oli omituista. Kommenttini osoittaa tietämättömyyteni japanilaisesta kulttuurista. Mitä vuosia kestävässä sushi-koulussa oikein opetetaan, paitsi keittämään riisiä? Riisi tosin on todella tärkeä osa sushia.

Tähän asti palvelu on ollut sujuvaa ja miellyttävää. Ahven-sashimista löydetyt suomut saavat kuitenkin tarjoilijan ah-niin-suomalaiseen tapaan kommentoimaan "oho, ei siellä kyllä pitäisi olla". No shit, Sherlock. Jälleen kerran, kevyt pahoittelu, mieluiten keittiöstä asti, olisi kiva juttu.

Ankka-tartar. Uutta minulle. Tähän asti olen syönyt ankkani kypsänä. Jälleen kerran puikoilla syöminen tuottaa tuskaa, miten tämä pihvi on tarkoitus paloitella kun palat roikkuvat toisissaan? Pakko turvautua pöytään piilotettuun veitseen. Joku tässä on kujalla. Minä itse, kokki tai koko japanilainen kulttuuri.

Sitten pääsemmekin itse pääruokiin. Sivuutan Siian - joka ei juurikaan pistä silmään - päästen seuraavaan eli lampaaseen. Sasson kohdalla käytiin kovaa keskustelua siitä, miksi file ei maistu ja miksi sitä silti tai juuri siksi aina tarjotaan. Jälleen kerran, liha on loistavasti valmistettu mutta maku puuttuu. Tämän kruunaa vielä - kieltämättä erinomainen - bbq-kastike joka hellii suuta ja peittää lihan viimeisetkin aromit.

Menun ehtoopuolella tarjoilijamme tiedustelee täyttöastetta. Olemme vielä nälkäisiä. Vapaa lainaus: "Wtf? Yleensä tässä vaiheessa jengi pitelee kupolia ja huutaa hoosiannaa". No me emme. Kasvava nuori mies on nälkäinen ja ravintolan kuuluu vastata tähän huutoon. Japanilainen kulttuuri ei taida leipää, jolla yleensä maha täytetään, tuntea ja auliisti tarjottu riisi au natur ei tyydytä, joten otamme uuden kierroksen susheja ennen jälkiruokaa.

Jälkiruoka onkin koko aterian heikoin lenkki. Sweet rice on hyvin Risifruttimainen ja mascarponesorbet - mitä nyt hennoilta mauilta voi odottaa - lähes mauton. Ihmeellinen jälkiruoka siis. Ei oikein makea, en tiedä mitä tästä pitäisi sanoa. Kulttuurishokki.

Yksi henkilö köyhtyi tästä setistä viineineen 155,04e joka taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni ei-Michelin ravintolassa. Viinit tekevät hinnasta noin puolet ja lähes ilmainen 3,5e arvoinen pikkupullo Vichy Novellea on halpaa kuin eilisen leipä. Yllätyksenä tämä ei tule, siitä pitää huolen viinilista joka ottaa luulot pois heti alkuunsa, alle 50e pulloja ei hevin löydä.

Miellyttävä kokemus ja tulisin uudestaankin, jos vain mahani olisi täyttynyt. Ilman extra-susheja olisin joutunut spydärille.

Punajuuri-KußKuß

Saimme aikaseksi muistaa isää viikon myöhässä. Pääruokana oli Bambia, paistettuja perunoita, punaviinikastike sekä punajuuricouscous. Hyvin päivänsankarimaista. Se joka rasvaa säästää se isäänsä vihaa.

Punajuuri on loistava juures ja olen tajunnut sen vasta nyt. Oikeastaan vasta tänään. Lisäkkeenä tämä rakenteeltaan oiva punajuuri toimi hyvin ja pehmensi wallenbergien sekä perunoiden rasvaisuutta. Tätä teen uudestaan! Tapani mukaan yksinkertainen on kaunista:

• Punajuurta
• Punaviinietikkaa
• Suolaa
• Sokeria

Punajuuret keitetään lähes kypsäksi. Itselläni meni n 15-20min. Tehosekoittimeen sysätään punajuuret, aavistus keitinlientä sekä muut ainekset, maun mukaan. Hierotaan kunnes rakenne muistuttaa couscous:ia. Tarjoillaan viileänä, ei kylmänä eikä ainakaan kuumana.

Sasso

Sasson sijainti keskellä pahinta turistialuetta ei lupaa hyvää. Haviksen kokemukset tuoreessa muistissa olen vältellyt paikkaa tietoisesti. Pikkuhiljaa hyviä kokemuksia on kuitenkin ruvennut tihkumaan josta rohkaistuneena astuin tyylitellystä ovesta sisään. Enkä katunut.

Ystävällinen henkilökunta ottaa sydämmellisesti vastaan heti alussa. Erityisen vaikutuksen tekee konserttiaikataulumme proaktiivinen huomioon ottaminen - vaikka pöytäkeskusteluun puuttuminen sinänsä onkin epäkohteliasta. Tasan sovittuna kellonaikana taksi odottaa pihassa. Tätä minä kutsun palveluksi!

Hämmentävässä yksimielisyydessä päädymme kaikki menu Sassoon, neljän ruokalajin viritykseen. Yritän vaihtaa jälkiruokaa mutta tarjoilija saa minut ylipuhuttua. Jälkiviisaana kadun alistumistani. Lähdemme liikkelle carne crudolla ja mustalla tryffelillä. Pannulla käytetty tartar-pihvi. Erittäin mielenkiintoista. Kevyt paistaminen taittaa raa'an lihan karkeuden ja tryffeli loistaa. Kiva annos.

Hummeririsotto lähentelee La Placen tasoa. Riisi on keitetty juuri oikeaan asteeseen mutta hummeri maistuu turhan vähän. Palasia on siellä täällä ja näissä makua löytyy mutta itse risotossa hyökkää esiin lähinnä tilli. Onko näin tarkoitus? Ehkä. Itse olisin ehkä keitellyt riisin vaikka rapuliemessä jotta rapujen kuninkaan mausta saataisiin koko ilo irti.

Väliin saamme rosmariinisorbetin. Kerrankin maut ovat kohdallaan! Rosmariinin aromi valtaa suun ja herättää makuhermot todella tehokkaasti. Loistavaa! Tämän jälkeen onkin hyvä maistella Amaronea joka suorastaan huutaa punaista lihaa seurakseen. Pääruuaksi kokki onkin - kuin sattumalta - loihtinut lampaan sisäfilettä. Liha on todella hyvää, juuri oikeaan kypsyysasteeseen paistettua. Mureaa, koostumukseltaan lähes täydellistä. Mutta missä on lampaan maku? Itse maistoin lähinnä hiiligrillin. Ei maussa sinänsä vikaa ole - päinvastoin. Mielelläni kuitenin tuntisin raaka-aineen oman maun. Mascarpone-gnocchit eivät erityisesti loista, niin hyvässä kuin pahassakaan. Pöytäkaveria lainaten "onko tämä nyt sitä mascarponea kun ei maistu miltään?".

Jälkiruoka on pettymys. Mokkavaahtoon on piilotettu kiva sydän mutta tästä en saa mitään irti. Omenajäätelö yrittää pumpata pirteyttä annokseen, siinä vain valjusti onnistuen.

Kokemus on varsin miellyttävä, ei vähiten loistavan palvelun sekä miellyttävän sisustuksen ansioista. Tänne tulen uudelleenkin! Poistumme hyvillä mielin lämpimään taksiin ja kulttuurielämyksien pariin.

Jauhemaksapihvit

Mitä kaikkea lehmän maksan läpi virtaakaan ennen kuin se päätyy myllyn kautta kaupan hyllylle ja sieltä pannulle. Ehkä on parempi olla ajattelematta.

Henkilökohtaisesti jauhemaksapihveistä tulee mieleen lähinnä huonoja kokemuksia, päällimmäisenä ala-asteen ruokala jossa hikeä pyyhkivä, kevyesti ylipainoinen täti lastaa lautaselle reilun annoksen pihvejä sekä muussia, joka on pakko syödä. Hyviä kokemuksia piti hakea kauemmin. Tässä tuli kuitenkin todistettua että maksapihvit eivät ole pahoja per se, kaikki riippuu laittajasta. Tulipas hyvä aasinsilta Thomas Kellerin ruokalaan, jossa kai saa parempia pihvejä kuin ala-asteella. Mutta asiaan.

Maksapihvit

• n 350 g Jauhemaksaa
  
• Kaksi raastettua perunaa
• 1/2 dl Korppujauhoja
• 1 tl Suolaa
• Vapaan kanan luomu-muna
  
• Pari ruopasua pippuria
• Luraus soijakastiketta
  
• Silputtua salviaa ja basilikaa
• Oliiviöljyä Käsinpoimituista oliiveista
  

Ainekset sekoitellaan ja annetaan maustua jääkaapissa mielellään tunteja. Paistellaan vanhan koulukunnan lettupannulla, jolloin pihveistä saa oikeasta tasakokoisia. Myös normaalipannu käy. Tarjotaan haudutetun sipulin, voisen perunamuusin sekä puolukka- tai mustaherukkahillon kera.

Oli muuten loistavaa, vaikka itse sanokin. Ja pitäähän se itse sanoa koska kukaan muu ei sitä tee!

Hirveä illallisella

Tomaattikeitto. Focaccia.
~
Porsasta bbq
~
Hirvigulassi. Puikulaperunapyree.
~
Juustoja
~
Jugurttipannacotta, sitrussalaatti

Mikä erottaa kotikokin ravintolakokista? Ammattitaidon lisäksi ainakin seurusteluvelvollisuus. Kotikokki joutuu repeämään hellan ääreltä myös ruokapöytään. Tämä asettaa suuria haasteita ruuan valmistelulle ja etenkin esillepanolle. Kuuden hengen annoksia ei viitsi ruveta paljon stailaamaan samalla kun jää paitsi juuri siitä parhaasta kalajutusta, päivän politiikan kiemuroista tai kännikokemuksesta.

Alkuun: tomaattikeitto. Helppo valmistaa, nopea lämmittää ja maistuu aina.

• Kuorittuja tomaatteja - laiskoille tölkistä
• Sipulia
• Valkosipulia
• Valkoviiniä
• Tuoretta timjamia
• Suolaa
• Pippuria
• Kermaa (vähän)
• Balsamicoa

Yksinkertaisista aineksista loihditaan maistuvaa soppaa pitkällä valmistusajalla. Lämmöllä ja kiireettä kokoonkeitetty soppa maistuu todella hyvältä. Kiireettä tarkoittaa tässä yli tunnin keittoaikaa.

Väliruokana porsaanfilettä ja bbq -kastiketta (kiitos Jonille reseptistä). Kypsensin suolalla, pippurilla ja balsamikolla maustetun kokonaisen porsaanfileen kelmuun ja folioon käärittynä 70 asteen sisälämpötilaan. Kierittelin siivutetut palat chili- ja paprikajauheissa ja annoin jäähtyä. Tarjosin bataattisipsien ja kastikkeen kera.

• Paketti pekonia
• Sipuli
• Valkosipulia
• 1dl Punaviinietikkaa
• 1dl Espressoa
• 2 rkl äidin joulusinappia
• 1 prk tomaattimurskaa
• 2 rkl fariinisokeria
• 2 rkl hunajaa
• punainen chili
• suolaa
• Hippanen maizenaa suurustamiseen

Pekonit paistetaan rapeiksi. Lisätään sipuli, valkosipuli ja pilkottu chili. Kuullotetaan. Lisätään kaikki muut aineet ja keitetään kasaan n 30min - tunti. Soseutetaan. Tuloksena ehkä parasta maistamaani bbq-kastiketta.

Sitten pääruokaan jossa krediitit menevät jonkun vuoden Etiketti-lehdelle. Tässä huomaa heti milloin resepti ei ole omani kun aineksissa käytetään muitakin määreitä kuin hieman, vähän ja paljon. Pientä sovellusta toki on mukana. Korvasin mm lihaliemen demi-glace kastikepohjalla. Tarjosin hirvigulassin perunamuusin ja mummon kurkkujen kanssa. Hirvi:

• Hirveä
• Vehnäjauhoja
• Öljyä
• 4 Sipulia
• 3 Valkosipulinkynttä
• 2 Paprikaa
• 1 Chilipaprika. Ei liikaa siemeniä mukaan.
• 3 tl Paprikajauhetta
• 1 rkl Tomaattipyreetä
• 1/2 dl Konjakkia (esim Louis XIII)
• 3 dl Punkkua
• Puolikas demi-glace paketti
• Suolaa
• Mustapippuria
• 1 plo Tummaa olutta

Pieni lihat ja pyöritä niitä jauho-suola-seoksessa, ruskista öljyssä. Lihat pois pannulta, tilalle sipuli, valkosipuli, paprika ja chili. Kuullotus. Paprikajauhetta runsaasti sekaan niin että ainekset ovat jauheesta punaisia. Tomaattipyree ja konjakki sekaan. Lihat takaisin ja punaviiniä sekä demiglacea niin paljon että ainekset melkein peittyvät. Loput mausteet sekaan.
Itse keittelin 2-3 tuntia ihan normaalilla liedellä mutta paras lopputulos kuulemma saadaan leivinuunissa n kuuden tunnin haudutuksella. Kaupunkiolosuhteissa tätä ei valitettavasti ollut mahdollista kokeilla. n 30 min ennen valmistumista lisätään pullo olutta.

Juustoina tarjottiin mm 1,5 vuotta kypsytettyä goudaa sekä 1 vuotiasta Appenzelleriä. Todella todella hyviä molemmat. Seuraksi ajattelin alunperin viikunahilloketta mutta Kampin K-kaupasta olivat viikunat loppuneet(!!!). Jouduin siis tyytymään päärynään.

Jälkiruuassa yritin hakea Olossa maistettua jugurtin raikkautta - siinä jopa onnistuen. Pienet onnistumisen elämykset tekevät elämästä mukavaa.

• 3 dl Luonnonjugurttia
• 3 dl Kermaa
• Vaniljasokeria
• Sokeria
• 5-6 liivatelehteä

Kiehautin kerman mausteiden kera ja lisäsin jugurtin sekä liotetut liivatelehdet. Jaon annoskuppeihin ja jäähdyttelin jääkaapissa.
Sitrussalaatissa oli mm appelsiinia, kiiviä sekä jotain ihmeellistä greippiä jonka bongasin puolivahingossa ja pienessä kiiressä. Mehustin näitä jääkaapissa Cointreaun kanssa. Komeuden kruunasi viiden puttonin Tokaji. Yksi lempiviineistäni.

Taitaa olla viimeinen kerta että teen näin paljon ruokaa sillä reseptien kirjoittaminen käy lähes työstä.

Ruokamessut

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Helsingin ruokamessuilla. Ennakko-odotuksia ei juuri ollut. En ehtinyt oikein ajattelemaan miten ruokaa esitellään tai tulisi esitellä.

Vaivaidun suurella vaivalla läpi myrskyisen ja sateisen kaupungin messukeskukseen ja vastassa on kuoleva, huonosti hoidettu kauppahalli. Esillä on pientuottajien sinänsä ihan mielenkiintoisia säilykkeitä mutta vain harvoja saa maistaa. Suurin osa esittelijöistä jurottaa tiskin takana asiakkaiden katseita väistellen. Vain muutamasta kojusta löytyy aitoa markkinatunnelmaa. Halli on puolityhjä ja autio, jotenkin säälittävä. Muutamat kirjakauppiaat ovat pystyttäneet kojunsa keittokirjoja myymään. Lehtiä saa tilata.

Kaikki mielenkiintoinen kuten sushikoulu (3e), aistien matka (5e) sekä erilaiset luennot (5e) maksavat erikseen. Mistä oikeastaan maksoin 12 euroa? Sateensuojasta? Hakaniemen hallista saa saman ja enemmän, ilmaiseksi.

Reissusta jäi käteen lähinnä kysymyksiä;
Mitä virolainen edam tekee messuilla? Ei mitään viroa tai viron elintarvikkeita vastaan. Mutta edam, tämä juustojen Lada. Mitä siinä on maistelemista?
Miten naisten takit liittyvät ruokaan? En ehtinyt kysyä näytteilleasettajalta.

Naapurihallin kirjamessuilta sentään löytyi vuoden keittokirjaksikin valittu HelsinkiMenu. Huomaan olevani erittäin selektiivinen keittokirjojen suhteen. Pidän visuaalisesta ilmeestä, hyvästä ja selkeästä ladonnasta sekä laadukkaista resepteistä. Vähemmän on enemmän. Hesarin ruokatorstain kirjaa teki mieli mutta kuvia oli liian vähän. Tunnen itseni jälleen lapseksi.

Redüttchen

Saksa kuuluu niihin maihin joiden kulinaarinen jalanjälki on hyvin pieni. Ystävääni lainaten, saksalaiset eivät osaa tehdä mitään muuta tyylikkäästi paitsi autoja. Ja onhan sitten tietenkin olut - jota tehdään ja juodaan hyvin. Saksan lahja maailmalle.

Entinen pääkaupunki Bonn uinuu Berliinin varjossa rauhallisena perjantai-iltana. Iso osa hallinnosta sekä kansainväliset edustustot ovat lähteneet. Tietyt asiat eivät kymmenessäkään vuodessa ole kuitenkkaan muuttuneet. Yksi on Redüttchen-niminen ravintola Bad Godesbergin keskustassa. Lyhyt mutta ytimekäs ruokalista sekä mahtava fiilis. Siinä missä suomalaiset ovat pitkiä aikoja hiljaa, naapuripöydän saksalaisilla juttu ei todellakaan lopu kesken. Aina pitää päästä sanomaan viimeinen sana.

Maassa maan tavalla ja lasi Kölsch:iä pöytään, mietintämyssyksi. Alkuun puolikas annos Reibekucheneita - eräänlaisia raastetusta perunasta ja sipulista väännettyjä perunakakkusia lohen kera. Lohi kuuluu täällä sisämaassa ylellisyystuotteisiin samaan aikaan kun Suomessa sitä syötetään rehuksi. Hullu on maailma. Lätyt maistuvat hyvältä. Tämä kuuluukin niihin harvoihin asioihin joita runsas rasva parantaa.


Pääruuaksi reilu annos lampaan kyljyksiä, rasvassa uivia paistiperunoita sekä pekonilla höystettyjä papuja. Tästä ei todellakaan jää nälkä. Kaikki maistuu kivalta mutta tässä vaiheessa rasvassa uittaminen rupeaa jo häiritsemään. Ainoastaan liha on onnistunut pakenemaan voin kosketukselta. Annoksissa näkyy ronski ote, hiireily ja turha kikkailu jätetään naapurimaalle. Vatsa tulee täyteen ja kasvaa. Elintason pitää näkyä!

Naapuripöytään virtaa Hefe-Weizenia sekä Kölschiä. Jälkiruokaa ei saa mahtumaan parhalla tahdollakaan, joten teen niinkuin lokaalit, tilaan oluen.