torstaina, kesäkuuta 28, 2007

Maksasiivuja

Ilma Helsingissä ei ole kovin kuvauksellinen. Fondit on lainassa eikä raskaita lamppuja uskalla ukkosella käyttää. Poikkeuksellinen raportti, nyt ilman kuvaa! Mitä se olikaan ennen televisiota. Muistan kun pienenä pojankoltiaisena luin papyrusta päreen kelmeässä valossa, ihmisillä oli vielä mielikuvitusta.

Viime viikolla taisin syödä kotona yhden kerran, senkin aamiaista. Vastineeksi sainkin ison tukun uusia ravintolakokemuksia, joita tässä julkaistaan jahka jaksetaan kirjoitella. Eilen sain kuitenkin taas hyvän syyn laittaa ruokaa perheen tullessa vierailulle. Otetaan:

  • Maksasiivuja. Voi varmasti myös itse siivutella, jos jaksaa.
  • Pekonia
  • Paahtoleipää
  • Voita
  • Salviaa
  • Suolaa
  • Pippuria
  • Alatuvan luomutilan punaviinimarjahilloa
  • Kevätsipulin vartta
Pekonit paistetaan rapeiksi ja asetetaan valumaan talouspaperille. Maksasiivuille levitetään reilusti salviaa, suolaa ja pippuria. Pariloidaan pannulla juuri ja juuri kypsäksi, hieman rosé on helt ok. Paahtoleivistä otetaan kuoret pois ja paahdetaan. Sivellään voilla ja kootaan.

Alle puolitetut leipäsiivut, osittain päällekkäin. Tähän pilkottua pekonia jonka päälle maksasiivut, muodikkaasti lomittain. Koristellaan kevätsipulin varrella ja hillolla.

Tuurilla ne laivatkin seilaavat ja siten myös makuyhdistelmät syntyvät. Hyvä kombo, vaikka itse sanonkin. Sääli etten ollut kuvaustuulella, kerrankin jaksoin asetella annokset.

maanantaina, kesäkuuta 25, 2007

Patrick Guilbaud


Dublinissa sataa. taas. Lupaan itselleni, etten enää ikinä hauku kotimaani säätilaa. Se voisi olla huonompi. Tuntuu että joka päivä on sadepäivä. Välillä pilvet vain armahtavat muutamaksi tunniksi aloittaakseen työnsä uudelleen tauon jälkeen.

Keidas sateen keskellä on Patrick Guilbaud:n maineikas ravintola. Henkilökuntaa on vastassa puolen tusinaa. Huonosti istuvaan mustaan pukuun (ehkä Topman), valkoiseen paitaan ja rusettiin sonnustautunut nuori mies silmäilee meitä päästä varpaisiin. Päälläni on Reiss:n paita, Ysl rive gauche:n viime kauden (!) kulmahousut sekä Guccin loaferit. Ilmeisesti näky miellyttää sillä meidät ohjataan salonkiin.

Ilmeisesti koko henkilökunta on ranskalaista. Ihmettelenkin, miten maasta on löydetty näinkin monta englantia taitavaa yksilöä. Seuraava nuori mies suosittelee aperetiiviksi Deutz:n sampanjaa joka kaatuukiin ankaran ostostelun jälkeen kurkkuun kuin Voss Hietaniemen hiekkaan. Pöytämme on valmis.


Itse ravintolasali on avara ja katto on korkeammalla kuin loft-asunnoissa konsanaan. Seinät notkuvat Irlantilaisesta nykytaiteesta josta voi olla montaa mieltä. Sali täyttyy pikkuhiljaa. Ennakkovaraus ilmeisesti kannatti, lounasaikaan pöydät täyttyvät pikkuhiljaa kaikki.

Amusena pieni, hartaasti haudutettu possun pala tummalla kirsikalla. Mielenkiintoinen mutta toimiva. Mainiota. Tästä on hyvä jatkaa tonnikalalla joka on niinikinään taivaallista. Huomioni kiinnittävät lähinnä ylikypsät porkkanasiivut sekä artisokka. Mitä nämä tässä tekevät? Lisukkeista tulee tässä lähinnä miinuspisteitä. Tai sitten en vain ymmärrä sitä suurempaa syytä.

Palvelu on kuin hyvinharjoiteltu näytelmä. Yksi kantaa ruoat tukien päälle. Kaksi muuta odottelee jo napaten lautaset jotka asetellaan täsmälleen samaan aikaan eteemme. Kannet pois, naps. Lyhyt selostus mitä on tarjolla ja pois. Aterian yksi suurimpia iloja onkin seurata henkilökunnan toimintaa.

Pääruokana upeaa merikrottia, karamelisoitua sipulia ja vähärasvaista, paahdettua pekonia. Lisukkeena käsittämättömän ylikypsää perunaa ja ah-niin-ranskalaisia vihreitä papuja. Jos lisukkeilta sulkee silmänsä on annos loistava.


Hyvän ravintolan tunnistaa aina siitä että maha ei ainakaan napsu sen takia että ruokaa olisi liikaa. Onneksi vähän väliä avulias korinkantaja tarjoaa toinen toistaan loistavampia leipäluomuksia joilla tätä kuvun aukkoa voi paikata. Mutta nyt onkin jo jälkiruuan aika. Keittiöranskani on kohtuullista mutta nyt piti turvautua isoon G:n jotta tiesi mitä on syönyt. "Araguani ganache" viittaa tässä ilmeisesti jäätelömäiseksi käsiteltyyn, 72%:n ranskalaiseen laatusuklaaseen. Tämän kanssa ovela krokanttisilta jonka päällä macarooneja sekä tuoreita marjoja. Mielenkiintoinen ja näyttävä annos. Suklaa maistuu mutta muuten, hmm, jännä kokonaisuus. Tohkeissani unohdin ikuistaa tämän selluloidille.

Sitten onkin kahvien aika. Kivana yllätyksenä sumpit kuuluvat lounasmenun hintaan. Seuraksi saapuu kunnioitusta herättävä torni pieniä uuneja joista mieleenpainuvin on oikealla alhaalla näkyvä sienimäinen köntti joka itseasiassa on miniatyyrimuffinssi. Taistelua syntyy, sillä näin pientä on vaikea jakaa.

Kuittaamme laskun ja siirrymme aulaan jossa ruotsalainen tyttö ei meinaa löytää päällysvaatteitamme. Pitäisikö tähänkin palkata aito ranskalainen?

tiistaina, kesäkuuta 05, 2007

Palvelukahvila!


Ihmeiden aika ei ole ohi. Helsingistä löytyy kuin löytyykin kahvila, jossa hanurinsa voi suoraan asettaa vapaalle tuolille. Ei tarjottimen kanssa mellastusta, ei tönimistä, liian täyteen kaadetun kupin läikyttämistä. Teinitytön töksähtelevä mutta niin viaton palvelu on sentään tallella. Pöytään asti, tosin. Ahahaa. Kyllä nyt elämä maistuu.

Krulla's on Fredan helmi. Itävaltalainen mies yrittää istuttaa sikäläistä kahvilakulttuuria Suomeen. Kun kahvila avattiin, en voinut olla ajattelematta, miten tässä käy. Syrjäinen liikapaikka, täkäläiseen makuun outoja kakkuja ja pöytiintarjoilu! Herranenaika. Onneksi, onneksi pelkoni osoittautuivat vääriksi. Ohikulkiessa paikka kukoistaa ja sunnuntaiselle brunssille ei ilman pöytävarausta taida mahtua.

Kävimme testaamassa paikan lauantai-brunssia. Sisään sujahtaa sopivasti ja ruokailun muotoilema ruhoni ahtautuu seinän viereen. Takataskut naapurin naamaa viistäen kohti noutopöytää. Kylmä valikoima on varsin klassinen. On kinkut, juustot, kurkut, tomaatit ja iso valikoima hilloja. Sämpylät ovat puolikuivia. On munaa ja ties mitä "erikoisuutta" kuten silliä ja fetajuustoa. Ihan ok, ei tosin mitään tajuntaa räjäyttävää. Hintaan sentään kuuluu erikoiskahvi. Ah kuinka vihaankaan tuota sanaa. Mitä erikoista siinä on että kahvijuoma tehdään espressoon tai kultamokkaa tummempaan paahtoon? Ei ainakaan enää pitäisi olla. Paikan maitokahvi on erinomainen!

Lämpimät ruuat sen brunssin tekevät. Vesihauteessa notkuu tolkuttoman suolaista perunaa ja kalaa, jotain lihaa. Ylipäätänsä kaikkea johon ei tee mieli koskea. Tässä mennään metsään. Turha näitä ruokia on nimen vuoksi liotella. Jos ei lämpimään jakseta panostaa, tulisi se mielestäni unohtaa. Keskitytään siihen, mitä osataan ja jaksetaan tehdä.

Edellämainituttujen ryppyjen lisäksi sampanjaoikeuksien puuttuminen pudottaa brunssin laadullisesti keskikastiin. Yleismielikuva on kuitenkin positiivinen. Palvelu pelaa, tunnelma on katossa ja ihmisen hyvä olla. Tälläkertaa emme kakkuihin sortuneet mutta ne ovat ehdottomasti paikan raison d'être. Schwarzwälder Kirschtorte, luulin että tätä herkkua saa vain ulkomailta. Ei enää.