lauantaina, marraskuuta 26, 2005

Pub Fidel

Tropiikin päivä kääntyy iltaa kohti ja kaskas:ten kuoro aloittaa väsymättömän konserttinsa. Pimeys laskeutuu vehreiden kukkuloiden ylle, ilma täyttyy rytmikkäästä musiikista, naurusta ja laulusta. Pujahdamme sivukujalle paikallisten suosimaan pubiin. Lähes läpitunkematon, vaalean harmaa ja tuoksuva, reiteni paksuisista cohiboista peräisin oleva savuverho sulkee meidät syleilyynsä. Mustaan liiviin, valkoiseen paitaan ja sopivaan rusettiin pukeutunut viiksekäs tarjoilija kantaa tummanpuhuvaa rommia vanhojen mutta arvokkaiden miesten seurueelle. Miehet pelaavat lautapeliä, puhuvat vallankumouksesta ja suupielessä palaa taukoamatta alueen ylpeys.

Liekö tupakkalailla vaikutusta mutta pub Fidel on tuosta kaukana kuin yö päivästä. Sinänsä kivasti kirjoilla ynnä muulla pubi-tilpehöörillä sisustettu tila on vähän turhankin kliininen. Savua ei nimeksikään, takkakin toimii sähkölllä. No ehkä ruokaa maistuu paremmalta kun sitä ei tarvitse imeskellä tahmean savun läpi.

Tilaan mielikuvituksettomasti lähes jokaisen liikemieshotellin listalta löytyvän klubileivän, seuralaiseni bbq-hampurilaisen. Klubileipä on sitä mitä odottaa saattaa, täysin yllätyksetöntä, toisaalta juuri siksi niin kivan turvallista. Vaikka vieressä poltettaisiin autoja, pidätettäisiin mellakoivia opiskelijoita ja ammuttaisiin kyynelkaasua, on sentään jotain mihin voi luottaa. Sinänsä raaka-aineet ovat laadukkaita eikä munankeltuainenkaan liian seissyttä. Lisänä tarjoillut perunalastut ovat taffel-kamaa, piristeen tosin tarjoaa basilikalla maustettu majoneesi. Hampurilainen on kuulemma onnistunutta ja liha mukavan meediumia.

Kaikenkaikkiaan hyvät pubi-ruuat, mutta hinnat sen mukaiset - eivät halvimmasta päästä. Vain tunnelma puuttuu. Tunnelmaksi en laske naapuripöydän ulkomaalaisten liikemiesten pohdiskelua siitä, kuuluuko Suomenlinna Eestille vai onko se kenties viimeinen itänaapurin suurvallan uloke, piikki lihassa kuten Kuuba.

tiistaina, marraskuuta 15, 2005

Kipinä

Perjantain kunniaksi lähestyimme hattu kourassa Kipinän ovea, jospa vaikka tilaa olisi vaikkei pöytää olla varattukaan. Olihan sitä, ei liikaa kuitenkaan ettei aivan tyhjässä salissa joutuisi istumaan. Itseasiassa varsin sopivasti.

Pöydässä saimme eteemme huolitellut listat ja kolmosoluet. Pippuripihvi härän sisäfileestä kuulosti viikonlopun lähtölaukaukselle varsin sopivalta. Alkuruuat skippasimme kovaan nälkään vedoten.

Pihvi oli mainiota, valmiiksi leikattua, sopivan punaista, brasialaista laatutuotetta. Veri turskahteli rinnuksille ja maut huuhdeltiin alas oluella. Rosmariiniperunat ja sienipaistos sopivat settiin erinomaisesti tosin annos oli kaikinpuolin erittäin pieni. Ei siinä täyteen tultu ja oli pakko yrittää korjata tilannetta jälkiruualla. Omenapiiras oli loistavaa, juuri hyvän omenaista joskaan ei kovin yllättävää - pitääkö sen tosin ollakaan. Hinta oli positiivinen yllätys (3,5e) mutta koko oli sen mukainen. Tämän logiikan mukaan tosin chezzin piirakka maksaisi varmaan euron.

Suurin yllätys koettiin laskunmaksun yhteydessä. Laskuumme oli kirjattu muutamaa euroa kalliimpi pihvi kun mitä seinällä, päivän erikoisissa oli luvattu. Kalabaliikkia selvitellessä ilmeni päivän suosituksen ja listalla olevan lihakimpaleen hienoinen design-ero, toinen ulko- ja toinen (meidän syömämme) sisäfileestä. Maallikolle tietenkin pippuripihvi ja pihvi pippurikastikkeessa ovat kohtuullisen lähellä toisiaan. "Pitäisikö tuota taulua sitten osoitella jotta saa sitä mitä tilaa?" kysäisin ja nokkela tarjoilijatyttö siihen "Kyllä niin itseasiassa ovat asiakkaat meillä tehneet". No sattuuhan sitä. Kurssiehdotus kansalaisopistoon "Ravintolakäyttäytyminen, tilaaminen ja harjoitukset".

Hyvä paikka ja kohtuuhintainen ravintola. Todelliset jälkiruuat mäiskäytimme ja mahat täytimme kultaisen kaaren alla makkosessa.

tiistaina, marraskuuta 01, 2005

Tokaj

Tokaj:n lähdimme tietenkin kuuluisten viinien kuvat silmissämme. Makean viinin mekka kutsui luokseen vastuttamattomalla tavalla ja pitihän huutoon vastata. Perille päästyämme vatsa kursi mielenosoituksellisen kovaa jopa ohikulkijoita häiriten. Suuntasimme siis keskusaukiolle päin josta löytyikin poikkeuksellisen korkeatasoisen näköinen étterem eli ravintola. Yleensä pyrin näitä turistirysien keskustorilla sijaitsevia ravintoloita välttämään, tällä kertaa koko kaupunki kuitenkin uinui post-sesonki-horroksessa eikä jättänyt juurikaan vaihtoehtoja.

Useista vahingoista ja vääntyneistä vatsoista viisastuneita päätimme tyytyä pelkkään pääruokaan. Hapankaalilla täytetty hanhenkaula kera salvia-pekoni-mönttien oli valintani. Viiniksi hovimestarin suosituksesta oman alueen vuoden 2003 furmint. Kaula oli suureksi pettymyksekseni leikattu siivuiksi, kokonainen kaula olisi voinut olla huomattavasti miehekkäämpi ilmestys. Maku oli tosin vallan mainio. Täytyy tunnustaa etten vastaavaa ruokaa ennen ole päässyt maistamaan joten vertailukohtia ei löydy. Kermaperseet voisivat varmasti kertoa, oliko kaula oikeaoppisesti valmistettua. Ainakin omaan suuhuni tämä hieman makkaramainen maku sopi yllättän hyvin. Viini oli - sanomattakin selvää - aivan loistavaa. Sitä olisi litkinyt mielellään enemmänkin, ajattelin kuitenkin säästellä makuhermoja myöhemmälle maistelulle.

Lopuksi yritimme kerrankin kunnioittaa paikallista juomarahakulttuuria ja pöytään jättämisen sijaan sanoa suoraan tarjoilijalle miten paljon haluamme rahasta takaisin. En tiedä mitä teimme väärin - oliko välissä kulttuurien välinen rikkinäinen puhelin vai oliko juomaraha liian piani. Ainakin keittiöstä kuului senverran komea röhötys ettei tainnut yritys mennä aivan putkeen. Oppia ikä kaikki, lonely planet ei ole raamattu.

Jälkiruokalettujen jälkeen vyöryimme ulos ravintolasta kohti lähellä sijaitsevaa viinikellaria. Iloinen saksankieli kaikasi vastaan jo ovella ystävällisen henkilökunnan pahoitellessaan kellarin olevan kiinni. Sesonko loppui kuulemma eilen, samoin maistajaiset. Pettymystä on vaikea pukea sanoiksi, aika olisi pitänyt varata etukäteen ja kahta henkilöä tuskin edes olisi laskettu ryhmäksi. No saimme kuitenkin käydä vilkaisemassa massiivista maanalaisten tunneleiden verkostoa ja kieltämättä aika vaikuttavaa maisteluhuonetta.

Ei auttanut muu kun imeä oluet lähibaarissa suurimpaan suruunsa ja lähteä junalla pois.

Lähtiessä paluumatkalle lunastimme kuvan mukaiset, luultavasti kolmannen valtakunnan kukistumisen jälkeen painetut paikkaliput. Ainakin inflaatio on tainnut vuosien saatossa laukata kohtuullisen kovaa, painettu hinta (20 huf) oli vedetty yli ja korvattu uudella (130huf).