Olo

Jälleen uusi tulokas Helsingin ravintolaskenessä, Olo, pelaa pohjoismaisuutta korostavan kortin. Käytämme sesongin raaka-aineita, lähiruokaa, blaa blaa kuka vakavasti otettava ravintola ei tee näin? Pitihän se käydä tarkistamassa, missä liemessä paikka on oikeasti keitetty.

Paikka on aavistuksen kolkko ja hallimainen, hämyisestä valaistuksesta huolimatta. Pelkistettykin on, ei kuitenkaan niin pahasti ettei pöytäliinoja saisi olla. Propsit tästä.

Alkuun ei amusea. Tämä vapaaehtoinen ruokahalun herättäjä, keittiön tervehdys, on osaltaan kokenut ajatuksena pienen inflaation, niin monessa paikassa sitä tarjotaan. Tietenkin parempi on jättää se kokonaan väliin kuin tarjota vain jotain, koska se on pakko olla. Olo heitti pöytään sinänsä ihan maistuvaa leipää sekä voita.

Menun juomapaketti pisti lähes poikkeuksetta jokaiselle annokselle jotain ja tarjoilijakin painotti että valitsemani new wave on juomapaketti eli muutakin kun viiniä isketään tiskiin. Classic painottui nimensä mukaisesti viiniin vanhoista tuottajamaista.

Alkuun maa-artisokkacreme, sinisimpukkaflan ja tattibrûlee. Tuhti annos. Kun on tullut maistamaan seitsemää ruokalajia ei ole tarkoitus vuorata vatsalaukkua rasvalla heti alkuun. Sinänsä kiva, kaunis annos ja vielä hyvänmakuinenkin. Cremeä, flania sekä brûleeta oli vain liikaa. Tarjoilija myönsi tämän ja muutosta on kuulemma luvassa kunhan ruokalistat vaihtuvat tammikuussa. Varsinkin makeahkot tatit olivat loistavia.

Sitten kylmää kyyhkynrintaa, täytteenä ankanmaksaa ja savoijinkaalia. Ankanmaksan kanssa oli säästelty sillä se ei juurikaan maistunut. Kyyhky sinänsä oli maukasta. Tässä new wave tarjoili alea kun classic tyytyi punaviiniin. Tämän jälkeen paahdettua siikaa joka oli lähes täydellistä. (huomattavasti parempaa kuin esim Haviksessa toim. huom.) Maustepippurikastike oli maltettu jättää sopivan miedoksi ja kalan oma maku pääsi hyvin esiin.

Pääruoka eli härännoisetit oli laadukasta lihaa tasaisen punertavaksi paistettuna. Punaviinikastike ei jäänyt erityisemmin mieleen ja miinuksena perunakroketti. En ymmärrä miksi yhtään mitään täytyy uppopaistaa rasvassa, ellei sitten halua piilottaa makuja. Amerikkalainen punaviini oli todella tuhti shiraz joka pesi ranskalaisen kilpailijansa pöydän vastapuolelta tähtilipun mitalla. Sacré coeur!

Alun vaahtoja lukuunottamatta annoskoot olivat sopivia joten vielä mahtui. Murennettua kultaista Auraa sekä saksanpähkinöitä jättivät tomaattihillokkeen sivuosaan. Plussaa viinisantsista!

Loistava valkosuklaavaahto saattoi pöytään varsinaisen finaalin, jugurttivanukkaan. Annos oli iso mutta ah niin hyvää. Marinoidut hedelmät piristivät jugurtin tasaisuutta ja päälle soviteltu sorbet sekä passionvaahto kruunasivat kokonaisuuden.

Palvelu oli koko matkan ajan ystävällistä, asiantuntevaa sekä selostavaa. Pidän siitä ettei ruokia ja juomia vain lätkäistä eteen vaan jokaisesta jaksetaan tarinoida edes yhden lauseen verran. Hinta-laatu-skaalani kääntyy plussan puolelle, niin ruuan kuin palvelunkin suhteen.