Sasso

Sasson sijainti keskellä pahinta turistialuetta ei lupaa hyvää. Haviksen kokemukset tuoreessa muistissa olen vältellyt paikkaa tietoisesti. Pikkuhiljaa hyviä kokemuksia on kuitenkin ruvennut tihkumaan josta rohkaistuneena astuin tyylitellystä ovesta sisään. Enkä katunut.

Ystävällinen henkilökunta ottaa sydämmellisesti vastaan heti alussa. Erityisen vaikutuksen tekee konserttiaikataulumme proaktiivinen huomioon ottaminen - vaikka pöytäkeskusteluun puuttuminen sinänsä onkin epäkohteliasta. Tasan sovittuna kellonaikana taksi odottaa pihassa. Tätä minä kutsun palveluksi!

Hämmentävässä yksimielisyydessä päädymme kaikki menu Sassoon, neljän ruokalajin viritykseen. Yritän vaihtaa jälkiruokaa mutta tarjoilija saa minut ylipuhuttua. Jälkiviisaana kadun alistumistani. Lähdemme liikkelle carne crudolla ja mustalla tryffelillä. Pannulla käytetty tartar-pihvi. Erittäin mielenkiintoista. Kevyt paistaminen taittaa raa'an lihan karkeuden ja tryffeli loistaa. Kiva annos.

Hummeririsotto lähentelee La Placen tasoa. Riisi on keitetty juuri oikeaan asteeseen mutta hummeri maistuu turhan vähän. Palasia on siellä täällä ja näissä makua löytyy mutta itse risotossa hyökkää esiin lähinnä tilli. Onko näin tarkoitus? Ehkä. Itse olisin ehkä keitellyt riisin vaikka rapuliemessä jotta rapujen kuninkaan mausta saataisiin koko ilo irti.

Väliin saamme rosmariinisorbetin. Kerrankin maut ovat kohdallaan! Rosmariinin aromi valtaa suun ja herättää makuhermot todella tehokkaasti. Loistavaa! Tämän jälkeen onkin hyvä maistella Amaronea joka suorastaan huutaa punaista lihaa seurakseen. Pääruuaksi kokki onkin - kuin sattumalta - loihtinut lampaan sisäfilettä. Liha on todella hyvää, juuri oikeaan kypsyysasteeseen paistettua. Mureaa, koostumukseltaan lähes täydellistä. Mutta missä on lampaan maku? Itse maistoin lähinnä hiiligrillin. Ei maussa sinänsä vikaa ole - päinvastoin. Mielelläni kuitenin tuntisin raaka-aineen oman maun. Mascarpone-gnocchit eivät erityisesti loista, niin hyvässä kuin pahassakaan. Pöytäkaveria lainaten "onko tämä nyt sitä mascarponea kun ei maistu miltään?".

Jälkiruoka on pettymys. Mokkavaahtoon on piilotettu kiva sydän mutta tästä en saa mitään irti. Omenajäätelö yrittää pumpata pirteyttä annokseen, siinä vain valjusti onnistuen.

Kokemus on varsin miellyttävä, ei vähiten loistavan palvelun sekä miellyttävän sisustuksen ansioista. Tänne tulen uudelleenkin! Poistumme hyvillä mielin lämpimään taksiin ja kulttuurielämyksien pariin.

Jauhemaksapihvit

Mitä kaikkea lehmän maksan läpi virtaakaan ennen kuin se päätyy myllyn kautta kaupan hyllylle ja sieltä pannulle. Ehkä on parempi olla ajattelematta.

Henkilökohtaisesti jauhemaksapihveistä tulee mieleen lähinnä huonoja kokemuksia, päällimmäisenä ala-asteen ruokala jossa hikeä pyyhkivä, kevyesti ylipainoinen täti lastaa lautaselle reilun annoksen pihvejä sekä muussia, joka on pakko syödä. Hyviä kokemuksia piti hakea kauemmin. Tässä tuli kuitenkin todistettua että maksapihvit eivät ole pahoja per se, kaikki riippuu laittajasta. Tulipas hyvä aasinsilta Thomas Kellerin ruokalaan, jossa kai saa parempia pihvejä kuin ala-asteella. Mutta asiaan.

Maksapihvit

• n 350 g Jauhemaksaa
  
• Kaksi raastettua perunaa
• 1/2 dl Korppujauhoja
• 1 tl Suolaa
• Vapaan kanan luomu-muna
  
• Pari ruopasua pippuria
• Luraus soijakastiketta
  
• Silputtua salviaa ja basilikaa
• Oliiviöljyä Käsinpoimituista oliiveista
  

Ainekset sekoitellaan ja annetaan maustua jääkaapissa mielellään tunteja. Paistellaan vanhan koulukunnan lettupannulla, jolloin pihveistä saa oikeasta tasakokoisia. Myös normaalipannu käy. Tarjotaan haudutetun sipulin, voisen perunamuusin sekä puolukka- tai mustaherukkahillon kera.

Oli muuten loistavaa, vaikka itse sanokin. Ja pitäähän se itse sanoa koska kukaan muu ei sitä tee!

Hirveä illallisella

Tomaattikeitto. Focaccia.
~
Porsasta bbq
~
Hirvigulassi. Puikulaperunapyree.
~
Juustoja
~
Jugurttipannacotta, sitrussalaatti

Mikä erottaa kotikokin ravintolakokista? Ammattitaidon lisäksi ainakin seurusteluvelvollisuus. Kotikokki joutuu repeämään hellan ääreltä myös ruokapöytään. Tämä asettaa suuria haasteita ruuan valmistelulle ja etenkin esillepanolle. Kuuden hengen annoksia ei viitsi ruveta paljon stailaamaan samalla kun jää paitsi juuri siitä parhaasta kalajutusta, päivän politiikan kiemuroista tai kännikokemuksesta.

Alkuun: tomaattikeitto. Helppo valmistaa, nopea lämmittää ja maistuu aina.

• Kuorittuja tomaatteja - laiskoille tölkistä
• Sipulia
• Valkosipulia
• Valkoviiniä
• Tuoretta timjamia
• Suolaa
• Pippuria
• Kermaa (vähän)
• Balsamicoa

Yksinkertaisista aineksista loihditaan maistuvaa soppaa pitkällä valmistusajalla. Lämmöllä ja kiireettä kokoonkeitetty soppa maistuu todella hyvältä. Kiireettä tarkoittaa tässä yli tunnin keittoaikaa.

Väliruokana porsaanfilettä ja bbq -kastiketta (kiitos Jonille reseptistä). Kypsensin suolalla, pippurilla ja balsamikolla maustetun kokonaisen porsaanfileen kelmuun ja folioon käärittynä 70 asteen sisälämpötilaan. Kierittelin siivutetut palat chili- ja paprikajauheissa ja annoin jäähtyä. Tarjosin bataattisipsien ja kastikkeen kera.

• Paketti pekonia
• Sipuli
• Valkosipulia
• 1dl Punaviinietikkaa
• 1dl Espressoa
• 2 rkl äidin joulusinappia
• 1 prk tomaattimurskaa
• 2 rkl fariinisokeria
• 2 rkl hunajaa
• punainen chili
• suolaa
• Hippanen maizenaa suurustamiseen

Pekonit paistetaan rapeiksi. Lisätään sipuli, valkosipuli ja pilkottu chili. Kuullotetaan. Lisätään kaikki muut aineet ja keitetään kasaan n 30min - tunti. Soseutetaan. Tuloksena ehkä parasta maistamaani bbq-kastiketta.

Sitten pääruokaan jossa krediitit menevät jonkun vuoden Etiketti-lehdelle. Tässä huomaa heti milloin resepti ei ole omani kun aineksissa käytetään muitakin määreitä kuin hieman, vähän ja paljon. Pientä sovellusta toki on mukana. Korvasin mm lihaliemen demi-glace kastikepohjalla. Tarjosin hirvigulassin perunamuusin ja mummon kurkkujen kanssa. Hirvi:

• Hirveä
• Vehnäjauhoja
• Öljyä
• 4 Sipulia
• 3 Valkosipulinkynttä
• 2 Paprikaa
• 1 Chilipaprika. Ei liikaa siemeniä mukaan.
• 3 tl Paprikajauhetta
• 1 rkl Tomaattipyreetä
• 1/2 dl Konjakkia (esim Louis XIII)
• 3 dl Punkkua
• Puolikas demi-glace paketti
• Suolaa
• Mustapippuria
• 1 plo Tummaa olutta

Pieni lihat ja pyöritä niitä jauho-suola-seoksessa, ruskista öljyssä. Lihat pois pannulta, tilalle sipuli, valkosipuli, paprika ja chili. Kuullotus. Paprikajauhetta runsaasti sekaan niin että ainekset ovat jauheesta punaisia. Tomaattipyree ja konjakki sekaan. Lihat takaisin ja punaviiniä sekä demiglacea niin paljon että ainekset melkein peittyvät. Loput mausteet sekaan.
Itse keittelin 2-3 tuntia ihan normaalilla liedellä mutta paras lopputulos kuulemma saadaan leivinuunissa n kuuden tunnin haudutuksella. Kaupunkiolosuhteissa tätä ei valitettavasti ollut mahdollista kokeilla. n 30 min ennen valmistumista lisätään pullo olutta.

Juustoina tarjottiin mm 1,5 vuotta kypsytettyä goudaa sekä 1 vuotiasta Appenzelleriä. Todella todella hyviä molemmat. Seuraksi ajattelin alunperin viikunahilloketta mutta Kampin K-kaupasta olivat viikunat loppuneet(!!!). Jouduin siis tyytymään päärynään.

Jälkiruuassa yritin hakea Olossa maistettua jugurtin raikkautta - siinä jopa onnistuen. Pienet onnistumisen elämykset tekevät elämästä mukavaa.

• 3 dl Luonnonjugurttia
• 3 dl Kermaa
• Vaniljasokeria
• Sokeria
• 5-6 liivatelehteä

Kiehautin kerman mausteiden kera ja lisäsin jugurtin sekä liotetut liivatelehdet. Jaon annoskuppeihin ja jäähdyttelin jääkaapissa.
Sitrussalaatissa oli mm appelsiinia, kiiviä sekä jotain ihmeellistä greippiä jonka bongasin puolivahingossa ja pienessä kiiressä. Mehustin näitä jääkaapissa Cointreaun kanssa. Komeuden kruunasi viiden puttonin Tokaji. Yksi lempiviineistäni.

Taitaa olla viimeinen kerta että teen näin paljon ruokaa sillä reseptien kirjoittaminen käy lähes työstä.

Ruokamessut

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Helsingin ruokamessuilla. Ennakko-odotuksia ei juuri ollut. En ehtinyt oikein ajattelemaan miten ruokaa esitellään tai tulisi esitellä.

Vaivaidun suurella vaivalla läpi myrskyisen ja sateisen kaupungin messukeskukseen ja vastassa on kuoleva, huonosti hoidettu kauppahalli. Esillä on pientuottajien sinänsä ihan mielenkiintoisia säilykkeitä mutta vain harvoja saa maistaa. Suurin osa esittelijöistä jurottaa tiskin takana asiakkaiden katseita väistellen. Vain muutamasta kojusta löytyy aitoa markkinatunnelmaa. Halli on puolityhjä ja autio, jotenkin säälittävä. Muutamat kirjakauppiaat ovat pystyttäneet kojunsa keittokirjoja myymään. Lehtiä saa tilata.

Kaikki mielenkiintoinen kuten sushikoulu (3e), aistien matka (5e) sekä erilaiset luennot (5e) maksavat erikseen. Mistä oikeastaan maksoin 12 euroa? Sateensuojasta? Hakaniemen hallista saa saman ja enemmän, ilmaiseksi.

Reissusta jäi käteen lähinnä kysymyksiä;
Mitä virolainen edam tekee messuilla? Ei mitään viroa tai viron elintarvikkeita vastaan. Mutta edam, tämä juustojen Lada. Mitä siinä on maistelemista?
Miten naisten takit liittyvät ruokaan? En ehtinyt kysyä näytteilleasettajalta.

Naapurihallin kirjamessuilta sentään löytyi vuoden keittokirjaksikin valittu HelsinkiMenu. Huomaan olevani erittäin selektiivinen keittokirjojen suhteen. Pidän visuaalisesta ilmeestä, hyvästä ja selkeästä ladonnasta sekä laadukkaista resepteistä. Vähemmän on enemmän. Hesarin ruokatorstain kirjaa teki mieli mutta kuvia oli liian vähän. Tunnen itseni jälleen lapseksi.

Redüttchen

Saksa kuuluu niihin maihin joiden kulinaarinen jalanjälki on hyvin pieni. Ystävääni lainaten, saksalaiset eivät osaa tehdä mitään muuta tyylikkäästi paitsi autoja. Ja onhan sitten tietenkin olut - jota tehdään ja juodaan hyvin. Saksan lahja maailmalle.

Entinen pääkaupunki Bonn uinuu Berliinin varjossa rauhallisena perjantai-iltana. Iso osa hallinnosta sekä kansainväliset edustustot ovat lähteneet. Tietyt asiat eivät kymmenessäkään vuodessa ole kuitenkkaan muuttuneet. Yksi on Redüttchen-niminen ravintola Bad Godesbergin keskustassa. Lyhyt mutta ytimekäs ruokalista sekä mahtava fiilis. Siinä missä suomalaiset ovat pitkiä aikoja hiljaa, naapuripöydän saksalaisilla juttu ei todellakaan lopu kesken. Aina pitää päästä sanomaan viimeinen sana.

Maassa maan tavalla ja lasi Kölsch:iä pöytään, mietintämyssyksi. Alkuun puolikas annos Reibekucheneita - eräänlaisia raastetusta perunasta ja sipulista väännettyjä perunakakkusia lohen kera. Lohi kuuluu täällä sisämaassa ylellisyystuotteisiin samaan aikaan kun Suomessa sitä syötetään rehuksi. Hullu on maailma. Lätyt maistuvat hyvältä. Tämä kuuluukin niihin harvoihin asioihin joita runsas rasva parantaa.


Pääruuaksi reilu annos lampaan kyljyksiä, rasvassa uivia paistiperunoita sekä pekonilla höystettyjä papuja. Tästä ei todellakaan jää nälkä. Kaikki maistuu kivalta mutta tässä vaiheessa rasvassa uittaminen rupeaa jo häiritsemään. Ainoastaan liha on onnistunut pakenemaan voin kosketukselta. Annoksissa näkyy ronski ote, hiireily ja turha kikkailu jätetään naapurimaalle. Vatsa tulee täyteen ja kasvaa. Elintason pitää näkyä!

Naapuripöytään virtaa Hefe-Weizenia sekä Kölschiä. Jälkiruokaa ei saa mahtumaan parhalla tahdollakaan, joten teen niinkuin lokaalit, tilaan oluen.

Olo

Jälleen uusi tulokas Helsingin ravintolaskenessä, Olo, pelaa pohjoismaisuutta korostavan kortin. Käytämme sesongin raaka-aineita, lähiruokaa, blaa blaa kuka vakavasti otettava ravintola ei tee näin? Pitihän se käydä tarkistamassa, missä liemessä paikka on oikeasti keitetty.

Paikka on aavistuksen kolkko ja hallimainen, hämyisestä valaistuksesta huolimatta. Pelkistettykin on, ei kuitenkaan niin pahasti ettei pöytäliinoja saisi olla. Propsit tästä.

Alkuun ei amusea. Tämä vapaaehtoinen ruokahalun herättäjä, keittiön tervehdys, on osaltaan kokenut ajatuksena pienen inflaation, niin monessa paikassa sitä tarjotaan. Tietenkin parempi on jättää se kokonaan väliin kuin tarjota vain jotain, koska se on pakko olla. Olo heitti pöytään sinänsä ihan maistuvaa leipää sekä voita.

Menun juomapaketti pisti lähes poikkeuksetta jokaiselle annokselle jotain ja tarjoilijakin painotti että valitsemani new wave on juomapaketti eli muutakin kun viiniä isketään tiskiin. Classic painottui nimensä mukaisesti viiniin vanhoista tuottajamaista.

Alkuun maa-artisokkacreme, sinisimpukkaflan ja tattibrûlee. Tuhti annos. Kun on tullut maistamaan seitsemää ruokalajia ei ole tarkoitus vuorata vatsalaukkua rasvalla heti alkuun. Sinänsä kiva, kaunis annos ja vielä hyvänmakuinenkin. Cremeä, flania sekä brûleeta oli vain liikaa. Tarjoilija myönsi tämän ja muutosta on kuulemma luvassa kunhan ruokalistat vaihtuvat tammikuussa. Varsinkin makeahkot tatit olivat loistavia.

Sitten kylmää kyyhkynrintaa, täytteenä ankanmaksaa ja savoijinkaalia. Ankanmaksan kanssa oli säästelty sillä se ei juurikaan maistunut. Kyyhky sinänsä oli maukasta. Tässä new wave tarjoili alea kun classic tyytyi punaviiniin. Tämän jälkeen paahdettua siikaa joka oli lähes täydellistä. (huomattavasti parempaa kuin esim Haviksessa toim. huom.) Maustepippurikastike oli maltettu jättää sopivan miedoksi ja kalan oma maku pääsi hyvin esiin.

Pääruoka eli härännoisetit oli laadukasta lihaa tasaisen punertavaksi paistettuna. Punaviinikastike ei jäänyt erityisemmin mieleen ja miinuksena perunakroketti. En ymmärrä miksi yhtään mitään täytyy uppopaistaa rasvassa, ellei sitten halua piilottaa makuja. Amerikkalainen punaviini oli todella tuhti shiraz joka pesi ranskalaisen kilpailijansa pöydän vastapuolelta tähtilipun mitalla. Sacré coeur!

Alun vaahtoja lukuunottamatta annoskoot olivat sopivia joten vielä mahtui. Murennettua kultaista Auraa sekä saksanpähkinöitä jättivät tomaattihillokkeen sivuosaan. Plussaa viinisantsista!

Loistava valkosuklaavaahto saattoi pöytään varsinaisen finaalin, jugurttivanukkaan. Annos oli iso mutta ah niin hyvää. Marinoidut hedelmät piristivät jugurtin tasaisuutta ja päälle soviteltu sorbet sekä passionvaahto kruunasivat kokonaisuuden.

Palvelu oli koko matkan ajan ystävällistä, asiantuntevaa sekä selostavaa. Pidän siitä ettei ruokia ja juomia vain lätkäistä eteen vaan jokaisesta jaksetaan tarinoida edes yhden lauseen verran. Hinta-laatu-skaalani kääntyy plussan puolelle, niin ruuan kuin palvelunkin suhteen.

Hotelliaaminen

Hotelliaamiset ovat hyvä keksintö. Aamiaiset tarjoavat hyvät puitteet esimerkiksi neuvotteluihin tai vaikka kiireisten ystävien tapaamiseen. Listaisinkin aamiaiset samaan kategoriaan lounaiden kanssa.

Helsingin keskustan tarjonta aamiaisten saralla on laajaa mutta hotelleita lukuunottamatta, oikeastaan mikään paikka ei avaa ennen kello kahdeksaa (jos joku tietää poikkeuksen, niin kertokaa ihmeessä!). Matkan varrella on nähty mm Klaus K, Torni, Holiday Inn että perus-Scandic. Scandic:ia käytän verrokkina sillä sen n 10e hinta on mielestäni tarjottuun laatuun nähden erittäin kohtuullinen, muiden paikkojen ollessa järjestään kalliimpia.

Tänään valinta osui - vaihtelun vuoksi - Kampin Radisson SASiin.

Ensimmäinen havainto on, että täällä ei syödä pummilla. En minä siis tietenkään, mutta ne muut. Täällä kysytään säntillisesti huoneen numero ja myös maksun voi suorittaa saman tien. Aika esimerkillistä toimintaa. Yleensä porukka hämääntyy täysin, kun aamiaista yrittää maksaa. "Mitä, ettekö te asukaan tässä hotellissa?". Tai ehkä vain näytän liian stereotyyppiseltä hotellivieraalta.

Valikoima on mukava, aavistus Scandicista ylöspäin - niin laadun kuin valikoimankin suhteen. Croissantit eivät kuitenkaan ole tuoreita. Kivana detskuna kokki - joka tosin pitää herätellä keittiöstä - paistaa toiveiden mukaisen munakkaan. Tälläiseen palveluun törmään ensimmäisen kerran Suomessa. Munakkaita saa toki muualtakin mutta ne eivät yleensä sisälly hintaan.

Aamiaistila on erittäin kapea ja japanilaisen tyylisuunnan mukaan sisustettu. Tosin hieman puolitiehen ollaan jääty. Lopputulos on jotain Suomen ja Japanin välistä, ei nyt kuitenkaan askeettista Venäjää. Varsinkin astiasto, muisto kultaiselta kahdeksankymmentäluvulta, ansaitsee pyyhkeitä.

Kahvia tuodaan pöytään ja rauhassa saa jutella. Hinta 17e on kova mutta käsintehdyn munakkaan takia sen voi silloin tälllöin jopa maksaakin.

Suolakeksit

Kyllä, suolakeksin pitää olla suolainen. Mutta jos kieltä kirvelee ja jano on kuin oravalla autiomaassa ei tuotekehittelyssä olla aivan onnistuttu. TUC salt & pepper venyttää sietokyvyn rajaa vähän liikaa.

Valmiit letut

Dr Oetkerin lettujauhe lupaa paljon. Lisää vain maito, anna minuutti aikaa ja paistaminen voi alkaa. Vielä tekemättömässä tv-mainoksessa hyvin istuvaan pukuun pukeutunut isä löysää kravatin, käärii hihansa ja yllättää aurinkoisesti hymyilevän perheensä laitamalla kerrankin ruokaa. Lapset hihkuvat, isän poskeen on jäänyt hieman jauhoa joka on kaikkien mielestä todella hauskaa. Kamera sumentaa perheen taustalle ja purnukka tulee ruutuun, luvaten ikuisen perheonnen ja tyytyväisen perheen.

No mikä on totuus? Aina ei edes ruokablogin kirjoittaja jaksa itse leipoa lettuja tai vääntää hilloa. Joskus on kiva löysätä kravattia ja ostaa valmista hilloa sekä puolivalmiita lettusia. Hävyttömän kallis paketti auki, maito sisään ja reilu sheikkaus. Paketin ohjeen mukaan purtiloa pitäisi sekoitella voimakkaasti ainakin minuutin. Tämän jälkeen vielä minuuttia vetäytymistä ja paistaminen voi alkaa. Näppärää.

Mutta mutta. Taikina on turhaan kaunistelematta aivan hanurista. Vaikken itseäni kovin jauhopeukalona pidäkään, olen kuitenkin lyhyen elämäni aikana monen monta pitsireunaista ohukaista paistanut - ja vielä hyvällä menestyksellä. Nyt saatiin eräänlainen ennätys aikaiseksi. Uudella teflonpannulla runsaasti öljyä ja silti taikina tarttuu kiinni (!). Aivan uskomatonta liisteriä. Letun ehjä kääntäminen olisi vaatinut tyhjiönostimen.

Tuloksena siis lettuja jotka muistuttivat enemmän puoliraakaa leipää, niin värin, koostumuksen kuin maunkin suhteen. Mautonta raakaa lettutaikinaa ja hilloa. Nam.

Osittainen selitys löytyi purkista. Pohjalle oli nimittäin jäänyt sentin kerros liukenematonta mömmöä. Millä ilveellä tämä olisi pitänyt saada mukaan?

Yleensä en tähtiä saati pisteitä jaa mutta oetker vetää pohjat katteettomista lupauksistaan. 0p.

Kukkakaalikeitto

Mitenkäs se vanha tarina räätälistä menikään? Ei tullut takkia vaan tuli housut, sukat jne. Myös ruuanlaitto on välillä jännittävää puuhaa. Täynnä vauhtia ja vaaratilanteita.

Ajattelin suuressa valaistuksessasi ja loputtomassa suuruudenhulluudessani tehdä k-kaupan ahvenen seuraksi kukkakaalipyreetä. Sellaista kivan notkeaa, ikäänkuin kastikkeen korviketta. Ja sitten vielä perunoita.

No kaikki meni hyvin siihen asti kunnes tehosekoitin oli jo laulanut muutaman rundin. Vesi. Niin, sitä ei kannata olla liikaa. Kevyt näpäytys kauhalla päähän, kiroilua ja itsetuhoisia ajatuksia. Miten minä saatoin.

Kaikille - suurille neroillekin - maanantai on huono päivä. Annoin siis armon käydä oikeudesta enkä antanut lupaavasti alkanutta töhnää ytv:n haltuun vaan päätin tehdä siitä soppaa. En enää muista miksi ostin inkivääriä mutta se sopi mielestäni hyvin tähän mielentilaan. Ja vielä ripaus suolaa. Eli kokonaisuudessaan:

• Kukkakaalia
• Merisuolaa
• Pippuria
• Tuoretta inkivääriä
• Chilijauhetta

Ja koristeluun:

• Oliiviöljyä
• Tuoretta korianteria
• Rucolaa

Ja hyväähän siitä tuli! Inkiväärin ja chilin kombo sulattaa orastavan flunssan tehokkaasti pois. Höyrystää tehokkaasti maanantaiahdistuksen tipo tiehensä.

Ainoa huono puoli jonka keitosta keksin on väri. Likaisen valkoinen väri keitossa on öbaut yhtä eroottista kuin .. No ei se ole.

Henri'x BBQ

Henri'x on mielenkiintoinen ravintolaketju. Edesmennyt Henri'x room oli lounasta lukuunottamatta miellyttävä tuttavuus. Samoin Tehtaankadun Henri'x, paikkana jossa hinta ja laatu kohtaavat.

Pitkään on ollut tarkoituksena tutustua Kampin kauppakeskuksen BBQ houseen ja aika löytyi viimein tänään.

Alkuvaikutelma on mukava. Pelkistetty kattaus ja mielenkiintoinen tapa valita ruuat raksi-ruutuun-menetelmällä. Muutama alkupala ja jälkiruoka mutta paino on selvästi pääruuissa eli lihassa. On sisä- ja ulkofilettä, poroakin. Lisukkeeksi saa valita kastikkeen sekä yhden kolmesta lisukevaihtoehdosta. Myös viinilista on kerrankin osattu typistää tarpeeksi. Tarjolla on peräti kolme vaihtoehto. Hyvä, parempi ja paras. Kaikkia ilmeisesti niin punaisena kuin valkoisenakin. Tosin valkoviini ja punainen liha sopii yhteen kuin isänmaallinen upseeri hotelli Hanheen.

Kun liha on ravintolan pääasia, tulisi siihen suhtautua asiaankuuluvalla herkkyydellä. Ilmeisesti paikassa on grilli mutta esimerkiksi vetäytymisestä ei olla kuultukaan. Oma pihvini oli keskeltä lähes raaka ja ulkopuolelta kuiva. Kuka tahansa osaa paistaa pihvin paremmin. Choron kastike maistui mukavalta mutta maku olisi saanut olla tiiviimpi. Seuralaisen lisukkeet, maalaislohkoperunat sekä haudutettua punakaali-, sipuli- ja papupaistos oli yllätyksettömyyydessäänkin hyvää ja asiaankuuluvaa.

Omat "modernit"-lisävarusteeni eli pinaatti sekä vuohenjuustoperunapyree olivat sen sijaan pettymys. Pinaatti vielä meni hienoisesta vetisyydestään huolimatta. Tämä ei tosin mielestäni sovi pihvin lisukkeeksi, mutta siitä saan syyttää vain itseäni. Karkein alisuoritus oli kuitenkin perunapyree joka maistui lähinnä vanhentuneille perunoille. Ei pyreetä uusista perunoista kuulukaan tehdä mutta rajansa kaikella. Tästä huomautettuani tarjoilija sanoi suurinpiirtein "Aha. Ei pitäisi olla. No kerron keittiölle terkut.". Pieni pahoittelu tai edes keittiön vastaus olisi parantanut mielialaani huomattavasti. Sellaista oli kuitenkin turha odottaa.

Lopuksi vielä lasku ja mukava vaahtokarkkiylläri joka vastasi makeusasteeltaan jälkiruokaa. Kiva bonus! Ilmeisesti paikka ei ole läpeensä paha sillä muilla on ollut hyvääkin sanottavaa. Itselleni tämä kerta kuitenkin riitti. Ensi kerralla kokeilemme - lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen - naapurin eli Johan Ludwigin pihvejä. Aika kultaa muistot joten odotukset ovat korkealla.

Riisi al dente

Tänään oli heikko hetki ja aika matkia. Kun ei jaksa ammentaa omasta mielikuvituksestaan on kiva lainailla muilta.

La Place - ravintolassa pidän erityisesti risotoista. Ainakin yksi salaisuus piilee riisin kypsyysasteessa. Se on täydellinen. Yleensä risotto keitetetään mielestäni pilalle ja riisin annetaan puuroutua. Eri makuja on vaikea erottaa eikä suutuntuma ole hyvä. Placen pojat eivät myöskään säästele oliiviöljyn kanssa ja satsi onkin mukavan mehukasta.

Viime viikolla maistelimme vuohenjuustorisottoa ja ajattelin kopioida saman. Hyvin se onnistuikin, mutta on maku edelleen vain varjo esikuvastaan. Otetaan

• Risottoriisiä
• Sampanjaa (esim Krug)
• Siitakesieniä
• Sipulia
• Lihalientä
• Oliiviöljyä (käsinpoimituista oliiveista)
• Puolikuivattuja tomaatteja
• Vuohenjuustoa

Riisi kuullotetaan oliiviöljyssä kattilassa. Pannulla otetaan sipuliin ja siitakesieniin kevyt bruna pintaan. Sampanja kaadetaan riisin päälle ja annetaan imeytyä. Tämän jälkeen lisätään lihalientä pienissä annoksissa kunnes riisi on juuri ja juuri al denteä - sehän kypsyy vielä kattilassa kuitenkin. Mukaan sekoitetaan pienityt tomaatit sekä vuohenjuusto. Hetki vetäytymiseen ja välitön tarjoilu ettei riisi kypsy liikaa.

Puolikuivattuja tomaatteja en todellakaan tähän väliin jaksanut itse käydä vääntämään mutta onneksi herra Stockmann oli hoitanut varastoonsa Toscanalaisia auringon suutelemia punakylkiä. Maku ei tietenkään ole sama kuin itse tehdyn, mutta vältti näin arkena.

Vuohenjuustoa en meinannut ensin jaksaa edes laittaa koko risottoon sillä olin hakenut sen naapurin Valtsusta. Perus Presidenttiä, sama jos laittaisi valkoista rasvaa ruokaan. Ensi kerralla kokeillaan jotain styrkimpää settiä.

Suurin pettymys oli kuitenkin tryffeli. Löysin purkitettua valkotryffeliä ihmeellisen edulliseen hintaan (n 8e / 15g) ja siivuttelin jaloa sientä risoton päälle. Maku oli kuitenkin lievästi sanottuna pettymys. Eihän tämä maistu miltään! Makua ei siis todellakaan ollut. Nopeasti tryffeliöljyä kaapista riisin päälle ja taas levisi hymy huulille.

Lisukkeeksi otin työkaverin vinkistä valmiiksi marinoitua karitsaa sekä leivoin Pastanjauhajien perunalastuja. Tietenkin jouduin hieman editoimaan reseptiä - sillä mitään ei saa suoraan kopioida. Käytinkin paistamaan valkosipulioliiviöljyä. Maku oli yllättävän lempeä. Ei yhtään niin tunkkainen kuin pelkäsin.

Safka

Ravintola Safkasta tulee ensimmäisenä mieleen Kuurna. Molemmat sijaitsevat Kruununhakalaisen kerrostalon kivijalassa ja ovat pieniä ja sympaattisia. Safkassa tosin on enemmän tilaa ja pöytäliinat. Palvelu on Kuurnan pelkistettyyn näytelmään verrattuna lähes ylitsevuotavan ystävällistä. Mikään ei tunnu olevan ongelma.

Ilta hämärtyy ja päädymme - hämmentävän yksimielisesti - "Safka menu"-iloitteluun. Tuntuu etten viimeaikoina juuri muuta kuin suositusmenyytä ole syönykään. Tosin miksi pitäisi, juuri tämän pitäisi olla ravintolan käyntikortti.

Alkuun ahvenliemi. Kala todellakin maistuu siltä miltä pitääkin eikä sitä ole hukutettu kermaan. Silti liemi on saatu maukkaaksi. Seassa vielä erilaisia rouskuvia vihanneksenpaloja ja vieressä kirnuvoilla komistettua ruisleipää. Erittäin hyvää. En varsinaisesti ole kuivan sherryn ystävä mutta tässä suositusjuoma passaa ihan ok.

Seuraavaksi jokiraputrilogia. Keitto on aivan loistavaa. Sopivan täyteläistä ja maukasta olematta kuitenkaan liian läpitunkeva tai tunkkainen. Kakku sen sijaan on aivan liian tillinen. Ei tillissä sinänsä mitään vikaa ole mutta nyt kakkuun olisi voinut tunkea vaikka tofua ja maku olisi ollut aivan sama. Ravun haaskausta siis. Salaatti oli melko suoraviivainen mutta sellaisenaan ihan ok.

Pääruoka on hevosen tournedos. Hevosta ei usein tulekaan syötyä, ellei meetvurstia lasketa. Eipä sitä tosiaan kovin monen lähikaupan lihatiskistä löydykään. Liha on todella mureaa, sopivan kypsää ja sitä on paljon. Ei mitään hienostelukikkailua vaan kerrankin reilu, kunnon pihvi. Lisukkeena oleva kotijuustolla täytetty perunkakku sen sijaan ei loista. Kuiva ja kohtuullisen mauton kakkurainen vaatii tuhdin kulauksen viiniä ennen saattamista viimeiselle matkalleen.

Kotimaisista juustoista on löydetty kelpo yksilöitä mutta parempiakin olen maistanut. Kotimaisuus on hyvä asia ja lähiruoka on muotia mutta se ei saisi olla itseisarvo. Tässä ollaan jo rajamailla olisiko kannattanut tilata herkut mieluummin esimerkiksi Ranskasta. Portviini toimi hyvin.

Jälkiruuaksi vielä kivan makuinen joskin yllätyksetön mansikkaparfait. Lopuksi vielä kotimaista Calvadosta ja espresso.

Kun koko kokemuksen laskee yhteen päädytään reilusti plussan puolelle. Kohtuuhintainen ruoka ja juoma, hyvä palvelu ja mukava miljöö. Jos asuisin naapurissa voisin käydä täällä useamminkin.

Kotiruokaa

Kiire on pahasta. Kun tekemistä riittää niin ruuanlaitto on yleensä ensimmäinen asia joka joustaa. Kun ruokaa ehtii laittamaan, ei siitä kerkeä kirjoittamaan. Kierre on valmis.

Eräänä sunnuntaina aikaa kuitenkin riitti ja päätin - Postresin lounaan innoittamana - kokeilla paistella kunnon pihviä. Entrecôte sopii varsinkin grilliin mutta toimii se näköjään uunissakin. Paistoin ensin lihat folioon käärittynä uunissa jonka jälkeen editoin pintaa pienellä polttimella.

Seuraksi väänsin Arzakin innoittamana oman version tästä kukan muotoon taiteillusta uppomunasta. Kiehautin munan tuorekelmussa n 3 minuuttia jolloin valkuainen hyytyi. Muotokin oli sinnepäin. Ainakin huomattavasti parempi kuin kekkosena keittäen. Lautaselle asettelin yhden kesäsipulirenkaan jonka sisään kaadoin tryffeliöljyä ja ripottelin gourmet-suolaa. Maku on maittava kun keltuainen lurahtaa petinsä päälle.

Kun uuni kerran oli päällä, pilkoin vielä kaappiin jääneet herkkusienet sekä hieman sipulia. Päälle uutta rosmariinilla maustettua viinietikkaa, suolaa, pippuria sekä oliiviöljyä. Kohtuullisen mielikuvitukseton vääntö mutta etikka toi tähän uutta juttua.

Sitten pettymykseen. Suurella vaivalla kuorin n litran herneitä ja soseutin ne. Keittelin survosta kattilassa kerman ja suolan kanssa. Suolaa lurahti kuitenkin turhan avokätisesti ja sokeriset paikkausyritykset olivan tuhoontuomittuja. Maku oli siis suoraansanoen karmaiseva. Hyvältä se kuitenkin näytti ja päätyi siitä syystä lautaselle.

Liha oli loistavaa joskaan ei niin hyvää kuin seuraavana päivänä grillattu saman erän setti.

Havis on kala

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen kun muistelee vierailua Haviksessa? Hinta. Aloitetaan alusta.

Tänne on pitänyt tulla jo pitkään. Vanha puoli on täynnä rapuja juhlivia joten jouduimme uudelle puolelle. Ei pöytäliinoja. Hmph. No samat setit kuitenkin, meille luvattiin.

Seurueellemme on yleensä kohtalaisen helppo myydä mitä tahansa joten myös tiedustelut alkusampanjasta hyväksyttiin yksimielisesti. Non-vintage Nicolas Feuillattea. "How tacky" sanoisi ystäväni Pat Bateman. Onneksi hän ei ollut paikalla.

Valitsimme saaristolaismenuun joka on ilmeisesti voittanut jonkintasoisen kisan. Saaristosta ja ruuasta tulee ensimmäisenä mieleen ruotsinlaivojen "saaristolaispöytä". Onneksi täällä ruoka oli sentään parempaa.



Alkuun kalan elämä. Hauska idea, plussat siitä: mätiä, graavilohta ja samaa kalaa sekä lämmin että kylmäsavustettuna. Mutta toteutus aavistuksen verran mielikuvitukseton. Ainoa kohokohta oli lämminsavulohesta ja ainakin kapriksista duunattu mössö. No kala maistui kalalta, kuten pitääkin. Mutta en halua maksaa näitä summia kamasta jota saa suoraan kaupasta.

Väliin tuore osteri joka ei onneksi tuottanut mahakipuja. Kovin kokenut osterinpuputtaja en ole mutta pitääkö otuksen liikahtaa kun sen päälle roiskaisee sitruunamehua?



Pääruokana olikin sitten loimutettua siikaa kera hernepyreen ja porkkanakastikkeen. Lautanen oli tukossa. Yksittäisille raaka-aineille ei annettu tilaa hengittää vaan kaikki oli läimitty sikinsokin lautaselle ja lautanen täyteen. Värit toivat mieleen tarhaikäisen väriliitutyön. Kala maistui vaikka aavistuksen kuivakkaa olikin. Samoin hernepyree oli onnistunut paremmin kuin oma kokeiluni (josta lisää myöhemmin).

Jälkiruuaksi vielä vadelmapannacotta sekä kaakaosorbettia. Kiva päätös jossei nyt mitenkään mieleenpainuva makuelämys.

Sitten hinta, 120e/hlö. Päädyimme yksimielisesti siihen että olemme saaneet parempaa ruokaa edullisemmin. Ja vielä monta kertaa. Laskuun toi oman lisänsä sampanja joka kustansi 16e lasi. Espresso oli myös hinnoiteltu kivasti 4,5e hintaiseksi. No pitäähän Etelärannan vuokrat jollain maksaa muttei vastaisuudessa ainakaan minun rahoillani.

Päällimmäisenä jäi mieleen korkea hinta jolle ei saatu tarpeeksi vastinetta.

Herra Arzakin hoivissa

Mitä odottaa kolmella Michelin tähdellä koristellulta ravintolalta? Sitä mitä opas lupaa, oman matkan arvoista kokemusta eli lähes täydellisyyttä.

Kello lyö kahden ja taksikuski karauttaa pihaan. Sisällä on vielä kohtuullisen hiljaista, paikka täyttyy vasta kolmen maissa. Meidät saatetaan pöytään ja eteen lyödään ruokalistat.



Ensimmäinen yllätys. Odotin, en tiedä miksi, että tarjolla olisi vain jonkinlainen supistettu lounaslista. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Valitsimme siis sen suuremmin murehtimatta maistelumenun sekä pullon tätä varten pullotettua viiniä.

Sommellier tuo pullon pöytään. Ei todellakaan mikään runopoika! Mies näytti nahkaisine essuineen enemmän juuri peseytyneeltä teurastajalta. Ilmeestä päätellään kaveri oli ennen työvuoroa käynyt astumassa kymmenen tammaa. Sen mukaiset olivat tosin myös jutut. Ei vuolasta selostusta alueesta, rypäleistä, auringon lankeamisesta juuri etelärinteelle. Ei. Pientä murahtelua sekä arvostavaa mimiikkaa.

Tämän tasoinen ravintola on kuin huippuunsa viritetty kone. Sen saimme huomata myös ensimmäisten ruokalajien saapumisesta. Hyvä että viiniä ehdimme maistaa. Tahti oli turhankin kova ennen kuin ravintolaan saatiin lisää asiakkaita. Keittiö jauhoi tilauksia läpi ilmeisen rutiininomaisesti ja vauhdikkaasti.

Saimme siis amuset. Kahdenlaista kalaa, sienirisottoa sekä lientä. Ei vielä mitään varsinaisia makuelämyksiä. Maut enemmän kuin kohdallaan muttei mitään uusia kokemuksia. Esillepano sinänsä ansaitsee hatunnoston. Kuin taideteoksia.

Häiritsevää oli englanninkielen taito tai lähinnä sen puute. Osaan espanjaa ja tulen sillä toimeen. On kuitenkin hieman eri asia tilata listalta kalaa kuin ymmärtää tarjoilijan selostus ruokalajeista. Ihan kaikkia detaljeja en varmasti ymmärtänytkään mutta onneksi saimme täydellisen listan mukaamme.

Tämän jälkeen saapuikin oma suosikkini. Ankanmaksalla täytettyjä viikunoita. Yksinkertaiselta kuulostava annos oli häikäisevä, niin maultaan kuin ulosanniltaankin. Harmittaa etten ottanut kuvaa. Tämä suli suussa.

En aivan kaikkia lajeja listaa vaan keskityn kokokohtiin. Seuraava sellainen oli uppomuna tryffeleillä sekä taatelilla. Uppomuna oli taiteiltu kukaksi ja maku, no yllätys sinänsä, todella todella hyvää.

Toisena pääruokana sain kyyhkyä. Miten kyyhky, tai liha ylipäänsä onnistutaan paistamaan näin täydelliseen kypsyysasteeseen? Reunoilla hiven ruskaa, loput tasaisen punaista. Nam. Pääruokia tuli kahdelle ruokailijalle yhteensä neljä. Edellisen lisäksi karitsaa, pitkään haudutettua vasikkaa sekä kalaa jonka tiedän vain ulkonäöltä (ruma).

Jälkiruuat olivat muuhun annoskokoon nähden ruhtinaallisia. Ensin suklaasinfonia jossa erilaisista suklaalaaduista oli loihdittu mitä erinäisimpiä teoksia. Ja suklaata oli paljon. Tämän seuraksi suklaajäätelöä. Toisella kierroksella mm juustojätskiä. Kermaa parhaassa muodossaan, parasta maistamaani. Päällä vadelmahilloketta. Kahvien kanssa vielä kuvan mukainen lajitelma erinäisiä herkkuja.



Vatsa täynnä voikin sitten kertoa kaiken sen, mihin en ollut tyytyväinen. Suomalaisella ravintola-eliitillä ei ole maailmallakaan hävettävää, ainakaan palvelun tason suhteen. Kun nuori tarjoilijatyttö, kuin juuri kävelemään opetellut varsa, hymyillen vetäisee juuri ja juuri lopetellun lautasen alta, tulee suomalaista eleetöntä mutta asiantuntevaa palvelua ikävä. Ainakaan aluksi ei todellakaan saanut syödä rauhassa ja antautua makujen vietäväksi. Olo oli kuin DDR:n kansalaisella, jatkuvasti tarkkailun alla.

En todellakaan ollut paikan ainoa ruokaturisti. Lähes jokaisessa pöydässä räpsyi kamera ja puhuttiin muuta kuin espanjaa. No eipähän turhaa jännitelty.

Onko Arzak ansainnut kolme tähteä? Verrattaessa esimerkiksi Chez Domiqueen jää todella kaipaamaan asiallista palvelua. Vaikka Dompassakin unohdettiin santsikaato kahvia on käytös muuten moitteetonta. Ruuan suhteen mennään mielestäni hyvinkin rinta rinnan. Hinnaltaan Arzak on jopa edullisempi. Ero tosin tuntuu lähinnä viineissä joiden kanssa ei siis todellakaan kannata sniiduilla.

Sardiinit meren äärellä

Olen saapunut kivenheiton päähän Baskimaasta, juuri ja juuri Cantabrian puolelle. Kärsimätön odotus palkitaan kun kymmenen aikoihin myös paikalliset ryömivät asunnoistaan päivälliselle. Paikka on valittu jo aamulla, yksinkertainen katos Castro-Urdialiksen satamassa.

Istun alas pitkälle puupenkille, pöydillä ei pöytäliinoja ole. Laminoidulla listalla on neljän laatuista kalaa, ensalada mixta:a sekä juomia. Valitsen tusinan tuoreita sardiineja, pullon viiniä, salaatin sekä leipää.

Kalat ovat todella hyviä vaikkakin suolaa onkin lurahtanut kohtuullisen paljon. Salaatti raikasta, keipä tuoretta ja viini maistuvaa. Yksinkertaisesti loistavan ruuan lisäksi hyvää on myös tunnelma. Ihmisiä kulkee edestakaisin, pöydät täyttyvät ja iloinen puheensorina raikaa pimeään mutta lämpöiseen kesäyöhön.



Lähin vertauskohta joka tulee mieleen on Savonlinnan Seurahuoneen katolla tarjoillut muikuilla täytetyt laudat. Kala on loistavaa joskin mielestäni turhaan leivitettyä. Kuuman rasvan ja jauhon haju jääkin vaatteisiin viikoksi. Tunnelma on kuitenkin enemmän kuin kohdallaan.

Yhteislasku on reilu kymppi ja yksinkertaisuudestaan huolimatta - tai juuri siksi - paikka pesee monta reissun aikana nähtyä tusinaruokalaa. Tämä osaltaan selittää sen miksi Espanjassa syödään kalaa moninkertaisesti muuhun Eurooppaan nähden.

Pyttipullat

Kyllä maalla on mukavaa. Voi mennä reilusti puskaan kuselle, ottaa toisenkin oluen saunan jälkeen ja syödä epäterveellistä ruokaa. Tai kuunnella luonnon ääniä ja haistella puhdasta luontoa. Eli läheisen tien huminaa ja sikalan tuoksua. Olen kotona! No Kampissa ei sentään ole sikalaa, eikä omaa saunaa.

Autovammaisena täystyöllistettynä maalaistalon remontoijana ei ole aikaa hurauttaa lähimpään Prismaan ihan joka päivä. Vakituiset asukkaat ovat onnistuneet tappamaan kylän ainoan kaupan joten siitäkään ei tukea saa. Seuraava ruokalaji syntyikin jääkaapin pohjalle jääneistä, vielä syömäkelpoisista tähteistä.

• Naudan jauhelihaa
• Korppujauhoja
• Reilusti valkosipulia
• Muutama Bressen-kanan muna
• Mustia kalamata-oliiveja
• Fetajuustoa
  
• Suolaa
• Pippuria

Kastike:

• Punaviiniä (tässä chateau Palmerin jämät)
• Tomaattimurskaa
• Suolaa
• Pippuria
  

Ainekset pienitään ja sekoitetaan kunnes koostumus on hyvä. Massan kannattaa antaa seisoa jääkaapissa ainakin tunteja, jos pulliin haluaa makua (yleensä ihan hyvä idea). Kokemuksesta puhun. Kastike keitellään kasaan ja haudutellaan valmiiksi muotoillut pullaset siinä lämmöllä ja hartaudella.

Feta on mielenkiintoinen raaka-aika sillä sen maku on todella mieto. Kevyt-fetat voi samantien unohtaa mutta myös täysirasvaiset ovat mielestäni mauttomia. Juusto pitääkin marinoida kunnolla jossain hyvin maustetussa öljyssä. Tämän jälkeen Feta sopii sellaisenaa esim salaatteihin.

Miksi siis laitoin Fetaa näihin pullasiin? Kokeeksi. Mautontahan se oli. MOT. Eli eli ei enää kypsennettyihin ruokiin. Väriähän juusto antaa ja tuo kivan (?) lisän ruuan nimeen. Kyllähän esim Feta-pinaatti-piirakka kuulostaa jotenkin pirteältä ja eksoottiselta. Kreikan saariston kuumat mutta pimeät yöt, Ouzo virtaa, lautaset särkyvät. Vertaa vaikka maksalaatikko, joka tuo mieleen verkkopaitaisen, keski-iän ylittäneen miehen, joka katsoo urheiluruutua keskiolutpullo kädessä.

McCerveza

Espanja on ruuan suhteen mielenkiintoinen maa. Tilatessa lihaa tai kalaa yleensä myös saa lihan tai kalan, eikä sitten juuri muuta. Turhaa kikkailua ei pahemmin harrasteta. Yksinkertaisuus kunniaan!

Yllätys ei sinänsä ole että pohjoismaiden ja USA:n ulkopuolella suhtautuminen alkoholiin on yleisesti ottaen kohtuullisen rentoa. Olut ja viini ovat ruokajuomia - eikä niiden kohtuullinen nauttiminen tarkoita sielun myymistä perkeleelle.

Jopa Mäkkärissä aterian juomavaihtoehtona on viilentävä Mahou-olut. Tästä muistuu mieleeni episodi Taco Bell:ssä jossain Las Vegasin lähettyvillä. Myyjä meinasi revetä naurusta yrittäessäni tilata olutta. Kun suusta viimein tuli muutakin kun hervotonta ulvontaa oli reaktio suurinpiirtein "Heh, aika hyvä, mitä sä oikeasti haluat juoda?".

Pyrin yleensä kiertämään pahimmat turistialueet kaukaa. Tämä reissu kuitenkin osoitti, että eivät nekään aivan läpeensä pahoja ole. Yksi hyvä esimerkki on ruokailun helppous. Espanjalaiset syövät lounaan kolmen kieppeillä ja päivällisen kymmenen aikoihin. Muina aikoina kunnon ruokaa ei sitten oikein saakaan.

Toisaalta, kun syö paikallisten tavoin tekee välillä todella hyviä löytöjä. Kuten paikallnen menu del dia eli lounastarjous. Paikasta, kaupungistä ja kuun asennosta riippuen n yhdeksän euron hinnalla lunastaa itselleen kolme ruokalajia, puoli pulloa viiniä, vettä ja tuoretta leipää. Tällä satsilla jaksaakin hyvin odotella seuraavaa ruoka-aikaa.

Pohjoisen Espanjan matka oli ruuankin suhteen erittäin antoisa. Saimme kun saimmekin peruutuspaikan Arzakkiin. Jotain paikan suosiosta kertoo se että tein varauksen n. kuukausi ennen A-hetkeä. Lisää juttua tulossa ...

Ravintola Loiste

... eli Helsingin kattojen päällä.

Entisessa kymppikerroksessa en ehtinyt käydä kertaakaan. Loisteessa sitäkin enemmän. Varsinkin lounas on erinomaista. Kivaa muttei liian ylimielistä kikkailua, uusia makuja ja kohtuullinen hinta. Harmi vain että lounasta ei saa juuri kun kesä on parhaimmillaan ja terassilla tarkenisi ilman untuvatakkia.

Maanantai-ilta on aluillaan kun hetken mielijohteesta kyselen pöytää terassilta. Jonoa on mutta jo muutaman hetken kuluttua meidät ohjataan varjoiseen, lokkilangoilla ympäröityyn pöytään. Loistavat näkymät Helsingin kattojen yllä antavat tahraiset pöytäliinat anteeksi.

Snadit - Loisteen versio tapaksista - kuulostavat sopivan mielenkiintoiselta joten onhan niitä pakko maistaa. Gazpachoon on tungettu selleriä - yhtä niistä harvoista ruoka-aineista jota en voi sietää. Jostain syystä tässä se ei kuitenkaan häiritse liikaa ja keitto on muutenkin kivan kirpakkaa. Lohipastrami on suorastaan loistavaa, lempeän leppoisa savun maku, merisuolalehdet ja seurana sitruunasorbetti. Juuri tälläiseksi kuvittelen suomalaisen tapaksen.

Mutta eipä kuulu pelkkää kiitosta keittiöön. Parsalehdykkä on todella huono esitys. Itsessään tarpeeksi rasvaisen voitaikinan päälle on heitetty parmesanvaahtoa Tunkkaista ja tuhtia makua helpottamaan on päälle heitetty pari tankoa vihreää parsaa jotka eivät maistu juuri miltään. Ei ei ei, oma ja keittiön maku eivät vain kohtaa tässä.

Meitä palvelemaan sattui oikein mukava nuori nainen. Ihmettelen kuitenkin millä avuilla hän oli paikan saanut. Pientä kitkaa oli koneessa kokoajan mutta ehkä huvittavinta oli viinipullon avaaminen. Jossei pullossamme olisi ollut muovikorkkia olisimme saaneet kalastella korkinmuruja lasista. Tarjoilia ei kääntänyt ruuvia tarpeeksi syvälle ja yritti avata pullon vääntämällä korkkia sivuttaisesta. Jep jep.

Myös keittiö oli todella hidas. Jouduimme peruuttamaan jälkiruokatilauksemme odotettuamme sitä lähes tunnin. Tarjoilija pahoittelikin ruuhkaa. Mielenkiintoista vain että Loisteessa on ruuhkaa oikeastaan aina. Myös puolityhjässä salissa lounasaikaan saa annostaan odottaa luvattoman kauan. Onkohan keittiö suunniteltu liian pieneksi?

Ei kiireisille.

Loma lähestyy

Kesä on tullut ja lomatkin lähestyvät. Tänä vuonna tarkoituksena on kartoittaa "Espanjan skotlanti" eli Baskimaa. Onhan paikka pakko nähdä, niin maisemiltaan kuin keittiöltäänkin sillä harvaa paikkaa hehkutetaan tasapuolisesti kaikissa ruoka-alan julkaisuissa.

Matka alkaa Bilbao:sta jossa on erinomaisia ravintoloita. The Paikka taitaa kuitenkin olla San Sebastian jonne pitää ehdottomasti päästä. Ensin muutamat pintxot oluen kanssa ja sitten nauttimaan.

Lähetin juuri sähköpostia Arzak:n. Katsotaan onnistaako vai pitääkö etsiä uusi kohde gourmet-trippailulle. Ainakin Espanja haarukassa -kirja hehkuttaa paikkaa kohtuullisin ylisanoin.

Olisi mielenkiintoista kuulla, missä kannattaa käydä ja mitä jättää väliin. Enkä nyt tarkoita pelkästään Michelin tähditettyjä paikkoja - niistä saa helposti tietoa - vaan paikallisten suosimia arkipaikkoja.

Kesä ja muikut

Neljän tunnin ajomatka raskaan työviikon jälkeen. Mikä on palkinto? Yötön yö, lintujen konsertti ja peilityyni järvi. Siinä vaiheessa ei mökin lävitse käyvästä vienosta tuulenvireestä ja pienestä kosteudesta jaksa marista. Lämmitys päälle ja makuupussiin.

Aamulla on nälkä (milloin ei olisi) joten nokka kohti Puumala cityä, kuntanelikon rietasta metropolia. Pakolliset nähtävyydet kuten aikoinaan lähitienoon suurimman sillan sky bar suoritettu. Munkki oli makoisaa. Sitten torille katsastamaan kalatarjonta ja syömään jääteöä.

Mutta mitä mitä?! Torin ainoassa kalavaunussa möllöttelevät sulassa sovussa savustetut lohirullat, muikkusäilykkeet ja ties mitkä herkkupaté:t. Mutta missä on tuore kala? "Kohta tulee muikkuja" ilmoittaa reipas myyjä. Eikun Salen kautta odottelemaan. Puolen tunnin kuluttua pihaan kaartaakin auto joka tuo tätä kaivattua herkkuja ja hetkessä kojun eteen muodostuu paikallisiin mittasuhteisiin suhteutettuna pitkä jono. Muikut messiin ja menoksi.

Mielenkiintoistahan tässä on nimenomaan tuoreen kalan puute. Näin maallikkona helposti luulisi että juuri Saimaan rannalla kala olisi tuoretta ja sitä olisi riittävästi. No ei ainakaan Puumalassa. Onneksi sentään muikkuja sai. Astetta suurempi kalamies, isäni, kuitenkin totesi että näin on aina ollut. Aina tarkoittaa tässä kymmenien vuosien aikaperspektiiviä. En siis pääse syyttämään ainaista "jalostusasteen kasvatus"-mantraa tästä. Ja onhan muikku loistava kala.

Takaisin mökille ja tulet aluilleen. Mielestäni tuoreen kalan maku ei kaipaa kyytipojaksi muuta kuin suolaa. Tästäkin huolimatta päätin kokeilla jotain uutta ja sekoittelin kaloille marinadin. Oliiviöljyhän sopii muikuille kuin bemari Jakomäkeen mutta voita ei valitettavasti ollut saatavilla. Mitäköhän sekin meistä kertoo. Ainakin sen, että jääkaappi ei ole päällä viikolla. Pidemmittä puheitta:

• tuoreita Saimaan muikkuja
• Oliiviöljyä
• Balsamiviinietikkaa
• Suolaa
• Pippuria
• Sokeria

Ainekset (muut kuin muikut) sekoitellaan rauhassa ja myötäpäivään suuntautuvin liikkein. Kalat sivellään marinadilla ennen paistamista ja paistamisen jokaisessa vaiheessa. Etikkaa ei kannata käyttää liikaa, jottei kalan aito maku kärsi.

Onneksi julkaisen tätä blogia salanimellä. Isäni saisi kohtauksen jos tietäisi poikansa olevan marjanpoimijaan verrattavissa oleva kalanmarinoija.

Seratan toinen mahdollisuus

Harvemmassa paikassa omistaja onnistuu toiminnallaan pilaamaan fiiliksen totaalisesti.

Serata, tämä lounaspastojen luottopakki, oli arki-iltana lähes täynnä. Iloinen tarjoilijamme antautui seurueemme käyttöön vaikka vaikuttikin pettyneeltä löydettyämme poikkeuksellisesti listalta vain pääruuan. Päivän pastana oli naudanlihapastaa.

Paikan pastat ovat legendaariset. Varsinkin lounaalla hinta/laatu-suhde on lyömätön ja tänne kannattaa matkustaa vähän pidemmänkin matkan takaa. Pasta on loistavaa, juuri oikean kypsyysasteen omaavaa al denteä. Kastikkeissa kirjo on laajempi ulottuen hyvästä erinomaiseen. Tänään lautasella oli naudanfileetä.

Ruuan jälkeen kahvit ja Calvados. Olimme autolla joten ajattelimme kahden sentin piisaavan. Tämä näyttikin onnistuvan hymyilevältä tarjoijaltamme hyvin. Pöytään kannettiin kohtuullisen reilut kaksisenttiset. Tarjoilija kävikin lohkaisemassa että taisi isäntä laittaa ilolientä vähän reilummin. Heh heh.

Laskun tullessa olikin ranskalaisesta omenahyveestämme veloitettu täysi (4cl) hinta. Asiaa tiedusteltuamme oli dialogi isännän kanssa suurinpiirtein tälläinen

• Anteeksi, mutta halusimme 2cl annokset Calvaa - onko asia niin myös tässä laskussa?
• Meillä saa vaan neljän sentin annoksia
• Meille luvattiin puolikas annos
• Meillä saa vain neljän sentin annoksia.

Jahas. No mitäs tuohon sitten sanomaan. Mahdollisuus korjaukseen annettu, siihen ei tartuttu. Kelataampa siima takaisin. Toinen ihmeellisyys, lounasseteli ei käynyt maksuvälineenä. Mitä ihmettä? Ainakin lounaalla se käy ihan normaalisti. Tätäkään ei paljon viitsitty selitellä.

Paikassa jossa pasta kustantaa yli 25 euroa tulisi myös palvelun olla moitteetonta. Parasta tässä onkin se, että niin se olikin - kunnes isäntä ja omistaja puuttui peliin. Saaden illan aikana rakentuneen myönteinen kuvan romahtamaan miinuksen puolelle.

Vuodet vierivät

Päivälleen vuosi sitten Mitä söin tänään aloitti juttelemalla mukavia puurosta.

Perustin blogin saadakseni keskitetyn varaston resepteilleni. Reseptejä onkin jonkin verran kertynyt mutta harvemmin niihin tulee palattua. Paljon hauskempaa on soveltaa jotain uutta.

Viime aikoina linja on mennyt enemmän ravintola-arvosteluiden puolelle, tästä voi syyttää omaa laiskuuttani. Syödä pitää joka päivä mutta (hyvää) ruokaa ei aina kerkeä laittamaan.

Vuoden varrella lukijoita on tullut tasaisesti lisää, kiitos siitä! Ehkä mielenkiintoisin luonnehdinta mitä olen blogin kirjoittajasta kuullut on "wannabe snobi". Noh, mielestäni en ole snobi. Ja jos olenkin, niin en ainakaan wannabe. Kommentit ovat kuitenkin aina tervetulleita!

Juhlan kunniaksi TODO lista suomalaisista ravintoloista joissa pitää vierailla. Koska haastaminen on aina muotia, haastan myös muut ruokablogien kirjoittajat heittämään omansa. Eikä sitä blogiakaan pidä olla. Listoja on aina mielenkiintoista lukea.

• Sea horse aka sikala (nolottaa)
• Safka
• Havis
• Korea house. Ollut työn alla liian kauan.
• Musta pässi lammas, Kuopio. Viimekerrasta ikuisuus aikaa.

Samalla lista niistä paikoista jonne en enää mene syömään. Syitä voi olla useampia, yleensä huono hinta/laatu-suhde. Näitä olikin jo paljon vaikeampi muistella.

• Kaivohuone
• Hämeenlinnan Rosso (elämäni huonoin lounas)
• Ravintola Piha
• Locanda (huono ja ylimielinen palvelu)
• Kiinalaiset ravintolat Suomessa

Miten blogi tästä kehittyy? Tavoitteena on ainakin parantaa ulkoasua. Mallia voi hyvin hakea esim Pastanjauhannasta tai Taikinapojalta. Ihailen panostusta visuaaliseen ilmeeseen sekä runsasta laadukkaiden valokuvien määrää. Kuten Paul Bocusse jo aikoinaan sanoi, silmä syö mukana.

Muuten linja koittaa varmasti jatkossakin tasapainoilla ravintoloiden sekä oman kokkailun välissä. Ravintoloita arvostelevia blogeja voisi mielestäni olla enemmänkin sillä muiden kommentteja on erittäin mielenkiintoista lukea.

Tomaattismoothie

Pitkästä aikaa Helsingin kauppatorilla. Munkit olivat hyviä mutta pieniä, kahvi seissyttä. Ei ollut alkuperäinen munkkileipuri vaivaantunut paikalle sunnuntaina. Matkamuistomyymälöiden joukkoon oli eksynyt myös yksi kalakauppias. Mukaan lähti perjantaina uinuttu kuhaa, parsaa sekä Italialaisia uusia perunoita.

Useimmat hyvät - tai no - ainakin mielenkiintoiset keksinnöt syntyvät käytännön pakosta, tiukassa paikassa. Maha huusi ruokaa ja kastike puuttui. Vasta hankittu tehosekoitin sai näyttää kyntensä kun sinne tungettiin

• Suomalaisia kypsiä ja kuorittuja tomaatteja
• Jugurttia
• Tuoretta basilikaa
• Suolaa
• Pippuria
• Sokeria

Kirsikkatomaateista olisi lähtenyt paremmat kiksit mutta kuka niitä nyt jaksaa kuoria. Lopputulos oli oikein maistuva. Sekaan taisi lörähtää jugurttituraus jos toinenkin ja lopputulos oli kastikkeeksi liian löysä. Tai siis, kastikehan ei sinänsä ole liian löysää sitä on vaan liikaa. Varsinkin jos maut ovat näinkin hennot, pitää soossia lorottaa niin paljon että koko lautanen ui siinä.

Smoothie on myös hyvää sellaisenaan tai vaikkapa amusena ennen varsinaista ruokailua. Sopii myös vaikka saunajuomaksi tai lasten mehukestien kohokohdaksi.

Pieni voi

Hans Välimäen keittokirjat vetoavat omaan esteettiseen makuuni. Siinä missä Glorian kirjat (ainakin ne, mitä olen joskus lahjaksi saanut) hukuttavat reseptit ja mauttomat kuvat sekavaan puuroon ja marginaalittomuuden apatiaan, siinä Hans:n kirjat herkuttelevat Suomen osaavimpien kokkien taidonnäytteillä. Visuaalisuus on kohdallaan ja jokaista reseptiä osaa todella arvostaa. Tulee tunne, ettei tänne olla koottu kaikkea maailman ruokaa, vaan parhaat palat - juuri ne jotka kannattaa tehdä.

Sunnuntaiseksi jälkiruuaksi syntyi petit beurre (otsikossa vapaa suomennos). Kaupassa ei tietenkään ollut Digestive-keksejä joten tyydyin kaurakekseihin ja hyvää tuli. Pohjasta tein epähuomiossa kuitenkin liian paksun ja täytteen hento maku hukkui kokonaan pohjan rasvaisuuteen. Empiirisesti hyväksi havaittuna paksuutena voimme siis pitää n 0,9 mm, pieni toleranssi sallittakoon. Tällöin pohja on juuri ja juuri riittävän paksu pysyäkseen kasassa ja samalla sopivan ohut jotta muutkin aromit pääsevät oikeuksiinsa.

Alkuperäisessä ohjeessa neuvotaan koristelemaan lopputulos vadelmilla. Miksi en itse niin tehnyt? Hyvä kysymys. Ehkä granaattiomena sattui ensin käteen joten päätin käyttää sen siemeniä.

Pienen voin ohje (ripattu Hansin Koti keittiössä)

Pohja

• 100g digestive keksejä
• 100g voita

Täyte

• 3 liivatelehteä
• 1,2 dl sokeria
• 1,5 dl kermaa
• 1,5 dl kookosmaitoa
• 300g crème fraichea

Pohja: Murskaa keksit, sulata voi ja sekoita. Vuoraa vuoka kelmulla ja asettele kiva kerros pohjalle. Anna hyytyä jääkaapissa.
Täyte: Vatkaa kerma ja sokeri. Liota liivatelehdet ja sekoita pieneen määrään kermaa. Kuumenna jotta lehdet liukenevat ja jäähdytä. Sekoita loput aineet. Kaada pohjan päälle ja anna hyytyä riittävän pitkään.

Lihan lämpö

"Geari kuntoon" on hyvä motto jokaista uutta harrastusta aloitellessa. Ensin ostetaan stete-of-the-art releet ja sitten mietitään, mitä sitä oikeastaan pitäisi tehdä. Ruuanlaitossa lämpömittari on ollut hankinnassa jo tovin. Stockmannin suolainen n 30e hinta on tuntunut kovalta. Onneksi viikonloppuna käväisin Ruoholahden KKKK-marketissa ja löysin saman satsin kympillä. Kotimaista laatua oleva, uunin ulkopuolelle jätettävä mittari hälytyksineen kaikkineen. Enää liha puuttuu.

Ravintolauutisista. Henri'x room on saanut tarpeekseen ja pistetään pakettiin. Lounas ei vakuuttanut mutta muuten paikan konsepti oli hatunnoston arvoinen. Mielenkiinnolla odottelemme mitä putiikki tämän ygös-liikepaikan ottaa haltuunsa seuraavaksi.

Kuurna

Kruununhaan hiomaton timantti, ravintola Kuurna on kuulunut todo-listalle avaamisestaan lähtien. Viimein löytyi sopiva aika tämänkin ruokalan tarkastamiseen.

Ravintola on saatu tungettua todella pieneen tilaan. Viiden neliön keittiö ylenkatsoo salia jossa on leppoisasti tilaa muutamalle kymmenelle henkilölle. Ahdasta on mutta samalla fiilis on kohdallaan. Jos siis olet kuullut paikan pienuudesta, kerro odotukset vielä kahdella.

Tila on hyvin pelkistetty ja pöydiltä etsii turhaan pöytäliinoja. Ruokalista vaihtuu oman ilmoituksen mukaan kerran viikossa ja kattaa 3 alku-, pää- ja jälkiruokaa. Lisäksi löytyy vielä liitutaululle raapustetut päivän suositukset. "Päivän saalis" piti vierailukerralla sisällään mm kokonaisen siian sekä salaattiannoksen.

Itse valitsin alkuun pateeta joka oli saanut kylkeen etikkaisia avomaankurkkuja. Toimi. Pelkistettyä mutta erinomaisen makuista. Lautasella ei muuta ollutkaan kun tuhti siivu herkkua sekä muutama siivu kurkkua.

Pääruuaksi seurueemme valitsi kokonaisen siian joka tarjoiltiin parsan, paksujen perunasiivujen sekä kermaisan kastikkeen kera. Kalaa ei oltu pilattu vaan se maistui juuri siltä miltä pitikin. Parsat, omat kausiherkkujen suosikkini, veivät kielen mennessään. Jälkiruuaksi suklaa-moussea joka oli valitun linjaan mukaan pelkistettyä ja hyvää muttei mitenkään mieleenpainuvaa tai erikoista.

Paikan konsepti on mielestäni loistava. Ruuissa valinnanvaraa on vähän mutta varsinkin päivän annosten kanssa täysin riittävästi. Raaka-aineet voidaan pitää tuoreena ja valmistukseen myös panostetaan.

Mutinaakin löytyy. Ruuat sinänsä ovat erittäin kohtuuhintaisia. Kolme ruokalajia kustantaa 29e joka on laatuun nähden oiva hinta. Lähes halpa. Juju piilee kuitenkin viineissä. Meille suositellut viinit olivat kaikki kuudenkympin pintaan. Maut olivat kiistatta sen mukaiset. Mielestäni paikan tyyliin sopisi kuitenkin enemmän ronski ja reilu keraaminen viinikarahvi talon viiniä jonka isäntä omakätisesti laskisi takahuoneessa sijaitsevasta tynnyristä. No onhan tähän totuttu. Nyrkkisääntönä voidaankin varmaan pitää sitä että ruuat maksavat keskimäärin samanverran kun juomat.

Myös palvelu ei turhaa jännitä. Juomat saa kaataa rauhassa itse omiin laseihin, ruuat ja pullot sentään tuodaan pöytään.

Tälläisiä paikkoja saisi olla enemmän ja rentouttu voisi vielä ripaista annoksen lisää. Turhat kattauksset pois ja aukiolo-ajat myös lounasaikaan niin avot!

Pos3

Uusi tulokas ja kerrasta suosikkilistalle, Postres todella lunasti odotukset.

Entisen ravintola Smørrebrød:n - josta ei ole kuivine leipineen paljon hyvää sanottavaa - tiloihin aukesi pääsiäisen tienoilla uusi tulokas jonka taustajoukot antavat odottaa paljon. Tämän on huomannut myös lehdistö joka on hehkuttanut tulokasta jo jonkin aikaa.

Perjantai-ilta kallistuu yötä kohti ja palavat makasiinit valavat lopun ajan tunnelmaa Helsingin kattojen päälle. Onneksi Esplanadin kupeessa on keidas jonne maailman paha ei ulotu. Tila on modernin pelkistetty. Tovin saamme istuskella ilman kurkun kostuketta tahi ruokalistoja, luvattoman kauan tämän tasoiselle paikalle. Tässä taitaakin olla illan ainoa poikittainen sana.

Harvinaista kyllä, miehistä koostuvalla seurueella ei oikeastaan ole nälkä. Uskaltaudumme ottamaan paikan nimikko-menun joka sisältää alun suolaisen johdattelun jälkeen vain jälkiruokia. Suolaisena saamme pienen salaatin, kurkkukeittoa ja basilikavaahtoa. Tuoretta ja rapsakkaa. Kuten jo Paul Bocusse aikanaan sanoi, silmä syö mukana. Täällä sitä silmänruokaa piisaa. Enkä nyt tarkoita naapuripöytien asiakkaita.

Toinen toistaan taidokkaampia ruokia kannetaan eteemme ja viinipaketti tarjoilee annoksiin sopivia makeita viinejä. Pieniä omaan makuuni sopimattomia elementtejä sekaan lipsahtaa mutta kokonaisuus on kohdallaan. Eniten mieleen jää ravintolan versio Sacher-kakusta. Isolla valkealla vadilla on rinta rinnan kolme pientä palaa kakkua joiden päällä kolme erilaista jäätelöä. Nam. Tämän kauniimpaa annosta en muista vähään aikaan tuhonneeni.

Palvelu on koko ajan samalla huomaavaista ja eleetöntä, kuten odottaa saattaa. Ainoa ihmetyksen aihe on avoimien viinien maistattaminen. Mitä sitä pitäisi maistaeessaan sanoa?

Eikä tässä kaikki. Hinta on enemmän kuin kohdallaan. Huipputasosta huolimatta puhutaan oman rahan paikasta josta selviytyy viineineen kaikkineen reilulla viidelläkymmenellä eurolla per henkilö. Ja se on paljon se.

Ensi kerralla, johon ei toivottavasti kauan mene, syödään enemmän suolaista ja vähemmän makeaa.

edit: Illan menu

EXOTIQUE - Passionhedelmäkeittoa ja maitojäätelöä
~
LAKRITSA - "sorbet nero" ja hillottua fenkolia
~
JOGURTTI - Granny Smith-sorbettia ja marinoitua kurkkua
~
HIBISCUS - ruusunmarjacarpaccio ja kirsikkasavariini
~
SACHER - Aprikoosia ja crème chantilly
~
VADELMA - macaroon ja vadelmajäätelöä

Kosmos

Perinteikkäät ravintolat ovat viime aikoina jäänet syystä tai toisesta paitsioon omilla makumatkoillani. Nyt tie kuitenkin vei Kosmokseen, Vladimirinkadun villiin keitaaseen.

Tunnelma on arvokas, edes taustamusiikki ei sotke tunnelmaa. Tarjoiliamme on kuin Kaurismäen elokuvasta, tosin aavistuksen liian puhelias. Perustajasuvun tytär kunnioittaa pöytäämme visiitillä ja jakaa auliisti suosituksiaan.

Alkuun nappaamme kateenkorvaa sekä suomalaista antipastoa. Antipasto on mukavan näköinen ja ideana loistava, elementit tosin aika peruskauraa. Kateenkorva on onnistunut ja maistuva.

Pääruuat, wieninleike sekä vorschmack toimivat. Ovat siis sitä itseään, ilman sen kummempaa konstailua. Wieninleike on todella iso ja vorschmack juuri sellaista mössöä kun odottaa saattaa. Maut oikeat ja hyvät paitsi perunat jotka eivät olleet parhaasta päästä.

Pääruokien hinnat ovat kuitekin kohdallaan, kahdenkympin kieppeillä. Eivät siis kalliit, jos eivät halvatkaan. Mistä tässä siis maksetaan? Ei ainakaan esillepanosta eikä innovatiivisuudesta. Ehkä historian lehtien havinasta olisi oikea termi.

Kiva tälläistä on kokeilla kerran mutta ei tästä vakiopaikkaa tule. Samantasoista perusruokaa saa muualta edullisemminkin.

Massaruokailut

Useimmat ravintoloitsijat varmasti hierovat sormiaan kun kuulevat suuren ryhmän tekevän varausta. Ryhmille kelpaa vähän huonompikin ruoka ja vajaat viinipullot sillä onhan fiilis tärkein. No fiilis on kieltämättä yleensä kiva mutta ruuan tasosta voi vain valittaa.

Näin maallikkona luulisi että esimerkiksi kymmenen samanlaisen aterian tekeminen olisi kohtuullisen helppoa. Kun puhutaan sadoista tilanne muuttuu, mutta kymmenen luulisi olevan vielä tehtävissä. Menut on tilattu etukäteen, valmistelut on voitu tehdä kaikessa rauhassa, hankkia oikea määrä raaka-aineita ja valmistautua henkisesti operaatioon.

Ainakaan Haikon kartanossa tätä ei osata. Pääsiäispäivän ruokailu oli ruuan puolesta luokkaa "syötävä" ja hinta/laatu-suhteeltaan täysin luokaton. Alkuun tuotu jokirapusalaatti maistui vedeltä ja seurana ollut kylmäsavupallascanapé ei juuri miltään. Sitten riistaliemi jonka puoli pöytää jätti syömättä. Yrttimarinoitu karitsan paahtopaisti taisi joillakin olla kelvollista, tai ainakin vähemmän sitkeää kuin minulla. Liian kypsää se oli kuitenkin kaikilla. Lisukkeet toivat mieleen pakastealtaan. Edes jälkiruoka ei pelastanut tällä kertaa. Taisi kylmäkkökin olla pääsiäisen vietossa. Rahka-aprikoosipiirakka oli kuivaa.

Minä en kehtaisi kutsua itseäni keittiömestariksi jos olisin Haikossa töissä. Juuri Haikon luulisi vielä panostavan keittiöönsä, sen verran syrjässä elämästä se sijaitsee. Ehkä siellä luotetaan omien asukkaiden voimaan. Omasta mielestäni Haikko on ylihinnoiteltu riistola joka elää Stockmannin kanta-asiakastarjouksilla sekä tyylitajuttomilla konferenssivierailla.

Eikä hyvin mene muillakaan. Muistoissa on yhä lakkiaispäivällinen Sundmanssilla - vaikka siitä onkin aikaa ja etenkin taannoinen vappulounas Bottalla. Siellä pihvikin pysyi vaakatasossa, haarukan nokassa.

Kieli vedessä

Viimeiset laastit seinissä, pokat maalissa ja lautalattia öljyssä. Remontti sekä muutto ohi ja keittiö kuoriutunut muovisuojistaan. Aika siis laitella ruokaa.

Kieltä olen useamman kerran maistellut erinäisissä ravintoloissa mutta itse en sitä koskaan ole valmistanut. Kieli kuuluu niihin rakaa-aineisiin joita ihmiset suostuvat syömään tai sitten eivät, eli vähän samaan kategoriaan mm sisäelinten kanssa. Ei siis mikään varsinainen kohteliaan isännän vierasvara.

Yleensä pääasiallinen tietolähde ruuanlaitossa - kuten hyvin monessa muussakin asiassa - on hakukone. Tällä kertaa kuitenkin satuin sukulounaalle jossa otin aikeeni puheeksi oikeassa seurassa. Molemmat isoäitini nimittäin kilvan jakelivat vinkkejä kielen valmistukseen.

Kelmu auki (Kampin kkk-marketissa ei ollut tuoretta kieltä) ja kieli käteen. Mielenkiintoinen vonkale. Pinta mukavan karhea, ajatukset harhailevat kesän luomulaitumilla jossa tämäkin Mansikki varmasti on ruohoa märehtinyt. Huivipäinen emäntä tulee sangon kanssa ottamaan maidon taidokkaasti talteen jättäen luontokappaleen jälleen nauttimaan yltäkylläisestä maaseudun rauhasta. Kieli liikkuu suupielestä toiseen, mehukasta ruohotukkoa jyystäen.

Valmistusaineet kaikessa yksinkertaisuudessaan

• Kieli
• Suolaa
• Vettä

Kieli keitetään suolavedessä kunnes ohuempi pää on kypsä. Tässä hurahti sellainen parisen tuntia. Tämän jälkeen kannattaa pinta kuoria pois. Tämä on siis se karhea osa joka ei välttämättä ole kovin mukava suussa, ellei digaile "ei oo pokkaa" - tyylisistä herkuista.

Ja siinä se. Sitten vaan siivuiksi ja esimerkiksi salaattipedille ja Camarquen käsinpoimittuja suolakukkasia päälle. Itse siivutin Reittisen leivän tuoretta rieskaa jonka päälle annoksen kokosin. Seuraksi sopii esimerkiksi reilusti olut.

Isäni kertoi pitävänsä kylmästä kielestä, erityisesti leivän päällä. Itse täytyy myöntää että tuore, juuri padasta tullut kieli oli huomattavasti enemmän omaan makuuni. Mutta siis loistavaa se oli! Suosittelen lämpimästi.

Intialaistyylistä kasvispataa

Teemamme "kasvisruoka ei ole ruokaa" jatkuu, tälläkertaa keittiömestari keittelee Intiasta vaikutteita saaneen kasvispadan. Heti alkuun tunnusten että tämä on ensimmäinen kerta kun teen edes jotain Intiaa muistuttavaa ruokaa. En ole myöskään käynyt maassa. Aikaisempi kokemus rajoittuu siis Bollywood-leffoihin sekä Helsingin runsaaseen intialaisten ravintoloiden tarjontaan. Jostain korviini tarttui että juustokumina on juuri se maku, jonka ainakin itse yhdistän tähän kulttuuriin. Siitä se sitten lähti - mainosta lainatakseni.

Samaan aikaan sattui kouraan Valion ruokajugurtti. Tämä runsasrasvainen jugurtti on hyvää sellaisenaan, mutta sopii myös ruuanlaittoon ilmiömäisen hyvin.

Kasvikset

• Munakoisoa
• Sipulia
• Paprikaa

Marinadi

• Ruokajugurttia
• Juustokuminaa
• Valkosipulia
• Sokeria
• Suolaa
• Pipppuria
• Öljyä
• Balsamicoa

Väännä kastike yo aineksista ja anna muhia jonkin aikaa. Pilko kasvikset ja kaada soossi sekaan. Sekoittele ja anna imeytyä. Iske uuniin ja paistele oman maun mukaan, kunnes munakoiso on pehmeää eikä vielä palanutta. Valkosipulin kanssa ei kannata liioitella. Ihmiskunta kiittää.

Sunnuntaisika

Mitä ruokaa tehdä sunnuntaina? Juuri silloin kun aikaa ja halua olisi eniten ovat kaikki oikeat kaupat kiinni. Alepaa ja Siwaa en laske kaupaksi.

Olosuhteiden pakosta käytämme tänään ehkä ainoaa kelvollista valmiiksi pakattua lihaa, porsaan sisäfilettä. Turhaan aliarvostettu raaka-aine joka hyvin tehtynä kutkuttaa veden paatuneimmankin kulinaristin kitalakeen.

• Pienen porsaan sisäfile (tai useampia)
• Kuivattua salviaa
• Kuivattua basilikaa
• Suolaa
• Pippuria
• Öljyä

Hierotaan kuiva-aineet porsaan pintaa ja ripsotellaan öljyä päälle. Annetaan vetäytyä tovi, mitä enemmän sen parempi. Kääritään possu folioon ja uuniin. Lihan määrästä riippuen, paistellaan n 175 asteessa. Annetaan vetäytyä. Itse paistelin kahta yhteenkiedottua filettä n 40min. Uunista tuli juuri ja juuri kypsää ja erittäin maukasta sekä takuumureaa lihaa. Lihansyöjän päiväuni.

Salvia antaa possulle uuden, ainakin itselleni suhteellisen tottumattoman makukombon joka on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen.

Dominique muuttaa

Ravintola Chez Dominique muuttaa suurempiin tiloihin Richardinkadun ja Korkeavuorenkadun kulmaan, Limon:n tiloihin.

Lähteeköhän kauan puhuttu kolmas tähti hakuseen? Välimäki irrottautui Mecca-projektistakin hiljattain, aikaa on siis uusille haasteille.

Pankin tiski

Kun La Place on täynnä, pelastus löytyy naapurista. Bank on vanhaan ja arvokkaaseen pankkisaliin remontoitu lounasravintola. Päivällistäkin saa, ei enää pankkisalin puolella tosin. Päivällä paikan täyttävät läheisen Sammon konttorin mustanpuhuvat ja kiireiset pankkiirit sekä lähialueiden työpaikkojen puurtajat. Lounas on kahdeksan euron hintaansa nähden ihan hyvä.

Onneksi on kuitenkin pakotie tavanomaisesta - tästä myös viittaus Placeen. Samalla kun kansa jonottaa tarjottimiensa kanssa vuoroaan, purjehtii tosimies tiskille ja vaihtaa kuulumiset keittiömestarin kanssa. Bankin tiski sijaitsee ravintolan takaosassa, juuri riittävän piilossa kateellisten katseilta, tarpeeksi näkyvissä herättääkseen kunnioitusta ja estotonta ihailua.

Tarjolla on muutaman kerran viikossa vaihtuva kolmen ruokalajin lounas joka valmistetaan ruokailijoiden silmien edessä. Hinta on erittäin kohtuullisesti 15e. Testikerralla alkuruuaksi oli unelman pehmeää maa-artisokkakeittoa. Sekaan oli heitetty muutamia kuivattuja kinkkulastuja ja päällä oli - yllätys yllätys - vaahtoa. Pääruokana saimme karitsaa, perunapaistosta sekä rapeaksi paistettuja vihanneksi. Jälkiruoka, juustokakku hedelmäsalaatilla oli myös taivaallista.

Paikka on sanalla sanoen loistava, ainoa joka pääsee edes lähelle La Placen hinta/laatu-suhdetta. Detskuissa ei ole säästelty ja palvelu on ystävällistä. Lisäksi, tänne mahtuu aina.

La place aka mesta

Ahaa, joku muukin on huomannut La Placen erinomaisuuden. Paikkaa on todellakin vaikea hehkuttaa liikaa. Nöyrä toivomus onkin ettei henkilökunnalla nouse neste päähän.

Huonoa on tosin kuulunut keittokursseista. Kokki oli kuulemma erittäin ammattimainen ja letkeä mutta apulainen ei aivan ollut tehtäviensä tasalla. Asiakaspalveluhenki puuttui. Tämä on toisen käden tietoa, pakko varmistaa jossain vaiheessa itse.

Ranska vs Suomi maaottelu

Tekee kipeää palata taas Suomeen lyhyen Ranskan vierailun jälkeen. Siinä missä Suomen rinneravintoloissa ihmiset autuaan tyytyväisinä ahtavat sisäänsä ylihinnoiteltuja ranskalaisia, siinä kanssaveljet ja -sisaret Ranskan alpeilla syövät kolmen ruokalajin lounaan viineineen - pöytään tarjoiltuna.

Kotiäiti Suomessa hakee Alepasta täysin mauttoman Edam-kökkäreen tyydyttääkseen lastensa eläinproteiini- ja kalsiumtarpeen. Samaan aikaan Ranskassa kannatetaan pientiloja ja ostetaan juustoja jotka suomalaisesta näkökulmasta ovat outoa, niissä on jopa makua.

Helsingin lähiöistä saa etsiä hyvää ruokaa. Esimerkiksi Laajasalon ostarilla on n 5 ravintolaa joista jokainen tarjoaa pizzaa mutta mistään ei saa kotiruokaa - hyvin huomioitu, Taikinapoika.

Omatunto kolkuttaa. Ei sitä itsekään tule ostettua juustoja erikoisliikkeistä, ainakaan joka viikko ja rinneravintolassa syö sitä, mikä on halvinta tai rasvaisinta. Äidinmaidostako tämä on tullut?

Välillä tekisi kuitenkin mieli hakea ravintolasta muutakin kuin kebabia ja samalla pysyä kotikulmilla. Suurin puute mielestäni on kuitekin leipomoiden puute. Keskieuroopassa näitä ylistyksiä taikinakulttuurille on joka kadunkulmassa, täällä lähinnä supermarketin nurkassa. Paistopisteen patonki ei maistu millekään. Kuka perustaisi leipomoketjun?

Sundis

Sundis eli G.W. Sundmans on ilahduttanut herkkusuita Helsingin Etelärannassa jo vuosien ajan. Muutama vuosi sitten tipahti myös tähti ja se on onnistuttu pitämään.

Muistot tähän paikkaan liittyen ovat varsin hyvät sillä viimeksi käydessäni juhlimme koko luokan kanssa juuri saavutettua valkolakkia. Tällä kertaa asetelma oli arkisempi lounasvierailu.

Palvelu pelaa. Jo narikassa meitä tervehtii hienostuneella tavalla ylikorrekti nuori mies joka myös ohjaa meidät pöytään. Menut eteen ja mietintämyssy päähän. Valitsen seuraavan kombon

Kananpojanterriiniä ja tomaatticoulista
~
Paistettua madetta ja maustepippurikastiketta
~
Juustokakku, hedelmäsalaatti

Kananpojanterriini oli erittäin mautonta. Kana ei ylipäänsä kuulu niihin maukkaimpiin raaka-aineisiin joten jos pyrkimys on korostaa omaa makua, siinä todella onnistuttiin. Tomaatticoulis sen sijaan oli loistavaa. Maku todellakin peitti senkin vähän mitä kanasta oli jäljellä. Kastike oli niin hyvää ja maukasta että sen kanssa olisi mennyt vaikka soijaproteiini suoraan pussista.

Välissä saimme pienen salaatin (muutama salaatinlehti) jossa perus vinaigrette. Tässä tapahtuikin suurin kömmähdys palvelun suhteen, lautasia ei korjattu pois ennen kuin pääruoka jo saapui. Jouduin siis itse koskemaan salaattilautaseen ja siirtämään sen pois tieltä. Eikä minulla edes ollut valkoisia puuvillahanskoja kädessä, toisin kuin tarjoilijoilla.

Made oli leivitetty kevyesti, paistettu sopivasti ja kaikin puolin maukas kokemus. Maustepippurikastike oli taas turhankin mautonta. Toki on hyvä varoa ettei kastike hallitse liikaa, mutta olisi se silti kiva maistaa. Lisukkeena perunamuussi oli unelmaakin pehmeämpää.

Jälkiruoka vei voiton, vaikkei kakun lämmitys täysin nappiin mennytkään. Kakku oli pinnalta lämmin mutta sisältä viileähkö. Kuitenkin aivan loistavan sitruunainen, pehmeä ja maultaan täyteläinen. Hedelmäsalaatti oli tuoretta, ei ihmeellistä mutta sopi juustokakkuun hyvin.

Salissa sai istua rauhassa. Puolenpäivän aikoihin, olimme yksin toisen pöytäseurueen kanssa. Myöhemmin paikalle ehti myös muita ihmisiä. Siihen nähden palvelu on todella hidasta, ehkä sen kuuluukin olla.

Ruuat oli taiten tehty, mutta tämän vierailun perustella paikka ei säväyttänyt. Paremman hinta/laatu-suhteen saa esim La Placesta ja parempaa ruokaa myös muista Michelin-paikoista, Georgesta ja Dominiquesta. Plussat kuitenkin siitä että hovimestari vastasi silmää räpäyttämättä mieltä askarruttaneeseen kysymykseeni, miten paljon hummerin pää painaa.

Tompan lounas

Bulevardi 7:n muistan siitä että siinä sijaitsi nuoruusvuosinani legendaarinen Broadway Boulevard -niminen nuorison suosima tanssiravintola. Tämä oli ensimmäisiä paikkoja jonne sain naamalla toimivan vipin. Tai ainakin poke tunsi niin hyvin ettei kysynyt papereita. Ainakaan joka kerta.

Paikalla on toiminut jos jonkinmoista yrittäjää ennen ja jälkeen kultaisten nuoruusvuosieni. Nyt tilalla on Tony's deli joka muutti siihen Klasun viedessä vanhan liikepaikan Bulevardin toisesta päästä. Muutos on melkoinen. Tila kylpee kattoikkunan kautta tulevassa luonnonvalossa ja näyttää todella hyvälle. Vanhassa Boulevardissa ei viitsinyt käydä liian valoisalla tai liian selvinpäin, niin uskomattoman hirveältä paikka näytti. Vähän kuin Kaivohuone ennen remonttia.

Myös ruoka yllätti erittäin positiivisesti. Kahdella testikerralla syötiin lounaaksi pastaa sekä grillattua porsasta. Pastan kastike oli erinomaista eikä itse pääosan esittäjää oltu keitetty liian kypsäksi. Porsas sen sijaan räjäytti tajunnan. Harvoin yllyn kehumaan mitään näin estottomasti mutta tämä saattoi olla parasta porsasta jota olen ikinä syönyt. Todella mehukasta, hyvin maustettua - tässä oli kaikki kohdallaan. Lisukkeetkin olivat kunnossa, kuorineen paistettuja ja suolattuja perunanpuolikkaita sekä wokkivinneksia. Ei mitään erikoista, mutta hyvin tehtynä aivan loistavia.

Ja kuin pisteenä i:n päällä tai oliivina kuivassa martinissa, myös palvelu pelasi ja onnistui olemaan kesken lounaskiireen jopa ystävällistä. Mielenkiintoista olisi kokeilla miten konsepti toimii illalla, ainakin lounaasta on vain hyvää sanottavaa.

Elielin aamiainen

Tapasimme jälleen, hyvien ystävien lämpöisessä seurassa, tällä kertaa aamiaisella Helsingin keskustan Holiday Inn:ssä. Ah kuinka rakastankaan rakkaiden hotellityöntekijöiden "tämä nuoriso syö varmasti pummilla - not with me" asennetta. Vaikka asia on kertaalleen selvitetty, jatkuvasti pitkiä katseita. Yksi tarjoilija päivystää lähtökuopissa, valmiina ottamaan kiinni juoksuun lähteneitä asiakkaita.

Noh, sattuuhan sitä, myös paikoissa joissa aamiainen maksaa 15e. Väkisinkin kokemusta vertaa Ilmattaren vastaavaan, onhan hinta lähes sama. Ilmattaressa lasku sentään tuotiin pöytään pyytämättä, maksuvalmiutta ei epäilty - ainakaan sitä ei näytetty.

Sisustus on hyvin Rossomainen. Tummahkoa puuta - ei tarpeeksi tummaa ollakseen trendikäs, ei tarpeeksi vaaleata ollakseen ajattoman skandinaavinen. Jotain siitä väliltä ja hyvin mautonta. Lyhyesti sanottuna, jossain Amerikkan yhdysvalloissa, ketjun pääkonttorissa pitkään mietittyä, ketään ärsyttämätöntä kamaa. Jopa musiikki oli kuin kliseiden aapisesta, hissimusiikin kootut hitit pan huilulla soitettuna. Pöydissä perus-leikkeleet odottelevat ottajaansa raejuuston ja hieman näivettyneiden salaatinlehtien kera.

Aamiainen sieltä perinteisestä päästä. Mikä sitten perustelee korkean hinnan? Sistustus? Ei. Palvelu? Ei. Valikoima. No, osittain. Einesten oheen on jaksettu viritellä aulista palvelukulttuuria henkivä tilausjärjestelmä jolla kokilta voi pyytää paistettua munaa tai jopa lettuja. Letut vielä maistuivatkin! Palvelukulttuurista en tosin tiedä. Tilaus ei meinannut millään onnistua. Myös kahvia sai odotella pöytään todella pitkään. Lopulta piti itse pyydystää aina niin kiireinen, lehteä lukeva tarjoilija. Samalla vaivalla olisin hakenut kahvin keittiöstä.

Tähän hintaan menen mieluummin Ilmattareen, mutta Scandic on edelleen - kympin hinnallaan - hinta/laatu-suhteen voittaja. Pienellä palvelun petraamisella kruunu siirtyisi Klasulle.

Henrin lounas

Lounas Henri'x roomissa oli ristiriitainen kokemus. Tämä vanhan café Fontanan (rauha sielulle) paikalle ilmestynyt espanjalaistyylinen ravintola kylpee kauppatorin kansainvälisessä tunnelmassa, etelä esplanadin itäpäädyssä. Päiväsaikaan täytät mahasi lounaalla ja illalla tapaksilla - tästä espanjalainen luonnehdinta. Ehdoton plussa - kuten kansainvälisiin tapoihin kuuluu - onkin pöytiintarjoilu. Niin lounaalla kuin illallakin ei tarvitse mennä tiskille norkoilemaan ja odottelemaan että tarjoilija saa päivän kuulumiset vaihdettua kolleegansa kanssa. Istutat vain leveän ahterisi tuolille ja odottelet niin johan sinua palvellaan. Ja vielä hyvin. Illasta ei siis mitään valittamista, päinvastoin.

Lounaalla on kuitenkin vähän hommat hakusessa. Testikerralla lautaselle pöllähti broilerin rinta maapähkinäkastikkeella. Rinta oli hyvän mehukas. Kastike toimi ollen samalla jännän erikoista. Mutta riisi - taattua Amica kamaa. Miten voi olla että Helsingin keskustassa, jossa kävijät äänestävät armotta jaloillaan, saa samaa riisiä kuin keskiverto Sodexhon pyörittämästä työmaaruokalasta - paikasta jolla on lähes monopoli? Anteeksiantamatonta. Ylikypsää ja mautonta.

Onhan Henrin huone mutkattomampi kuin ketjun kantaisä Henri'x jossa laatu on kohdallaan. Silti, pienillä asioilla saa ihmeitä aikaan. Kuten aina niin kriittisen itseni tulemaan takaisin.

Suomi filmin tähdet

Mitä yhteistä on Tauno Palolla ja Ansa Ikosella? Sen lisäksi että molemmat ovat kotimaisen elokuvan suuria nimiä, Filmitähti ei varmasti olisi heidän kantapaikkansa.

Lounaalla paikka on tyhjä. Ravintolan takaosassa muutama yksinäinen pariskunta odottee kiltisti tarjoilijaa. Mekin istahdamme paikallemme ja syvennymme ruokalistaan. Kallista tuntuu olevan, vain yksi ruoka irtoaa alle kahdeksan euron.

Nappaamme (lounas)listan ainoan burgerin. Ensimmäisenä pistää silmään mielenkiintoinen leipä, ciabatta-tyylistä leipää joka ei painu kasaan. Tämä tekee käsinsyömisen mahdottomasti ja korostaa leivän roolia turhankin. Milloin leipä on ollut paksumpi kuin pihvi? Pihvi sentään on hyvin tehty ja maistuu avotulella grillatulle. Muuten annos on erittäin vaisu. Pihvin kaveriksi sämpylän sisään on heitetty yksi salaatinlehti ja laiskasti kastiketta. Annos kruunataan lankkiperunoilla joita kansanomaisesti ranskalaisiksi kutsutaan.

Satsi jättää mahaan epäkiitollisen olon. Ei täysi muttei tyhjäkään. Rasvaisen tunkkainen fiilis jatkuu koko päivän.

Yli kahdeksan euron hintaan kuvittelisi saavansa hyvän börjen, ei mitään puolivillaista vähän-sinne-päin viritelmää. Amerikkalainen diner-asiakas ei edes katsoisi tähän suuntaa, Ansasta tai Taunosta nyt puhumattakaan.

Parasta lounasta

Mistä tunnistaa hyvän ravintolan? Keittiöstä kuuluu ranskalaista kiroilua ja listan täydellinen tavaaminen vaatii niin ranskan, englannin, suomen kuin keittiöslanginkin virheetöntä hallintaa.

Unioninkadun La Place:sta on pitänyt kirjoittaa jo aiemminkin. On vain tuntunut että mitä tahansa ylisanoja käyttäisi, ei se riittäisi kuvaamaan sitä euforiaa jota tunnen paikassa syödyn lounaan jälkeen.

Lounasaikaan mesta on poikkeuksetta täynnä. Kahdella henkilöllä voi yrittää löytää paikkaa kivisen pöydän ympäriltä, isommat seurueet varatkoon pöydän. Rapeakuoriset leivät käteen ja listaa tutkailemaan. Testipäivän listalla oli

Kurpitsa & Tryffeli capuccino & Tortellinis
~
Anis Nieriä, Xerez Valkopapu Purée & Piperade
~
Ananas Tiramisu

Keitot ovat aina loistavia. Öljyä on heitetty niin soppaan kuin pinnallekin sen verran että pelkän keiton syöminen jättää mahaan mukavan kalvon. Pakko siis syödä myös jokin pääruoka. Place loistaa mielestäni raaka-aineiden hallinnan lisäksi erityisesti lisäkkeillään. Ne sopivat yleensä täydellisesti kokonaisuuteen. Kypsyysasteet sekä näyttävyys ja värit ovat kohdallaan - silmä syö mukana kuten Paul Bocusse aikoinaan totesi.

Täällä olisi sääli olla syömättä jälkiruokaa. Ananas tiramisu ei tehnyt sääntöön poikkeusta.

Onko pahaa sanottavaa? Testikerralla ei. Hinta on kolmelle ruokalajille erittäin kohtuulinen 16,80 - miinusta tosin vuoden vaihteeseen ajoittuneesta muutaman euron noususta. Välillä sattuu pieniä lapsuuksia, varsinkin jälkiruokien kohdalla. Suosio on aliarvioitu ja ennalta mietitty on päässyt loppumaan. Sitten hirveässä kiireessä sävelletään jotain vähemmän täydellistä.

Helsingin paras lounaspaikka. Hinta/laatu-suhteeltaan varmasti, absoluuttisestikin hengitellään Michelin-tähdillä noteerattujen paikkojen niskaan.

Maksaa ja pyreetä

Mielestäni Liemessä on yksi tämän hetken parhaita ruokaohjelmia. TV:stä entuudestaan tutut liemikauhojen virtuoosit opettavat tavallisille pulliaisille ruuanlaiton saloja. Välillä Hans Välimäen ego tosin tuntuu pullistelevan olohuoneeseen asti. Jos tämän jättää omaan arvoonsa, on ohjelma erittäin viihdyttävä ja ennenkaikkea opettavainen. Reseptit ovat yleensä sen verran yksinkertaisia että ne muistaa kaupassakin ulkoa (ainakin melkein, sovelluksen varaa pitää aina jättää) ja pieniä vinkkejä satelee maksan kalvojen poistamisesta kirkastetun voin käyttämiseen.

Päätin siis kokeilla joskus ohjelmassa esiintyneitä maksapihvejä jotka maustettiin sitruunankuorella. Koska en muistanut lisuketta joutui sen säveltämään itse.

• Maksaa
• Raastettua sitruunan kuorta
• Suolaa & Pippuria
• Vehnäjauhoja

Poista maksasta kalvot, mausta suolalla ja pippurilla. Lisää raastettu sitruunankuori. Pyörittele kevyesti jauhoissa ja paista rapeaksi kuumalla pannulla. Löysäksi jäänyt eli kylmällä pannulla paistettu maksa on aika ällöä.

Lisukkeena oli bataattipyree

• Bataatteja
• Eilisen maa-artisokkacappucchinon jämät
• Kermaa
• Suolaa & pippuria

Keitellään bataatit kypsiksi pienissä paloissa. Soseutetaan, lisätään mukaan loput ainesosat. Ei kannata tehdä ihan vauvanruokaa, pienet klimpit antavat hampaille duunia. Kermaa kannattaa laittaa sen verran että pyree on lähes juoksevaa. Näin se korvaa samalla kastikkeen jota ei ole.

Mielestäni sitruuna ei sopinut maksaan kovinkaan hyvin. Ehkä makuni on äidinmaidosta imettynä sittenkin kovin konservatiivinen. Puolukkahillo nimittäin sopii maksaan paljon sitruunaa paremmin.

Tryffelinen maa-artisokka cappucchino

K-kauppias oli hoidellut hyllyyn pussillisen luomutarran ansainneita maa-artisokkia kotimaan tantereelta. Siitä ne harkituin liikkein päätyivät ostoskoriini ja lopulta Bentley Azuren kyydissä kotiin. Pieni kuorimaveitsen näyttö ja pataan. Helppo ja nopea maa-artisokkakeitto oli lähes valmis.

• Maa-artisokkia
• Loraus kermaa
• Suolaa
• Vettä
• Maitoa
• Tryffeliöljyä

Keittele maa-artisokat vedessä kypsiksi, soseuta omaan liemeensä. Lisää sopivasti suolaa ja tilkkanen kermaa. Lämmitä ja vaahdota maito ja aateloi se tryffeliöljyllä. Helppoa, nopeaa, maukasta ja kaiken lisäksi terveellistä! Hyvä välipala talvipäivään.

Nomen est omen. Hieno nimi saa arkisenkin ruuan kuulostamaan hienolta.

Saksan versio glögistä

Saksaa puhuvan maailman lahja maailmalle, jokaisen alppireissun pelastus, pakkaspäivän makunautinto vailla vertaa. Kyllä, se on Glühwein. Maustettu viini, sukua myös pohjoismaiselle glögille.

Suomeen asti tämä herkku harvoin kantautuu. Viime päivinä silmiini kuitekin osui St. Christopher Glühwein. Maistamisen jälkeen voinen perustellusti kysyä, onko Alkon sisäänostajalla mennyt sormi suuhun vai onko hyllytila vallitsevan tavan mukaan arvottu? Tämä ei nimittäin ole sitä oikeaa kamaa, kertovat lahjomattomat makunystyräni. Vaikka pullon takamuksessa selvällä saksan kielellä mainostetaan juoman "juomavalmiutta" on se kaukana siitä. Karvas maku vaatii kunnon sokerisysäyksen ennen kuin tätä tököttiä kehtaa kaataa suuhunsa.

Oppireissulle Itävaltaan?

Monitoimi-Olavi

Suutari pysyköön lestissään - vanha kansa sen tietää. Useimmat ravintolat eivät sitä tajua ja yrittävät tarjota, usein tosin olosuhteiden pakosta, vähän kaikkea kaikille. Keskiolut virtaa tankkaustuntien aikana ja toisaalta yritetään pitää edes jonkinlaista profiilia yllä oikeuttamaan "ravintola" nimikettä. Poikkeuksiakin löytyy, kuten sain Pikku Huopalahden Sir Olavissa huomata.

Lounasaikaan vallitsee kiireetön tunnelma. Ruokapuolella viihtyvät eri alojen ammattilaiset lounastauollaan ja baarin puolella - ilmeisesti ammattilaisia hekin. Lista on laaja ja ulottuu pizzojen, leikkeiden ja kebabin kautta intialaiseen ruokaan. Yleensä tässä vaiheessa kannattaisi hälytyskellojen soida ellei keittiön säleoven kautta erottuisi ammattitaitoa uhkuva aito intialainen keittiömestari ainaisesta pizzanpaistosta kypsynyt ilme kasvoillaan.

Lounaaksi maistettu vindaloo kana oli loistavaa. Maku pesi mennen tullen esimerkiksi Namaskaar expressin vastaavat viritelmät. Tulisuuskin oli kohdallaan. Keskustan hintoihin tottuneelle 7,5e kuulosti kohtuulliselta. Varsinkin kun hintaan kuului runsas salaattipöytä tuoreine patonkeineen.

Toisella visiitillä, tällä kertaa ilta-aikaan, maistoin kebabia. Parempaakin olen saanut, esimerkiksi Budapestissä mutta ei Olevin kebbe todellakaan minnekään häntäpäähän sijoitu. Itseasiassa positiivinen ja kohtuuhintainen yllätys.

Kello viiden aikoihin oli meno baarin puolella jo suhteellisen villiä.

Via dolorosa

Kärsimysten tie. Voiko tässä maailmassa enää mihinkään luottaa?

Perinteikäs ei aina tarkoita samaa kuin laadukas tai tasalaatuinen. Vuosia Helsingissä vaikuttanut Rodolfo on siitä oiva esimerkki.

Paikka sinänsä on viihtyisä, palvelu mukavaa ja ruokakin tähän mennessä ollut ihan mukiinmenevää. Varsin konstailematonta ja - hmmm - rehellistä. Varsinkin pastat sulavat suussa. Mutta ah, oliko kokilla krapula tänä uudenvuoden aattona? Muuten ei voi tasoa oikein selittää.

Tuore ankanmaksa kera valkosipulileipien kuulosti oikein hyvältä. Mutta. Leipä oli poltetta reunoilta mustaksi ja valkosipulin käyttöä ei tosiaan voi moittia säästeliääksi. Ankanmaksan hento maku peittyi kokonaan tämän alle. Rucola ja granaattiomenan siemenet eivät siinä paljon auttaneet.

Ja päivän kohokohta. Paikka joka mainostaa itseään Helsingin vanhimpana Italialaisena ravintola luulisi olevan pizzojen mekka, lättyjen kruunamaton kuningas. Hyvää niistä olenkin kuullut mutta tämän käynnin perustella en tähän ilon paatoksen voi yhtyä.

Päivän erikoinen (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) oli mielenkiintoiselta kuulostava pizza tuoreesta ananaksesta, Parman kinkusta ja aurinkokuivatuista tomaateista. Sinänsä mielenkiintoinen kombo joten olihan sitä pakko maistella. Vaikka yleensä pidänkin näinkin laadukkainen raaka-aineiden laittamista pizzaan haaskauksena.

Edelle luetellut pääraaka-aineet oli laadun ja määrän puolesta kohdallaan. Mutta mikä tekee pitsan. Pohja, tomaattikastike ja juusto. Kastikkeesta ei moitteen sanaa. Pohja taasen oli aivan liian paksua ja taikinaista. Liekö sitten syynä juuston liioiteltu määrä. Juusto oli valunut pizzan keskelle paksuksi kerrokseksi joka saisi komppaniallisen painonvartioita haukkomaan henkeään. Energiamäärällä ruokkisi pienen perheen viikoksi. Kaikinpuolin siis veren seisauttava kokemus - kirjaimellisesti.

Jälkkäriä ei edes uskaltanut saati jaksanut kokeilla.

Aamiainen Väinämöisen seurassa

Harva hotelli on saanut yhtä paljon julkisuutta kuin vasta avattu Klaus K. Palstatilaa on herunut metritolkulla ja aina on muistettu mainita Kalevalan ympärillä pyörivä teemakokonaisuus. Ken sen tietää, voi samalla kertoa miten Filmitähti sulautuu kuvaan.

Kylmänä joulukuun aamuna, aavistuksen ennen kukonlaulua, pakenimme talven viimaa Ilmattaren vastaanottavaan syliin. Ohi iPod-henkisen respan ja voilà, perillä viimein.

Ravintola on maulla sisustettu. Materiaalivalinnat tosin henkivät kaikkea muuta kuin kestävyyttä. Ei tätä varmaan ikuiseksi olla suunniteltukaan. Koivu on tuotu kivasti esiin ja avokeittiö hohtaa puhtauttaan.

Buffé-aamiainen kustantaa täällä 16e, erikseen voi vielä tilailla hienouksia - lisähintaan tietenkin. Perushintaan kuuluu suppeahko valikoima harkittuja tuotteita, klassista skandinaavista hotelliaamiainen-linjaa muutamilla extroilla. Esimerkiksi graavattua siikaa, juustolautanen sekä loistavaa appelsiinimehua joka vetää vertoja jopa tuorepuristetulle.

Palvelu vain yskii. Kahvi tuodaan pöytään kuten tämän tason paikassa kuuluukin mutta ei maitoa. Mitä ihmettä? "Maito on tuolla" ilmoittaa tarjoilijatar poistuessaan takavasemmalle. Miksi tuoda kahvi pöytään jos kuitenkin pitää vaivautua maidon hakuun. Lisäksi lasku tuotiin pöytään pyytämättä ja se tuli meille yllätyksenä. Harvemmin tälläistä tapahtuu Suomessakaan mutta keskieuroopan maissa se otettaisiin hienovaraisena viestiä poistua ravintolasta.

Ruoka oli hyvää mutta juuri palvelu ja harkitut yksityiskohdat tekevät pesäeron tavanomaiseen Scandic-aamiaiseen. Tälläisenään hinta ei ollut perusteltu. Toivottavasti tulevaisuudessa alun karstat saadaan poltettua pois.

Hanhimakkaraa espalla

Café Esplanad on hiljan ruvennut tarjoamaan muitakin lounaita kuin valitse-se-itse-salaattia. Ensimmäinen käynti suurien korvapuustien luvatussa maassa ei ollut kovin lupaava. Hanhimakkara oli paketoitu yhteen perunamuussin, mitäänsanomattoman salaatin (samaa kuin salaattitiskillä) sekä taatelikastikkeen kanssa. Itse makkara oli koostumusta myöten täydellinen kopio vanhasta kunnon "älä kutsu sitä makkaraksi" - Kabanossista. Maussa ei siis mitään vikaa, mutta ei se hanhelta maistunut. Tai sitten hanhen liha on livahtanut Kabanossiinkin jo vuosia sitten. Kylkeen olisikin kaivannut talouspaperia, sinappia ja kolmos-olutta - ei valkoisia pöytäliinoja ja 9,5e suolaista hintalappua.

Tarjottu leipä toi pitkät kahvilaperinteet kunniaan, se oli erinomaista. Plussat siitä.

Helppoa riistaa

Poronfileen kylkiäiseksi erittäin helppo ja nopea riistakastike

- 2dl Portin demi-glace kastikepohjaa
- 2dl kermaa
- murskattuja katajanmarjoja
- suolaa
- pippuria

Sekoita aineet ja anna kiehua jonkin aikaa. Jos katajanmarjoja on paljon ja palat ovat kokkareisia, ne kannattaa siivilöidä pois. Jos vähän ja hienoksi jauhettuna, voi jättää sisään.

Demon revanssi

Demo-niminen ravintola on kohonnut jo aikaa sitten tähdeksi Helsingin ravintolataivaalle. Kritiikki on ollut lähes poikkeuksetta olematonta ja nuorten kokkien aikaansaannoksia on kiitetty. Poikittaista sanaa on mediasta vaikea löytää. Koska on aina on parannettavaa, lähdettiin Demoon uusintakiekalle.

Yllätykseksi ravintola ei ollut täynnä. Pikkujoulukausi on kuumimmillaan ja muutama pöytä oli täysin tyhjillään - mielenkiintoista. Vielä vuosi sitten pöydän saaminen vaati monien lankojen vetämistä tai viikkojen odottelua.

Ruuat olivat jälleen kerran taivaallisia eikä niistä mitään huonoa keksi. Alun kurpitsakeitto tosin oli kohtuullisen tavanomainen, vaahdotettu - ah niin muodikas - peruskeitos. Öljyäkin oli ripsitty pintaan kuten asiaan kuuluu. Pääruuan porsas suli suussa ja varsinkin seurana ollut ankanmaksalla maustettu levynen vei kielen mennessään.

Presson nimittämä kaupungin halutuin poikamies kantoi loistavia viinejä pöytään hyvään tahtiin ja muisti aina kertoa viinin perusominaisuudet ihailtavan innostuneesti. Virkamies-ranskalla kuunnellen nimet menivät täysin ohi ja pohdimmekin olisiko lopputulos sama jos sekaan heitettäisiin kakkosdivarin fudisjengin nimiä.

Kritiikkiin. Annosten koko on pieni, liian pieni. Kyllä ravintolan alkuperäinen tarkoitus on mielestäni täyttää vatsa. Ymmärrän jos pelkän pääruuan syötyään nälkä vielä kurnahtaa mutta kolme ruokalajia, juustolautanen + reilu annos leipiä ja voita pitäisi jo kääntää tasapainon kylläisyyden puolelle. Mutta ei. Enkä edes mielestäni omaa pohjatonta vatsalaukkua. Joten: joko lisää ruokalajea menun jatkeeksi tai annoskokoa muutama prosentti ylöspäin. Kiitos!