keskiviikkona, heinäkuuta 26, 2006

Sardiinit meren äärellä


Olen saapunut kivenheiton päähän Baskimaasta, juuri ja juuri Cantabrian puolelle. Kärsimätön odotus palkitaan kun kymmenen aikoihin myös paikalliset ryömivät asunnoistaan päivälliselle. Paikka on valittu jo aamulla, yksinkertainen katos Castro-Urdialiksen satamassa.

Istun alas pitkälle puupenkille, pöydillä ei pöytäliinoja ole. Laminoidulla listalla on neljän laatuista kalaa, ensalada mixta:a sekä juomia. Valitsen tusinan tuoreita sardiineja, pullon viiniä, salaatin sekä leipää.

Kalat ovat todella hyviä vaikkakin suolaa onkin lurahtanut kohtuullisen paljon. Salaatti raikasta, keipä tuoretta ja viini maistuvaa. Yksinkertaisesti loistavan ruuan lisäksi hyvää on myös tunnelma. Ihmisiä kulkee edestakaisin, pöydät täyttyvät ja iloinen puheensorina raikaa pimeään mutta lämpöiseen kesäyöhön.



Lähin vertauskohta joka tulee mieleen on Savonlinnan Seurahuoneen katolla tarjoillut muikuilla täytetyt laudat. Kala on loistavaa joskin mielestäni turhaan leivitettyä. Kuuman rasvan ja jauhon haju jääkin vaatteisiin viikoksi. Tunnelma on kuitenkin enemmän kuin kohdallaan.

Yhteislasku on reilu kymppi ja yksinkertaisuudestaan huolimatta - tai juuri siksi - paikka pesee monta reissun aikana nähtyä tusinaruokalaa. Tämä osaltaan selittää sen miksi Espanjassa syödään kalaa moninkertaisesti muuhun Eurooppaan nähden.

perjantaina, heinäkuuta 21, 2006

Pyttipullat

Kyllä maalla on mukavaa. Voi mennä reilusti puskaan kuselle, ottaa toisenkin oluen saunan jälkeen ja syödä epäterveellistä ruokaa. Tai kuunnella luonnon ääniä ja haistella puhdasta luontoa. Eli läheisen tien huminaa ja sikalan tuoksua. Olen kotona! No Kampissa ei sentään ole sikalaa, eikä omaa saunaa.

Autovammaisena täystyöllistettynä maalaistalon remontoijana ei ole aikaa hurauttaa lähimpään Prismaan ihan joka päivä. Vakituiset asukkaat ovat onnistuneet tappamaan kylän ainoan kaupan joten siitäkään ei tukea saa. Seuraava ruokalaji syntyikin jääkaapin pohjalle jääneistä, vielä syömäkelpoisista tähteistä.

  • Naudan jauhelihaa
  • Korppujauhoja
  • Reilusti valkosipulia
  • Muutama Bressen-kanan muna
  • Mustia kalamata-oliiveja
  • Fetajuustoa
  • Suolaa
  • Pippuria
Kastike:
  • Punaviiniä (tässä chateau Palmerin jämät)
  • Tomaattimurskaa
  • Suolaa
  • Pippuria
Ainekset pienitään ja sekoitetaan kunnes koostumus on hyvä. Massan kannattaa antaa seisoa jääkaapissa ainakin tunteja, jos pulliin haluaa makua (yleensä ihan hyvä idea). Kokemuksesta puhun. Kastike keitellään kasaan ja haudutellaan valmiiksi muotoillut pullaset siinä lämmöllä ja hartaudella.

Feta on mielenkiintoinen raaka-aika sillä sen maku on todella mieto. Kevyt-fetat voi samantien unohtaa mutta myös täysirasvaiset ovat mielestäni mauttomia. Juusto pitääkin marinoida kunnolla jossain hyvin maustetussa öljyssä. Tämän jälkeen Feta sopii sellaisenaa esim salaatteihin.

Miksi siis laitoin Fetaa näihin pullasiin? Kokeeksi. Mautontahan se oli. MOT. Eli eli ei enää kypsennettyihin ruokiin. Väriähän juusto antaa ja tuo kivan (?) lisän ruuan nimeen. Kyllähän esim Feta-pinaatti-piirakka kuulostaa jotenkin pirteältä ja eksoottiselta. Kreikan saariston kuumat mutta pimeät yöt, Ouzo virtaa, lautaset särkyvät. Vertaa vaikka maksalaatikko, joka tuo mieleen verkkopaitaisen, keski-iän ylittäneen miehen, joka katsoo urheiluruutua keskiolutpullo kädessä.

torstaina, heinäkuuta 20, 2006

McCerveza


Espanja on ruuan suhteen mielenkiintoinen maa. Tilatessa lihaa tai kalaa yleensä myös saa lihan tai kalan, eikä sitten juuri muuta. Turhaa kikkailua ei pahemmin harrasteta. Yksinkertaisuus kunniaan!

Yllätys ei sinänsä ole että pohjoismaiden ja USA:n ulkopuolella suhtautuminen alkoholiin on yleisesti ottaen kohtuullisen rentoa. Olut ja viini ovat ruokajuomia - eikä niiden kohtuullinen nauttiminen tarkoita sielun myymistä perkeleelle.

Jopa Mäkkärissä aterian juomavaihtoehtona on viilentävä Mahou-olut. Tästä muistuu mieleeni episodi Taco Bell:ssä jossain Las Vegasin lähettyvillä. Myyjä meinasi revetä naurusta yrittäessäni tilata olutta. Kun suusta viimein tuli muutakin kun hervotonta ulvontaa oli reaktio suurinpiirtein "Heh, aika hyvä, mitä sä oikeasti haluat juoda?".

Pyrin yleensä kiertämään pahimmat turistialueet kaukaa. Tämä reissu kuitenkin osoitti, että eivät nekään aivan läpeensä pahoja ole. Yksi hyvä esimerkki on ruokailun helppous. Espanjalaiset syövät lounaan kolmen kieppeillä ja päivällisen kymmenen aikoihin. Muina aikoina kunnon ruokaa ei sitten oikein saakaan.

Toisaalta, kun syö paikallisten tavoin tekee välillä todella hyviä löytöjä. Kuten paikallnen menu del dia eli lounastarjous. Paikasta, kaupungistä ja kuun asennosta riippuen n yhdeksän euron hinnalla lunastaa itselleen kolme ruokalajia, puoli pulloa viiniä, vettä ja tuoretta leipää. Tällä satsilla jaksaakin hyvin odotella seuraavaa ruoka-aikaa.

Pohjoisen Espanjan matka oli ruuankin suhteen erittäin antoisa. Saimme kun saimmekin peruutuspaikan Arzakkiin. Jotain paikan suosiosta kertoo se että tein varauksen n. kuukausi ennen A-hetkeä. Lisää juttua tulossa ...

maanantaina, heinäkuuta 03, 2006

Ravintola Loiste

... eli Helsingin kattojen päällä.

Entisessa kymppikerroksessa en ehtinyt käydä kertaakaan. Loisteessa sitäkin enemmän. Varsinkin lounas on erinomaista. Kivaa muttei liian ylimielistä kikkailua, uusia makuja ja kohtuullinen hinta. Harmi vain että lounasta ei saa juuri kun kesä on parhaimmillaan ja terassilla tarkenisi ilman untuvatakkia.

Maanantai-ilta on aluillaan kun hetken mielijohteesta kyselen pöytää terassilta. Jonoa on mutta jo muutaman hetken kuluttua meidät ohjataan varjoiseen, lokkilangoilla ympäröityyn pöytään. Loistavat näkymät Helsingin kattojen yllä antavat tahraiset pöytäliinat anteeksi.

Snadit - Loisteen versio tapaksista - kuulostavat sopivan mielenkiintoiselta joten onhan niitä pakko maistaa. Gazpachoon on tungettu selleriä - yhtä niistä harvoista ruoka-aineista jota en voi sietää. Jostain syystä tässä se ei kuitenkaan häiritse liikaa ja keitto on muutenkin kivan kirpakkaa. Lohipastrami on suorastaan loistavaa, lempeän leppoisa savun maku, merisuolalehdet ja seurana sitruunasorbetti. Juuri tälläiseksi kuvittelen suomalaisen tapaksen.

Mutta eipä kuulu pelkkää kiitosta keittiöön. Parsalehdykkä on todella huono esitys. Itsessään tarpeeksi rasvaisen voitaikinan päälle on heitetty parmesanvaahtoa Tunkkaista ja tuhtia makua helpottamaan on päälle heitetty pari tankoa vihreää parsaa jotka eivät maistu juuri miltään. Ei ei ei, oma ja keittiön maku eivät vain kohtaa tässä.

Meitä palvelemaan sattui oikein mukava nuori nainen. Ihmettelen kuitenkin millä avuilla hän oli paikan saanut. Pientä kitkaa oli koneessa kokoajan mutta ehkä huvittavinta oli viinipullon avaaminen. Jossei pullossamme olisi ollut muovikorkkia olisimme saaneet kalastella korkinmuruja lasista. Tarjoilia ei kääntänyt ruuvia tarpeeksi syvälle ja yritti avata pullon vääntämällä korkkia sivuttaisesta. Jep jep.

Myös keittiö oli todella hidas. Jouduimme peruuttamaan jälkiruokatilauksemme odotettuamme sitä lähes tunnin. Tarjoilija pahoittelikin ruuhkaa. Mielenkiintoista vain että Loisteessa on ruuhkaa oikeastaan aina. Myös puolityhjässä salissa lounasaikaan saa annostaan odottaa luvattoman kauan. Onkohan keittiö suunniteltu liian pieneksi?

Ei kiireisille.