Via dolorosa

Kärsimysten tie. Voiko tässä maailmassa enää mihinkään luottaa?

Perinteikäs ei aina tarkoita samaa kuin laadukas tai tasalaatuinen. Vuosia Helsingissä vaikuttanut Rodolfo on siitä oiva esimerkki.

Paikka sinänsä on viihtyisä, palvelu mukavaa ja ruokakin tähän mennessä ollut ihan mukiinmenevää. Varsin konstailematonta ja - hmmm - rehellistä. Varsinkin pastat sulavat suussa. Mutta ah, oliko kokilla krapula tänä uudenvuoden aattona? Muuten ei voi tasoa oikein selittää.

Tuore ankanmaksa kera valkosipulileipien kuulosti oikein hyvältä. Mutta. Leipä oli poltetta reunoilta mustaksi ja valkosipulin käyttöä ei tosiaan voi moittia säästeliääksi. Ankanmaksan hento maku peittyi kokonaan tämän alle. Rucola ja granaattiomenan siemenet eivät siinä paljon auttaneet.

Ja päivän kohokohta. Paikka joka mainostaa itseään Helsingin vanhimpana Italialaisena ravintola luulisi olevan pizzojen mekka, lättyjen kruunamaton kuningas. Hyvää niistä olenkin kuullut mutta tämän käynnin perustella en tähän ilon paatoksen voi yhtyä.

Päivän erikoinen (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) oli mielenkiintoiselta kuulostava pizza tuoreesta ananaksesta, Parman kinkusta ja aurinkokuivatuista tomaateista. Sinänsä mielenkiintoinen kombo joten olihan sitä pakko maistella. Vaikka yleensä pidänkin näinkin laadukkainen raaka-aineiden laittamista pizzaan haaskauksena.

Edelle luetellut pääraaka-aineet oli laadun ja määrän puolesta kohdallaan. Mutta mikä tekee pitsan. Pohja, tomaattikastike ja juusto. Kastikkeesta ei moitteen sanaa. Pohja taasen oli aivan liian paksua ja taikinaista. Liekö sitten syynä juuston liioiteltu määrä. Juusto oli valunut pizzan keskelle paksuksi kerrokseksi joka saisi komppaniallisen painonvartioita haukkomaan henkeään. Energiamäärällä ruokkisi pienen perheen viikoksi. Kaikinpuolin siis veren seisauttava kokemus - kirjaimellisesti.

Jälkkäriä ei edes uskaltanut saati jaksanut kokeilla.