Pieni pala Unkaria Helsingissä

Ruokamuistoja Unkarista. En tiedä mistä alottaisin. En sanoisi että ruoka on eksoottista, se on erilaista. Palvelu - no - slaavilaista. Kielitaitoa ei ole, ainakaan maaseudulla. Välillä kun tarjoilijan tervehdykseen vastasi muuksi kuin unkariksi, henkilö kääntyi mitään sanomatta kannoillaan. Mielenkiintoista.

Ravintola Pannonia, lähes oopperataloa vastapäätä, on ollut käyntilistalla jo muutaman vuoden. Pitsiverhot kutsuvat astumaan sisään ja niin viimein teenkin. Arkena viiden aikaan paikka on isoa ryhmää lukuunottamatta täysin tyhjä. Silti kukaan ei turhia tungettele. Listaa saa odotella ja sitten tutkia rauhassa.

Listan alussa on kuuluisia unkarilaisia erikoisuuksia kuten Wienin leike ja pasta bolognese. Mitä? Onneksi seuraavalla sivulla löytyvät autenttisemmat mäiskeet. Nimiä ei kuitenkaan ole kirjoitettu paikallisella kielellä. Viinilistalla löytyy jopa kaksi lokaalia punaviiniä. Loput jotain uuden maailman virityksiä. Maa on täynnä hyviä viinejä ja täällä juodaan Gato Negroa. Ei ei ei.


Alkuun gulassi-keittoa joka on oikeasti hyvää. Paksu lihaliemi, sopivan paprikaista. Jotain etuselkää tai lapaa hyvin haudutettuna. Perunoissa maistuu lievästi astiassa vietetty aika. Ei kuitenkaan valittamista.

Sitten pääruuat. Ei näitä ainakaan turhasta kikkailusta voi syyttää. Selkeästi "pasta" (luki ruokalistassa), joka tosin muistuttaa enemmän saksalaistyyppistä spätzleä sekä kermainen kanakastike ja suolakurkut. Autenttisuudesta voin sanoa ainakin sen että matkalla Suomeen rasvamäärä on pudonnut puoleen, suolaisuus on sentään säilynyt. Satsin jälkeen janotti vielä seuraavanakin päivänä.

Menun kohdalla luki muistaakseni aprikoosihillolla täytetty lettu (palacsinta) suklaakastikkeella. Lautasella oli omenahillolla ja paikallisella raejuustolla täytetty voitakinapamaus vaniljakastikkeella. Jossain muualla olisin saattanut tästä huomauttaa, täällä se kuuluu asiaan. Ei se ole niin tarkkaa. Itse en ottanut valmista menukokonaisuutta. Jälkiruokaa ei turhaan tiedusteltu ennen kuin pöytätoveri sen oli saanut. Oma mansikkatäytekakkupala oli jopa hellyttävä, maukas tosin. Lisukkeena edullinen viitosen tokaji. Edullisuus tosin maistui, epäilin jopa että lasiin livahti kolmosta.

No, mitä jäi käteen? Unkarifiilistelijöille oiva paikka. Autenttisuudesta täydet pisteet. Gourmet-elämyksiä voi hakea jostian muualta.

Fisua torilla

Kalenteri kävi toukokuun alkua. Ensimmäisiä lämpöisiä päiviä sitten maaliskuun yllätyshelteiden. Vene kiinnittyy kauppatorin rantaan ja vuorikauriin notkeudella hypähdän maalle. Pyyhin meriveden roiskeet vasikannahkaisilta loafereiltani, lasken trenssin kaulukset alas ja olen valmis. Herkkuhetket, täältä tullaan.

Fishmarket on oleskellut legendaarisen Havis Amandan paikalla jo pitkän tovin. Pitkään se tosin oli no-listallani lähinnä sijaintinsa takia. Liian turistia. Sitten kuulin kuitenkin hyvää erityisesti äyriäisplattereista joten pitihänä tätä itse kokeilla.

Alkuun hieman haalea bouillabaisse. Liemi ihan ok. Seassa savukalaa ja muutamia katkarapuja - ei sentään niitä halvimpia, valmiiksikuorittuja. No tästä on helppo parantaa.


(Anteeksi ala-arvoinen kuva) Pääruuaksi valitsemme hummeriplatterin jossa on jos jonkin sortin merenelävää. On osteria, katkarapuja, vihersimpukoita, sinisimpukoita, merirapua ja vaikka mitä muuta. Kohokohtana - yllätys sinänsä - puolikas hummeri. Alkuun olen skeptinen. Listan mukaan lähes joka toinen otus on marinoitu tai muuten kuorruteltu. Viimeksi kun söin vastaavan satsin Marseillen ygöspaikassa, kaikki tuotiin pöytään kuten Ahti sen tarkoitti. Enkä nyt puhu siitä sillistä.

Skagen kuitenkin toimii ja kookosmaidossa keitellyt sinisimpukat ovat loistavia. Hintakin tosin antaa olettaa jotain spesiaalia. No nyt sitä tulee. Seurana vielä muutamia kastikkeita joista erityisesti sweet-chili ansaitsee kunniamaininnan. Myös leivät - varsinkin tummanpuhuva saaristolaisleipä - saavat papukaijamerkin. Kaiken tämän huuhtelemme alas mainiolla pinot noir-sampanjalla. Elämä hymyilee.

Äyriäiset ovat petollista kamaa. Kun lautasta rupeaa nälkäisenä tuhoamaan meinaa epätoivo kasvaa. Miten tästä piperryksestä ikinä tulee täyteen? Sitten se kuitenkin iskee kuin puun takaa. Maha huutaa leipää eikä enää tee mieli kuoria yhtään lumirapua saati tonkia matoa ulos kotilosta. On aika siirtyä jälkiruokaan josta en enää paljon muistakaan. Mieleeni palaa tummaa suklaata, moussen muodossa sekä aavistus krokanttia. Ehkä jotain vaahtoa? No, sen tarkemmin arpomatta, muistikuva on positiivinen.

Pidän henkilökohtaisesta palvelusta. Kun jätän juomarahaa, haluan edes kuvitella sen päätyvän omalle tarjoilijalleni vaikka se koko ravintolan virkistyskassaan menisikin. Tällä kertaa en tiedä, kelle pennoseni olisivat päätyneet. Illan aikana meitä palveli varmaan jokainen henkilökunnan jäsen. Jätimmekin juomarahan taiteen muodossa askartelemalla kiitokseksi kivat sampanjakorkki-ylioppilaat, näin kevään kunniaksi.

Fishmarket on hyvä - kuten sen hintansa lunastaakseen tulee ollakin - muttei täydellinen. Sitä etsiessä...

Rapurisotto

Taas se iski eteen. Luin viikolla jostain blogista risotosta. Kun sitten viimein pääsin kauhan varteen, ei enää ollut havaintoakaan mistä sen luin. No löytyihän se sitten viimein. En itse ole ikinä ole käyttänyt vuohenjuustoa risotossa, pitääpä sekin tässä ennen kuolemaa kokeilla.

Sunnuntaina oli äitienpäivä ja kokkailimme omallemme neljän ruokalajin lounaan. Tavoistani poiketen, kokeilin tätä reseptiä jo aikaisemmin. Onnistui se toki jo ensimmäisellä kerralla mutta aina voi viimeistellä. Ohje kaikessa yksinkertaisuudessaan.

• Kokonaisia katkarapuja
• Suolaa
• Ricotta-juustoa
• Salottisipulia
  
• Riisiä
• Valkoviiniä
• Öljyä
• Pippuria
• Tilliä
• Hyvää calvadosta
  

Raaka-ainelista taas tajunnanvirtaa. Määriä voin yrittää muistella, jos se jotain oikeasti kiinnostaa. Ravut kuoritaan. Kuoria kuullotetaan tilkassa öljyä ja liekitetään hyvällä calvalla. En osaa päättää vaikuttaako tämä makuun, mutta hyvältä se näyttää. Ja fiilis kohoaa. Kuoret peitetään juuri ja juuri vedellä ja annetaan kiehua n 30min. Liemi maustetaan suolalla. Jos maku on liian vajaa, voi sitä täydentää esim kalaliemellä.

Toisessa kattilassa kuullotetaan riisi ja sipuli öljyssä. Lisätään reilusti valkoviiniä ja annetaan imeytyä riisiin. Tämän jälkeen lisätään pikkuhiljaa kuumaa rapulientä ja annetaan imeytyä. Toistetaan kunnes riisi on juuri ja juuri kypsää. Mieluummin aavistuksen raakaa, jatkaahan se vielä kypsymistään.

Kattilaan heitetään raastettu juusto, tilli sekä ravut (jätä muutama koristeeksi) ja pyöräytellään. Tarjotaan heti.

Hyvin se upposi ja äiti taisi olla tyytyväinen. Alunperin ajattelin pyytää hummerin kuoret mukaan taannoiselta Fishmarket-reissulta. Arvelin kuitenkin etteivät se säilyisi kaupungin yössä kovinkaan pitkään. Mutta tästä lisää ensi kerralla.

Mezen lounas

Meze point on hensinkiläiseksi ravintolaksi jo melko vanha. Hädin tuskin muistan mitä tässä tilalla oli ennen. Lounaskonseptikin on ehtinyt vaihtua matkan varrella. Kun olin nuori, täältä sai monen lajin meze-lajitelmia. Nyt pääpaino on puhvelilla.

Homma toimii. Maksu kassaan, lautanen mukaan ja istumapaikka. Paikka on yleensä on aina täynnä muttei koskaan liian. Aina mahtuu suurempikin joukko. Mystistä. Vesilasi täyteen ja seisovan pöydän ääreen tungeksimaan.

Ja onhan sitä monenmooista herkkua kokki ehtinyt loihtia. On salaattitarpeita, itämaisia sallaadeja, soosseja ja pitaleivän tyyppistä vanikkaa. Lämpöisenä kebbeä, lohkoperunoita, riisiä, makkaroita sekä vaihtuva extralämmin. Ihan mukava siis. Valikoima tosin vaihtuu ärsyttävästi. Kun bulgursalaatti loppuu, kestää jopa päiviä saada uusi kulho tilalle. Tuntuu kuin asiakkaita haluttaisiin ohjata rasvaisen keben pariin.

Ihan kiva. Mutta mitä mitä mitä. Hintaan kuuluu yksi annos safkaa. Tämä siis tarkoittaa sitä että santsata ei saa. Missä järki? Kyllä aikuinen ihminen keskimäärin tietää miten paljon pystyy syömään - varsinkin jos ruotsinlaivat jätetään pois laskuista. Nyt tämä aiheuttaa monenmoista vaivaa. Varmuudenvuoksi ahdetaan lautanen täyteen, muuten voi vahingossa jäädä nälkä. Jos ottaa vahingossa liikaa - mitä harvemmin käy - hukkaprosentti kasvaa ja safka päätyy kompostiin. Ja mikä ehkä pahinta. Salaatti ui samassa kastikkeessa kuin kebab. Ei järjen häivää.

Hyvä idea, semihuono toteutus.

Vappulounas

Onneksi vappu on vain kerran vuodessa. Onhan se ihan mukava juhla, mutta kunnon päälle se ottaa. Noudatatetaan perinteitä, jätetään noudattamatta toisia.

Tänä vuonna päätimme pitkän tauon jälkeen suunnata vappulounaalle, valinta osui ravintola Lasipalatsiin. Puistatti. Ei paikan takia, ja ilmakin oli poikkeuksellisesti lämmin. Muistoissa vain elää vahvana massaruokailujen taakka. Liikaa porukkaa, hidas palvelu ja luokatonta ruokaa. No, vappuna makuaisti on muutenkin lomalla. "Kai tästä selvitään" - ajattelen, huokaan syvään ja tartun ovenripaan. Lounas helvetissä.

Aluksi lajitelma kalaisia alkupaloja. Iänikuista kylmäsavustettua lohta, jokiraputartaria ja lasimestarinsiikaa + lisukkeet. Ei todellakaan yllätyksellistä. Mutta syötävää. Olenko piilokamerassa? Onko nyt oikeasti yritetty tehdä ruokaa? Ehei, ei voi olla. Epäilys jäytää mieltä samalla kun ylioppilaslakki pureutuu päänahkaan entistä tiiviimmin. Löysään solmiota. Henki kulkee taas. Varmasti vain virhe. Taas nämä uudet ja innokkaat harjoittelijat. Eivät ymmärrä miten vappulounaat pitää hoitaa.

Tilatessani pääruokaa, poronsisäfileetä, minulta tiedusteltiin kypsyysastetta. Tavan vuoksi ne sitä kyselee. Kiinnostaa kybällä. Samasta pannusta ne tulee kuitenkin kaikki. Ylikypsänä. Mutta mitä ihmettä?!1 Tarjoilija erikseen muistaa juuri minun tilanneen oman settini miidium miinuksena. Parasta kuitenkin on, että liha oikeasti on lähes raakaa. Eli juuri ja juuri kypsää. Suussa sulavaa ja täydellistä. Nyt rupeaa jo hymyilyttämään. Tämähän on ihan kivaa! Lisukkeena vielä pitkään haudutettua poronrintaa joka myös hajoaa kielellä. Korvasieniperunagratiini uppoaa jättämättä kummoista makujälkeä mutta kokonaisuutena pääruoka on loistava joa ilman vappukerrointakin.

Jälkiruoka tulee samasta paikasta alkuruuan kanssa, aikaa sitten valmistellut - osastolta. Valkosuklaamousse on ihan ok, samoin raparperi-aleksanteri. Ei kuitenkaan sytytä mutta onneksi poronrinta vielä hyväilee kitalakeani.

Ensi vuonna uudestaan, tästä taitaa tulla perinne.

Kevättä rinnassa

Kiirettä on pitänyt. En edes muista milloin viimeksi tein jotain kirjoittamisen arvoista ruokaa. Se olikin hyvä tekosyy kutsua ystäviä kylään ja laittaa kattila liedelle. Etiketti-lehdessä oli sopivasti ohje parsan tarjoamiseen jota hieman muuntelin.

• Valkoista ja vihreää parsaa
• Parmesaania lastuina
• Parmankinkkua
• Rucolaa
• Voita
• Sitruuna
• (Endiivi)

Parmankinkku paahdetaan uunin ylätasossa n 10 min ja öbaut 200 astetta. Rapeaksi kuitenkin. Kuivatetaan talouspaperin päällä. Parsat keitetään erikseen. Sitruunan kuori raastetaan ja heitetään voisulaan. Endiivi on sulkeissa koska en osannut käyttää sitä. Ostin ainesosan läpällä ja maku oli tyrmäisevän kitkerä. Väri ja ulkonäkö olivat kuitenkin niin hyviä, että pakko se oli salaattiin laittaa. Keittelin aavistuksen, pahin terä katosi mutta niin meni rakennekin. Mitä tein väärin? Syödäänkö endiivi yleensä raakana vai kypsänä?

Itse pidän parsasta todella paljon joten salaatti oli ainakin omaan mieleeni. Myös parmankinkku, näin paahdettunakin on loistavaa. Sen sijaan jätin pois pinjan siemenet joita alkuperäisessä ohjeessa käytettiin koska niitä on tullut syötyä turhankin paljon viimeaikoina.

Parsaa tekisi mieli syödä useamminkin mutta kuoriminen on yhtä tuskaa. Onhan meillä jo siivutettu leipä, missä on kuorittu parsa?

Illallista hiihtokeskuksessa

Turisteiden kansoittamissa hiihtokeskuksissa - niin kuin muissakin rysissä - on hyviä ja huonoja puolia. Toisaalta palvelut ovat paremmalla tasolla kuin esimerkiksi Siperiassa. Toisaalta, varsinkin ruuan taso on säälittävää. Turisti kun viettää paikan päällä keskimäärin sen viikon, syö ehkä kerran samassa paikassa ja lähtee iloisesti kotimaahansa. Mitä häneen siis satsaamaan. Rahat pois ja jotain kaapin pohjalta pöytään.

Onneksi on myös poikkeuksia. Ranskan alppien kuninkuuspaikassa, Chamonix'ssa keskusta on täynnä toinen toistaan "aidompia" savon eli savoien erikoisuuksia tarjoavia ravintoloita. Yhteistä näille on kilometrin pituinen ruokalista. Ei kiitos. Onneksi olen paikalliset juustoerikoisuudet jo maistanut ja maltan luottaa paikallisen vinkkiin. Päädymme paikkaan nimeltä Alan Peruun, Aiguille du Midin hissiaseman läheisyydessä.

Paikka mainostaa itseään fuusio-keittiönä ja nuudelibaarina. Kuulostaa aika ysäriltä, mutta yleisfiilis on silti hyvä. Sisustus mätsää vuoristoilman ahavoittamaan silmääni ja ankaran haute-montagne sään turruttama takapuoleni kiittää pehmeistä penkeistä. Alkuun kampasimpukoita sekä japanilaisia nyyttejä. Ihan ok. Simpukoiden kanssa tuleva salaatin kastike on yllättävin ja näin paras osa.

Pääruokana syön ohueksi siivutettua ja grillattua härän filettä joka on loistavaa. Tavanomaista tosin. Annoksen kohokohta onkin jälleen salaatti jossa aasian - tässä tapauksessa lähinnä Thaimaan ja Japanin - makuspektri on tavoitettu kurkunpäätä hyväilevällä pieteetillä. Lisukeriisi taas on turha. Onko valkoisen ja kastikkeettoman riisin vain tarkoitus olla hätävarana mahantäytteeksi? Jälkiruoka, suklaa-sushi on enemmän näyttävä kuin maukas. Makeasta riisistä ja vadelmasta koostuva sisus on kääritty levään jonka asiaa tässä tapauksessa ajaa suklaa. Kaukaa katsottuna kuin aitoa sushia. Suklaa ei täytä vaatimuksiani ollen lähempänä pääsiäismunan makua.

Kahden hengen kolmen ruokalajin seikkailu maksaa Kronenbourg-oluineen 70 euroa jota pidän laatuun nähden kohtuullisena. Ehdottomasti suosittelemisen arvoinen! Chamonix'hin jos eksyy, kannattaa myös kokeilla pääkadun varrelta löytyvää pienen pientä hampurilaispaikkaa. Nimeä en tähän hätään muista.

Mitä luin tänään

Silloin kun en kirjoita omaa blogiani saatan hakea inspiraatiota myös muualta. Netti on täynnä blogeja ja ruokablogejakin rupeaa olemaan aika paljon. Blogilista löytää 219 ruoka-kategoriaan kuuluvaa tapausta. Osa on jo lopettanut, osa kuuluu tähän kategoriaan koska julkaisee silloin tällöin muutaman ruokaohjeen. Onneksi ihan jokaista ei tarvitse seurata.

Tässä omat suosikkini, kahdessa kategoriassa. Ensimmäisenä ne, joita jaksan ihan oikeasti lukea. Tarkoittaen siis muutakin kuin otsikkojen silmäilyä. Näitä ovat yleensä ne blogit, joissa ruokaohjeet ovat vähemmistössä. Ruokaohjeita kun yleensä harvemmin tarvitsee esimerkiksi keskellä työpäivää. Toisen kategorian blogeja lueskelen inspiraation tarpeessa, tilanteen ollessa päällä. Tämä ei - sanomattakin selvää - tee niistä yhtään sen huonompia.

Keskimäärin elinikä tuntuu olevan aikasta lyhyt. Kun nyt kerrankin kävin kaikki rss-bookmarkkini läpi, n 50% "seuraamistani" blogeista oli kuollut. En siis listaa niitä, joissa ei merkittävään aikaan ole tapahtunut mitään.

Ensimmäinen kategoria
Listalla tänään - kiertää myös Helsingin lounaspaikkoja. Samalla alalla.
Lounasneuvo - niinikään samaa alaa.
Makumatkoja - sielunveljiä.
Soulfood - uusi tulokas joka vaikuttaa lupaavalta.
Taikinapoika - melkein meni bookmarkki roskiin mutta päivittyi kreivin aikaan.
Viini, ruoka, kirjat - hyvä painotus läpän heitolla eikä niinkään resepteillä.

Toinen kategoria
Hehkuttavat herkut
Kauhanvarressa
Keittokomerossa
Liemessä
Monkeyfood
Pastanjauhantaa
Polkkapossu
Päivänpiristys
Sorsanpaistaja
Terhin keittiössä
Välipala

Koska aina on mukava käydä selailemassa uutta niin laitapa kommentteihin rivi jos toinenkin, jos koet oman blogisi unohdetuksi.

Uhkapeliä ruualla

Olipas näppärä otsikko näin sadannen artikkelin kunniaksi. Kuten nokkelimmat ehkä keksivätkin, kyse on Helsingin Casinon safkasta. Ja ei, ei Kuliksen tai Skattan casino vaan se suurin ja kaunein, Grand Casino ja tarkemmin ravintola Piazza.

Sisäpiha on mukava paikka. Korkeudestaan huolimatta tila on saatu ihan viihtyisäksi. Myös palvelu pelaa, ollen ystävällistä ja ripeää. Jopa alkusalaatti tulee pöytään. Ei raastepöytää, plussat siitä! Muutaman salaatinlehden kanssa tuore sämpylä. Määrä korvaa laadun. Hyvä avaus.

Mutta sitten. Pääruoka. Minulle härkää ja seuralaiselle tonnikalapastaa. Pasta on täysin avuton viritys. Ylikypsän pastan voisin vielä antaa anteeksi mutta makua en. Tai siis mitä makua. Kastike ei (nyt siis ilman ilman värikynää) maistu miltään. Tälläistä saa kun tyhjentää purkkitonnikalan pataan ja heittää selkään 5% ruokakermaa. Ei keitä kasaan eikä turhaan heitä suolaa sekaan. Ehkä kokki ei pidä suolasta. Toivottavasti niin koska jos tätä on keittiössä maistettu ei sitä olisi pitänyt päästää saliin asti.

Oma härkäsettini - jonka nimeä en muista koska olin niin tohkeissani pastasta - on sentään saanut tarpeeksi suolaa. Ja maku on muutenkin ihan ok. Ei nyt mitään mahtavaa mutta syötävää.

Mitä jäi käteen? Vaikka ruoka tuodaankin pöytään valkoisilla hanskoilla ei se tasoa nosta. Ilmeisesti jopa päinvastoin. Pitkästä aikaa ravintola jossa tekee pahaa maksaa. Niin pahaa, ettei vähään aikaan tee mieli edes tehdä tarkastuskäyntiä. Ei tämä ole reilun lounassetelin arvoista. Unicafe tarjoilee parempaa.

Ainiin. Tietenkin, kuten tapoihini kuuluu, sanoin henkilökunnalle suoraan mitä mieltä olin pastasta. Pysyin kuitenkin - kohonneesta verenpaineesta huolimatta - rauhallisena ja asiallisena. Vastaus jälleen luokkaa "oho, ei sen kyllä pitäisi olla". Niin, oho.

Michellen tähdet

Hesarin mukaan Demo saa tähden ja Postres pääsee "ihan kohta" -listalle. Mielestäni oikeita päätöksiä. En tosin aivan ymmärrä, miksei Postres saanut tähteään samantien. Onhan maailmalla tapana, että tunnetun chefin uusi rafla pääsee listoille ilman koeaikaa. Löytyyhän tästäkin keittiöstä tähdillä koristeltua henkilökuntaa. Mikä siis syy? Puutteellinen ranskan kielen taito?

Snack après ski

Kuten viime postauksessa ja kommenteissa oli puhetta, seura ja paikka tekee ruuan. Sama pätee myös muille olosuhteille.

Laskureissuilla lumi on tärkein. Helposti asumiseen ja ruokailuun tarkoitettu raha uppoaa uuteen geariin. Ruuan laadusta ei silti pidä tinkiä, eikä ainakaan määrästä. Urheilun jälkeen on aina nälkä.

Bordeaux-pata à la mr Umbah pour six

• 2 kg lihaa (esim etuselkää)
• 0,5 kg sipulia
• 1,5 kg kuorittuja tomaatteja
• pullo halpaa Bordeaux-punaviiniä
• Valkosipuli
• 3 Paprikaa
  
• Laatikko herkkusieniä
• 1/2 purkkia provencen yrttejä
• Suolaa
• Pippuria
  

Lihat pilkotaan ja laitetaan muhimaan punaviiniin ja tomaatin sekoitukseen. Kiehuvaan liemen pilkotaan kaikki muut ainekset herkkusieniä sekä suolaa ja pippuria lukuunottamatta. Annetaan kiehua kasaan. N 10 min ennen tarjoiluajankohtaa lisätään sienet. Vasta lopuksi muut mausteet. Tarjoillaan täysjyväriisin sekä keitettyjen papujen kanssa. Nautitaan ruuanlaittoon käytetyn punaviinin kera.

Omissa kenttäolosuhteissamme liemi piti jakaa useampaan kattilaan koska kyllin isoa ei ollut saatavilla. Myös suola loppui kesken mutta lopputulos tyydytti kaikkia.

Ruoan kannattaa antaa kiehua kasaan mahdollisimman pitkään. Tätä rajoittaa usein tolkuton nälkä joka uhkaa muutaman after-ski oluen jälkeen. Mitä pidempään tätä mielihalua vastaan onnistuu taistelemaan, sen parempaa ruokaa herra Umbah tarjoaa.

Kanainen pasta

Olen ruokaharrastaja. Syön ruokaa usein, useimmiten joka päivä. Missä raja kulkee? Miten mitataan normaalin ihmisen ja harrastajan ero? Nautinko ruoasta enemmän? Syönkö useammin parempaa ruokaa? Mikä on parempaa ruokaa? Mitä on ruoka? Visaista pohdintaa näin maanantai-illan ratoksi.

Fakta on kuitenkin se, että bloggaamisen arvoista ruokaa jaksaa tehdä aika harvoin. Alunperin perustin blogini omaksi sähköiseksi keittokirjaksi. Sitten ruokahalu kasvoi eikä enää mitä tahansa jaksa, uskalla tai kehtaa kirjoittaa. Kuka sitä aina jaksaa lukea iänikuisesta appelsiiniankasta. Tätähän lukee joku muukin (kuulemma).

Jotta ravintolakeikkojen väliin saataisiin jotain omaakin substanssia otin itseäni niskasta ja kauhan karvaiseen käteen. Kanapastaa à la Töölö, olkaa hyvä.

• Kanafilettä
• Banaanisalottia
  
• Käsintehtyä tuorepastaa, esim tagliatelle
• Hyvää vuohenjuustoa
  
• Kermaa
• Ruohosipulia
• Suolaa & pippuria
• Sitruunaa

Paloitellut fileet paistetaan juuri ja juuri kypsiksi. Sekoitetaan kermaan jossa silputtu sipuli on jo jonkin aikaa muhinut pienityn vuohenjuuston kanssa. Maustetaan. Juusto tuo kivasti suolaa joten sitä ei välttämättä kovin paljoa tarvitse. Viimeistellään runsaalla ruohosipulilla sekä sitruunalla maun mukaan ja sekoitetaan keitetyn pastan joukkoon.

Itselläni ruohosipuli ehti kypsyä liikaa eikä näin maistunut juuri miltään. Lähinnä näytti hyvältä. Ajoi siis kuitenkin tarkoituksensa. Sitruuna sen sijaan piristi annosta huomattavasti, katkaisten kerman täyteläisen peitsen rasvaisuuden.

Ribis

Suomalainen mies ei katso puhuessaan silmiin. Suomalainen mies ei turhia hymyile saati jauha muuta kuin asiaa. "Vettä?" on ainoa kysymys joka erottaa minut loistavasta pihvilounaastani. Olen saapunut Heikintorin ruokakeitaaseen, grilli Ribikseen.

Intialaisen ja italialaisen ravintolan puristeessa, Ribis taistelee globalisaatiota vastaan omilla eväillään. Palvelu on kuin Kaurismäen elokuvista (tulipas se pakollinen klisee), sisustuksessa vain se tarpeellinen ja lounaslista kaksi annosta lyhyt. Mutta ruoka on hyvää. Ja sen tietää moni muukin. Lounasaikaan paikka on lähes poikkeuksetta täynnä. Kuitenkin yleensä niin, että tilaa on aina kahdelle jotka käyttävät lounasseteliä.

Kuten Toro, myös Ribis luottaa parilaan. Uuni tai folio on marjanpoimijoille. Kaikesta tosin huomaa että pihvejä on paistettu se toinenkin vuosikymmen ja oppi on mennyt Toroa paremmin perille. Yhtään kuivaa pihviä en ole täällä saanu, en tosin täydellistäkään.

Yleensä listalla on jotain kanaista ja jotain nautaista. Kanaa en ole täällä ikinä syönyt, enkä nähnyt kenenkään muunkaan syövän. Pitäisi varmaan joskus kokeilla, onko se listalla vain koristeena. Perunavaihtoehtoina lohko, ranskalaiset, keitetyt, muussi sekä valkosipuliperunat. Pihvi on iso ja lisukkeita enemmän kuin tarpeeksi. Yllättäen se pakollinen vihannes on tuore(!). Ehdoton plussa meille terveellisen ruokavalion kannattajille. Muutama kurkkusiivu hyvittää kermaisemmatkin perunat.

Ehdottomasti hyvä paikka. Lounarille vastinetta, pyyhkii härällä parilan puhtaaksi.

Tapiontori

Olen joskus aikaisemmin kävellyt Tapiontorin ohi. Mielen on vallannut lähinnä sääli. Kannattaako tyhjää paikkaa pitää auki.

Tänäänkin, lähes puolenpäivän aikaan, paikka ammottaa puolityhjänä. Hmm, voiko tämä olla hyvä. Onhan lounas Tapiolan hintatasoon nähden kuitenkin kalliihko. En tiedä toista ravintolaa kilometrien säteellä jossa tarjolla on vain kolmen ruokalajin menu 29,60e hintaan.

Aterian edetessä mielikuvat häipyvät. Paikkahan on lähes täynnä! Keittiömestarilla (!) on kädet täynnä duunia kantaessaan tilauksia pöytiin. Porukka on selvästi erilaista kuin esimerkiksi Torossa. Rekkakuskeja ei täällä näy.

Aloitetaan alusta. Ceasar-salaatti kanalla. Kana on sinänsä mehukasta mutta maku on epäilyttävästi kuin suoraan marketin grillitiskiltä. Pussi on sentään poistettu ympäriltä. Jos marinadi on omaa tuotosta, mielikuvitusta voisi käyttää. Miksi kana pitää aina tarjota joko grillimausteella tai currylla maustettuna?

Pääruokana paahtopaistia. Liha voisi olla punaisempaa ja vähäjänteisempää. Perunalisuke on kiva poikkeus massasta. Perunakakkusen päälle on taiteiltu sipulia ja lopputulos on erinomainen. Niin ulkonäöltään kuin maultaankin.

Jälkiruokana karpalojäädykettä ja valkosuklaata - samaa kuin perjantaina. Karpalojäädyke voisi hyvin olla peräisin vaikka laivan seisovasta pöydästä. Valkosuklaa pelastaa annoksen. Syön tämän mielelläni.

Mitä jäi käteen? Absoluuttisesti ajateltuna ja varsinkin naapurikaupungin tarjontaan verrattuna, lounas ei lunasta lupauksiaan. Hinta ja laatu eivät kohtaa. Nostan silti hattua, että joku jaksaa yrittää Tapiolassa, jossa muuten on tarjolla lähinnä rasvassa kieriteltyä perusruokaa. Illan tarjonta pitäisi tulla katsomaan, siitä olen kuullut kehuja. Valitettavan harvoin helsinkiläinen eksyy Espooseen ilta-aikaan.

Nokka

Nokasta olen kuullut vain hyvää. Muita paikkoja on saatettu disauttaa mutta Nokka on ollut "something to write about".

Kylmä tuuli saa minut kohentamaan kauluksiani kun vaellan liukkaalla satamapenkereellä kohti Katajanokan ravintola-ylpeyttä. Ei, tänään ei mennä Poseidoniin. Nokan lämpimät tiiliseinät huokuvat lämpöä ja valtava potkuri toivottaa minut tervetulleeksi. Paikka on hieno. Punaiset tiilet on älytty säilyttää ja niitä on jopa korostettu.

Tarjoilupakka on aavistuksen sekaisin. Illan aikana meitä palvelee varmasti jokainen henkilökunnan jäsen, kokkeja lukuunottamatta. Smoothisti kuitenkin, hatunnoston arvoinen suoritus.

Alkuun naposteluvati joka on mielestäni keittiön mitta. Vadeissa on erittäin helppo sortua Italiaiseen avataan-nyt-muutama-tölkki-antipasto-linjaan. Asiakkaiden aliarvioimista. Onneksi ei kuitenkaan Nokassa. Suuhun pistää mm erinomainen ankka-rillette. Oikeastaan kaikki on kohdallaan graavilohta lukuunottamatta. Graavilohta. Miksi tätä pitää tunkea jokaiseen paikkaan? Graavilohi on kuin maksalaatikko. Hyvää mutta arkista.

Seuraavaksi lähdemme Helsinki-menun viitoittamalle tielle. Alkuun graavattua ja hiillostettua nieriää. Rakenne on kiva. Todella napakka suutuntuma. Graavaus syö mielestäni hieman liikaa terää hiillostukselta. Luvattu Calvados ei maistu kastikkeessa sinapin alta.

Pääruoka on kohokohta ja poron entrecote loistava. Liha murtuu haarukkaan ja riistan maku kihahtaa kielen päällä. Riekko sulaa suussa. Lisuke-perunamuussi on mauttoman näköinen. Persilja ei maistu mielestäni tarpeeksi mutta pahinta on pursotettu ulkonäkö. Tyylitajussa olisi parantamista.

Viinitarhurin juustoa, yksi pala. "Kuin pitkä parisuhde" kommentoi eräs seurueemme jäsen. Ensimmäisen suupalan jälkeen homma on nähty. Edes pähkinäkrokantti ei pelasta annosta. Viinitarhurin juusto on sinänsä oiva esitys siitä ettei aina tarvitse mennä Ranskaan asti. Kaveria olisi kaivattu. Viinipakettiin kuulunut portti oli niinikään liian tuhtia tämän tyyppiselle juustolle.

Jälkiruokana suklaa-mousseja. Kuka näitä annoksia taiteilee? Maku jälleen kohdallaan - ehkä hieman tavanomaista, mutta hyvää. Ulkonäkö kuin Spice-icesta. Otetaan tuosta vähän suklaata, tungetaan siihen rinnalle vähän kaikkea mitä jääkaapista löytyy. Jotain puuttuu. Marenki! Kyllä! Yhtä mauttomasti puristettu kuin pääruuan perunapyree. Vihreää? No onhan meillä mintunlehti. Päälle vielä skidisti suklaakastiketta. Ei ei ei. Tyylikkäämmän annoksen saa espan jäätelökojusta.

Taksissa kohti Helsingin yötä on aika sivaltaa terävä loppukaneetti. Nokka on hyvä muttei erinomainen. Kirjoitan tästä kuitenkin.

Haudutettu possu

Vuoden keittokirja, Helsinki Menu, on kiva tuttavuus. Kuvia on makuuni riittävästi eikä reseptejä ole liikaa. Esille ovat päässeet lähinnä vähän paremmat ravintolat ja raaka-aineet ovat sen mukaiset: filettä, filettä ja filettä. Uskaliaan ja maukkaan poikkeuksen tekee Ilmatar joka tarjoilee pääruokana haudutettua ja paahdettua possunkylkeä hedelmäkastikkeessa.

Possunkyljen tekee mielenkiintoiseksi erityisesti se, että se pitää noutaa erikoisliikkeestä. Filettä saa joka paikasta mutta ei kylkeä. Itse kävin läpi muutamankin kaupan ja päädyin lopulta Stockan Herkkuun. Juuri näin.

Otetaan

• Luutonta porsaan kylkeä
• Suolaa
• Korianterin siemeniä

Possu maustetaan reilulla suolalla ja korianterin siemenillä. Resepti oli tässä kohtaa aavistuksen epätarkka mutta haxoroin asian niin että siemenet kannattaa murskata ennen pintaan hieromista.
Annetaan maustua yön yli jääkaapissa.
Isketään 80-90 asteiseen uuniin n 15 tunniksi. Jäähdytetään painon alla jääkaapissa.
Lämmitetään 20min 150 asteisessa uunissa.

Tuloksena on vähän joulukinkkuun viittaava maku - onhan kyseessä sama eläin. Maku on kuitenkin ehkä aavistuksen tiiviimpi, maukas. Lihaksen välissä oleva rasva pitää lihan kosteana pitkänkin paistoajan ja lopun paahtaminen rapeuttaa pintaa mukavasti. Maulavirta tarjoaa possunsa kera hedelmäistä kastiketta. Empä olekaan ennen uhrannut Calvadosta kastikkeeseen. Nyt tein eikä kaduta. Reseptin jätän kuitenkin kirjaan.

Sarjamme "Harvinaiset ruhonosat" jatkuu lähitulevaisuudessa.

Hinnat laskevat

Kuin tilauksesta, Chez Dominique laskee lounaan hintaansa. Aiempi 54e korvautuu 39e ja 29e arvoisilla ateriakokonaisuuksilla. Uutuudenviehätys on karissut, tervetuloa arki.

Dominiquen lounas

Hans Välimäki sanoi jossain haastattelussa että Dominiquen tasoiselle ravintolalle lounas on osa palvelua. Vapaa lainaus "tarjotaan sitä vaikka ilmaiseksi". 54 euroa ei ole mittapuullani ilmainen. Nousu vanhaan (39e) on melkoinen. Eipä siinä mitään, jos asiakkaita riittää. En ole ravintola-alan enkä bisneksen ammattilainen mutta tyhjä ravintola ei taida olla kovin kannattava.

Chez Dominique on muuttanut Richardinkadulle ja monta ämpäriä vettä on virrannut Vantaanjoessa sitten viime vierailun. Riittävästi syytä siis tehdä paikkaan uusintavisiitti. Parhaimpaan lounasaikaan, kahdentoista maissa, ravintola on tyhjä. Tämä ei ole näppärä kielikuva vaan siis ihan oikeasti tyhjä. Onneksi tein pöytävarauksen.

Noh, ei ole koiraa karvoihin eikä ravintolaa asiakkaisiin katsomista. Annetaan siis ruuan puhua puolestaan. Valitsemme molemmat lounasmenuun. Alkuun saamme amusen, ehkä maailman pienimmän silakkafileen. Lautasella lisäksi tryffelikreemiä, paprikaa sekä jonkinlainen kakku. Pieni on kaunista ja makua riittää. Kokilla on ollut näpertämistä

Varsinainen alkuruoka on todella maukasta karitsaa joka on pilkottu kivoiksi palleroiksi. Ruhon osaa en tästä tunnista mutta mauttomuus on tästä kaukana. Loistavaa! Lisänä on - yllätys yllätys - vaahtoa sekä latva-artisokkaa. Kiva annos, niin ulkonäön kuin maunkin puolesta.



Pääruokana turskaa. Lisukkeena mielenkiintoista "paellaa", riisiä siis. Koostumus jotain keiton ja risoton välistä. Eipä valittamista. Kyllä keittiöllä on ruuanlaitto hanskassa, mitä muuta voikaan odottaa. Luulin tosin että vaahtomuoti meni jo, mutta vaahtoa on tässäkin. Koostumus on niinikään hyvin mielenkiintoinen, saippuvaahtomainen. Maku tosin on kaikkea muuta kuin saippuaa.

Sitten jälkiruoka. Veriappelsiinia on hyödynnetty jäätelön ja vaahdon (heh heh) muodossa. Suklaaklöntti (ei se tarjoilija sitä näin ilmaissut) ja päällä pari lehtevää keksiä. Kuva on huono, syy on kuvaajassa. Mutta ei annoskaan kaunis ole. Lautanen on ängetty liian täyteen. Kun sitä osaamista pitää esitellä, miksei pienennetä annosta tai suurenneta lautasta? Eivätkä värit edes mätsää klassisen koulutuksen saaneeseen silmääni. Tämä on rumaa katsottavaa. Kaunein osa on reunalle veriappelsiinin paloista sekä pistaanimuruista taiteiltu kollaasi joka tuo mieleen japanilaisen puutarhan.

Pitkin ruokaa nautimme lisäksi tuoreesta leivästä jota saa kolmea sorttia. Kaupungin parasta lounasleipää. Ehdottoman tuoretta ja muuta kun perusvehnästä - vaika sitäkin on tarjolla.

Ruoka on hyvää ellei loistavaa ja keksiälästä. Hinta pitää huolen siitä ettei täällä omalla rahalla kovin usein syödä - ei varmasti ole tarkoituskaan. Kun lähdemme ravintolasta on kaksi tummiin pukeutunutta seuruetta saapunut ravintolaan. Ehkä hautajaisvieraita?

Itse vien tästälähin rahani naapurin Postressiin tai La Placeen. Hinta ja laatu kohtaavat eikä ravintolassa tarvitse syödä koskaan yksin.

Soppaa hallissa

Teki mieli otsikoida juttu "Hakaniemen soppajonossa" mutta etsivä, City-lehden kriitikko, lehtori Karmavuo vei ideani - tai minä hänen. En vain löydä artikkelia netistä.

Hakaniemen hallissa vaikuttaa yksinkertainen ruokapaikka, soppakeittiö. Asiakaspaikkoja on tasan 12 eikä heidänkään tarvitse miettiä, mihin sen kyynärpäänsä sijoittaa. Tila on kortilla. Yksinkertainen on kuitenkin usein juuri sitä parasta.

Lauantaina listalla on Bouillabaissea (niinkuin ilmeisesti aina) sekä ranskalaista sipulikeittoa sopuhintaan. Paikka on täynnä ja paikkaa pitää odottaa. Fiilis on ihan jostain muualta. Ei tätä ole Suomessa. Mieleen tulee ensimmäisenä keskieurooppalainen kauppahalli. Ihmiset jonottavat, istuvat ja syövät sulassa sovussa. Hyvää kannattaa odottaa.

Keitto on hyvää ja sitä on riittävästi. Lautaset tuskin mahtuvat pöydälle ja leipäkoria pidetään sylissä. Naapuri ojentaa vettä ja erinomaista yrttiöljyä leivän kyytipojaksi. Myös keitot ovat loistavia. Harvoin mitään näin hyvää saa näin reiluina annoksina. Makua löytyy! Ei jälkeäkään turhasta makujen varovaisuudesta. Loistavaa.

Suitsutusta tulee nyt niin paljon että melkein hävettää. Vaikea tästä on pahaa sanottavaa keksiä vaikka juuri sehän olisi ruokakriitikon tehtävä. Löytää se villakoira lattialta ja keskittyä loppuartikkelin verran purnaamaan siitä miten fiilis lopahti ja ilta meni metsään. NYT:n vierailustakin on muuttunut vain hinta.

Sinä päivänä kun myyn blogini muutamalla sadalla miljoonalla esimerkiksi Googlelle, perustan soppakeittiölle kilpailijan.

Toron lounas

Ah Tapiola, tuo Espoon vihreä ja vireä keskus. Ollakseen niinkin monen tuhannen ihmisen työ- ja asuinpaikka, lounasvaihtoehdot ovat suhteellisen vähissä. Ehkä määrää verottavat suurten yritysten omat ruokalat. Kenties. Ken söi kesävoin?

Toro sijaitsee pohjois-Tapiolassa, espoolaisittain automatkan päässä keskustasta, kuolemaa tekevällä ostarilla. No mikä 80-luvun ostari ei tekisi kuolemaa? Ulkokuori ei turhia prameile, paikka pitää tietää. Ja kyllähän Tapiolan kotipoika sen tietääkin.

Tunnelma on rehellinen. Tilaukset kassalta, lounaslista on huikean yhden annoksen mittainen. Toki varsinaiselta listalta saa sitä mitä haluaa. Useimpina päivinä esilletuotuna lounasvaihtoehtona on jokin variaatio jauhelihasta duunattua pannupihviä. Näköä ja kokoa riittää. Ranskalaiset - tai minkä perunavaihtoehdon nyt sattuu valitsemaan - täyttävät puolet lautasesta, pihvi toisen puolen. Koristeena 2-3 pakasteporkkanasiivua. Maku sen sijaan uupuu.

Connaisseur suuntaakin Toroon keskiviikkona kun kokin erikoisena on possun sisäfilettä. Asiantuntijoita tuntuukin riittävän, keskiviikko on viikon tukkoisin päivä. Annos on kohdallaan. Possu on riittävän hyvin duunattu, puolikas filee köllöttelee lautasella lisukkeen kera. Makunautinto vailla vertaa eikä työpaikalla tarvitse ajatella mitään seuraavaan kahteen tuntiin. Vatsa on täynnä vielä illallakin. Todellinen miehuuskoe. En jaksa lakata ihmettelemästä miten ruumiillisen työn tekijät ja ns valkokaulustyöntekijät syövät samoissa paikoissa. En kannata luokkayhteiskuntaa, ihmettelen lähinnä sitä miten toimistohiiret päivästä toiseen saavat ahdettua itseensä saman määrän kaloreita kuin itseään kunnioittava rekkamies, tämä ruumiillisen työn sanansaattaja.

Lounaan perusteella Toro pysyy pystyssä nostalgialla, annosten koolla sekä kilpailun puutteella. Ei minun valintani, mutta en olekaan viettänyt lapsuuttani Tapiolan tammimetsissä.