tiistaina, helmikuuta 28, 2006

Ranska vs Suomi maaottelu

Tekee kipeää palata taas Suomeen lyhyen Ranskan vierailun jälkeen. Siinä missä Suomen rinneravintoloissa ihmiset autuaan tyytyväisinä ahtavat sisäänsä ylihinnoiteltuja ranskalaisia, siinä kanssaveljet ja -sisaret Ranskan alpeilla syövät kolmen ruokalajin lounaan viineineen - pöytään tarjoiltuna.

Kotiäiti Suomessa hakee Alepasta täysin mauttoman Edam-kökkäreen tyydyttääkseen lastensa eläinproteiini- ja kalsiumtarpeen. Samaan aikaan Ranskassa kannatetaan pientiloja ja ostetaan juustoja jotka suomalaisesta näkökulmasta ovat outoa, niissä on jopa makua.

Helsingin lähiöistä saa etsiä hyvää ruokaa. Esimerkiksi Laajasalon ostarilla on n 5 ravintolaa joista jokainen tarjoaa pizzaa mutta mistään ei saa kotiruokaa - hyvin huomioitu, Taikinapoika.

Omatunto kolkuttaa. Ei sitä itsekään tule ostettua juustoja erikoisliikkeistä, ainakaan joka viikko ja rinneravintolassa syö sitä, mikä on halvinta tai rasvaisinta. Äidinmaidostako tämä on tullut?

Välillä tekisi kuitenkin mieli hakea ravintolasta muutakin kuin kebabia ja samalla pysyä kotikulmilla. Suurin puute mielestäni on kuitekin leipomoiden puute. Keskieuroopassa näitä ylistyksiä taikinakulttuurille on joka kadunkulmassa, täällä lähinnä supermarketin nurkassa. Paistopisteen patonki ei maistu millekään. Kuka perustaisi leipomoketjun?

maanantaina, helmikuuta 27, 2006

Sundis

Sundis eli G.W. Sundmans on ilahduttanut herkkusuita Helsingin Etelärannassa jo vuosien ajan. Muutama vuosi sitten tipahti myös tähti ja se on onnistuttu pitämään.

Muistot tähän paikkaan liittyen ovat varsin hyvät sillä viimeksi käydessäni juhlimme koko luokan kanssa juuri saavutettua valkolakkia. Tällä kertaa asetelma oli arkisempi lounasvierailu.

Palvelu pelaa. Jo narikassa meitä tervehtii hienostuneella tavalla ylikorrekti nuori mies joka myös ohjaa meidät pöytään. Menut eteen ja mietintämyssy päähän. Valitsen seuraavan kombon

Kananpojanterriiniä ja tomaatticoulista
~
Paistettua madetta ja maustepippurikastiketta
~
Juustokakku, hedelmäsalaatti

Kananpojanterriini oli erittäin mautonta. Kana ei ylipäänsä kuulu niihin maukkaimpiin raaka-aineisiin joten jos pyrkimys on korostaa omaa makua, siinä todella onnistuttiin. Tomaatticoulis sen sijaan oli loistavaa. Maku todellakin peitti senkin vähän mitä kanasta oli jäljellä. Kastike oli niin hyvää ja maukasta että sen kanssa olisi mennyt vaikka soijaproteiini suoraan pussista.

Välissä saimme pienen salaatin (muutama salaatinlehti) jossa perus vinaigrette. Tässä tapahtuikin suurin kömmähdys palvelun suhteen, lautasia ei korjattu pois ennen kuin pääruoka jo saapui. Jouduin siis itse koskemaan salaattilautaseen ja siirtämään sen pois tieltä. Eikä minulla edes ollut valkoisia puuvillahanskoja kädessä, toisin kuin tarjoilijoilla.

Made oli leivitetty kevyesti, paistettu sopivasti ja kaikin puolin maukas kokemus. Maustepippurikastike oli taas turhankin mautonta. Toki on hyvä varoa ettei kastike hallitse liikaa, mutta olisi se silti kiva maistaa. Lisukkeena perunamuussi oli unelmaakin pehmeämpää.

Jälkiruoka vei voiton, vaikkei kakun lämmitys täysin nappiin mennytkään. Kakku oli pinnalta lämmin mutta sisältä viileähkö. Kuitenkin aivan loistavan sitruunainen, pehmeä ja maultaan täyteläinen. Hedelmäsalaatti oli tuoretta, ei ihmeellistä mutta sopi juustokakkuun hyvin.

Salissa sai istua rauhassa. Puolenpäivän aikoihin, olimme yksin toisen pöytäseurueen kanssa. Myöhemmin paikalle ehti myös muita ihmisiä. Siihen nähden palvelu on todella hidasta, ehkä sen kuuluukin olla.

Ruuat oli taiten tehty, mutta tämän vierailun perustella paikka ei säväyttänyt. Paremman hinta/laatu-suhteen saa esim La Placesta ja parempaa ruokaa myös muista Michelin-paikoista, Georgesta ja Dominiquesta. Plussat kuitenkin siitä että hovimestari vastasi silmää räpäyttämättä mieltä askarruttaneeseen kysymykseeni, miten paljon hummerin pää painaa.

tiistaina, helmikuuta 21, 2006

Tompan lounas

Bulevardi 7:n muistan siitä että siinä sijaitsi nuoruusvuosinani legendaarinen Broadway Boulevard -niminen nuorison suosima tanssiravintola. Tämä oli ensimmäisiä paikkoja jonne sain naamalla toimivan vipin. Tai ainakin poke tunsi niin hyvin ettei kysynyt papereita. Ainakaan joka kerta.

Paikalla on toiminut jos jonkinmoista yrittäjää ennen ja jälkeen kultaisten nuoruusvuosieni. Nyt tilalla on Tony's deli joka muutti siihen Klasun viedessä vanhan liikepaikan Bulevardin toisesta päästä. Muutos on melkoinen. Tila kylpee kattoikkunan kautta tulevassa luonnonvalossa ja näyttää todella hyvälle. Vanhassa Boulevardissa ei viitsinyt käydä liian valoisalla tai liian selvinpäin, niin uskomattoman hirveältä paikka näytti. Vähän kuin Kaivohuone ennen remonttia.

Myös ruoka yllätti erittäin positiivisesti. Kahdella testikerralla syötiin lounaaksi pastaa sekä grillattua porsasta. Pastan kastike oli erinomaista eikä itse pääosan esittäjää oltu keitetty liian kypsäksi. Porsas sen sijaan räjäytti tajunnan. Harvoin yllyn kehumaan mitään näin estottomasti mutta tämä saattoi olla parasta porsasta jota olen ikinä syönyt. Todella mehukasta, hyvin maustettua - tässä oli kaikki kohdallaan. Lisukkeetkin olivat kunnossa, kuorineen paistettuja ja suolattuja perunanpuolikkaita sekä wokkivinneksia. Ei mitään erikoista, mutta hyvin tehtynä aivan loistavia.

Ja kuin pisteenä i:n päällä tai oliivina kuivassa martinissa, myös palvelu pelasi ja onnistui olemaan kesken lounaskiireen jopa ystävällistä. Mielenkiintoista olisi kokeilla miten konsepti toimii illalla, ainakin lounaasta on vain hyvää sanottavaa.

tiistaina, helmikuuta 14, 2006

Elielin aamiainen

Tapasimme jälleen, hyvien ystävien lämpöisessä seurassa, tällä kertaa aamiaisella Helsingin keskustan Holiday Inn:ssä. Ah kuinka rakastankaan rakkaiden hotellityöntekijöiden "tämä nuoriso syö varmasti pummilla - not with me" asennetta. Vaikka asia on kertaalleen selvitetty, jatkuvasti pitkiä katseita. Yksi tarjoilija päivystää lähtökuopissa, valmiina ottamaan kiinni juoksuun lähteneitä asiakkaita.

Noh, sattuuhan sitä, myös paikoissa joissa aamiainen maksaa 15e. Väkisinkin kokemusta vertaa Ilmattaren vastaavaan, onhan hinta lähes sama. Ilmattaressa lasku sentään tuotiin pöytään pyytämättä, maksuvalmiutta ei epäilty - ainakaan sitä ei näytetty.

Sisustus on hyvin Rossomainen. Tummahkoa puuta - ei tarpeeksi tummaa ollakseen trendikäs, ei tarpeeksi vaaleata ollakseen ajattoman skandinaavinen. Jotain siitä väliltä ja hyvin mautonta. Lyhyesti sanottuna, jossain Amerikkan yhdysvalloissa, ketjun pääkonttorissa pitkään mietittyä, ketään ärsyttämätöntä kamaa. Jopa musiikki oli kuin kliseiden aapisesta, hissimusiikin kootut hitit pan huilulla soitettuna. Pöydissä perus-leikkeleet odottelevat ottajaansa raejuuston ja hieman näivettyneiden salaatinlehtien kera.

Aamiainen sieltä perinteisestä päästä. Mikä sitten perustelee korkean hinnan? Sistustus? Ei. Palvelu? Ei. Valikoima. No, osittain. Einesten oheen on jaksettu viritellä aulista palvelukulttuuria henkivä tilausjärjestelmä jolla kokilta voi pyytää paistettua munaa tai jopa lettuja. Letut vielä maistuivatkin! Palvelukulttuurista en tosin tiedä. Tilaus ei meinannut millään onnistua. Myös kahvia sai odotella pöytään todella pitkään. Lopulta piti itse pyydystää aina niin kiireinen, lehteä lukeva tarjoilija. Samalla vaivalla olisin hakenut kahvin keittiöstä.

Tähän hintaan menen mieluummin Ilmattareen, mutta Scandic on edelleen - kympin hinnallaan - hinta/laatu-suhteen voittaja. Pienellä palvelun petraamisella kruunu siirtyisi Klasulle.

keskiviikkona, helmikuuta 01, 2006

Henrin lounas

Lounas Henri'x roomissa oli ristiriitainen kokemus. Tämä vanhan café Fontanan (rauha sielulle) paikalle ilmestynyt espanjalaistyylinen ravintola kylpee kauppatorin kansainvälisessä tunnelmassa, etelä esplanadin itäpäädyssä. Päiväsaikaan täytät mahasi lounaalla ja illalla tapaksilla - tästä espanjalainen luonnehdinta. Ehdoton plussa - kuten kansainvälisiin tapoihin kuuluu - onkin pöytiintarjoilu. Niin lounaalla kuin illallakin ei tarvitse mennä tiskille norkoilemaan ja odottelemaan että tarjoilija saa päivän kuulumiset vaihdettua kolleegansa kanssa. Istutat vain leveän ahterisi tuolille ja odottelet niin johan sinua palvellaan. Ja vielä hyvin. Illasta ei siis mitään valittamista, päinvastoin.

Lounaalla on kuitenkin vähän hommat hakusessa. Testikerralla lautaselle pöllähti broilerin rinta maapähkinäkastikkeella. Rinta oli hyvän mehukas. Kastike toimi ollen samalla jännän erikoista. Mutta riisi - taattua Amica kamaa. Miten voi olla että Helsingin keskustassa, jossa kävijät äänestävät armotta jaloillaan, saa samaa riisiä kuin keskiverto Sodexhon pyörittämästä työmaaruokalasta - paikasta jolla on lähes monopoli? Anteeksiantamatonta. Ylikypsää ja mautonta.

Onhan Henrin huone mutkattomampi kuin ketjun kantaisä Henri'x jossa laatu on kohdallaan. Silti, pienillä asioilla saa ihmeitä aikaan. Kuten aina niin kriittisen itseni tulemaan takaisin.

keskiviikkona, tammikuuta 25, 2006

Suomi filmin tähdet

Mitä yhteistä on Tauno Palolla ja Ansa Ikosella? Sen lisäksi että molemmat ovat kotimaisen elokuvan suuria nimiä, Filmitähti ei varmasti olisi heidän kantapaikkansa.

Lounaalla paikka on tyhjä. Ravintolan takaosassa muutama yksinäinen pariskunta odottee kiltisti tarjoilijaa. Mekin istahdamme paikallemme ja syvennymme ruokalistaan. Kallista tuntuu olevan, vain yksi ruoka irtoaa alle kahdeksan euron.

Nappaamme (lounas)listan ainoan burgerin. Ensimmäisenä pistää silmään mielenkiintoinen leipä, ciabatta-tyylistä leipää joka ei painu kasaan. Tämä tekee käsinsyömisen mahdottomasti ja korostaa leivän roolia turhankin. Milloin leipä on ollut paksumpi kuin pihvi? Pihvi sentään on hyvin tehty ja maistuu avotulella grillatulle. Muuten annos on erittäin vaisu. Pihvin kaveriksi sämpylän sisään on heitetty yksi salaatinlehti ja laiskasti kastiketta. Annos kruunataan lankkiperunoilla joita kansanomaisesti ranskalaisiksi kutsutaan.

Satsi jättää mahaan epäkiitollisen olon. Ei täysi muttei tyhjäkään. Rasvaisen tunkkainen fiilis jatkuu koko päivän.

Yli kahdeksan euron hintaan kuvittelisi saavansa hyvän börjen, ei mitään puolivillaista vähän-sinne-päin viritelmää. Amerikkalainen diner-asiakas ei edes katsoisi tähän suuntaa, Ansasta tai Taunosta nyt puhumattakaan.

tiistaina, tammikuuta 24, 2006

Parasta lounasta


Mistä tunnistaa hyvän ravintolan? Keittiöstä kuuluu ranskalaista kiroilua ja listan täydellinen tavaaminen vaatii niin ranskan, englannin, suomen kuin keittiöslanginkin virheetöntä hallintaa.

Unioninkadun La Place:sta on pitänyt kirjoittaa jo aiemminkin. On vain tuntunut että mitä tahansa ylisanoja käyttäisi, ei se riittäisi kuvaamaan sitä euforiaa jota tunnen paikassa syödyn lounaan jälkeen.

Lounasaikaan mesta on poikkeuksetta täynnä. Kahdella henkilöllä voi yrittää löytää paikkaa kivisen pöydän ympäriltä, isommat seurueet varatkoon pöydän. Rapeakuoriset leivät käteen ja listaa tutkailemaan. Testipäivän listalla oli

Kurpitsa & Tryffeli capuccino & Tortellinis
~
Anis Nieriä, Xerez Valkopapu Purée & Piperade
~
Ananas Tiramisu

Keitot ovat aina loistavia. Öljyä on heitetty niin soppaan kuin pinnallekin sen verran että pelkän keiton syöminen jättää mahaan mukavan kalvon. Pakko siis syödä myös jokin pääruoka. Place loistaa mielestäni raaka-aineiden hallinnan lisäksi erityisesti lisäkkeillään. Ne sopivat yleensä täydellisesti kokonaisuuteen. Kypsyysasteet sekä näyttävyys ja värit ovat kohdallaan - silmä syö mukana kuten Paul Bocusse aikoinaan totesi.

Täällä olisi sääli olla syömättä jälkiruokaa. Ananas tiramisu ei tehnyt sääntöön poikkeusta.

Onko pahaa sanottavaa? Testikerralla ei. Hinta on kolmelle ruokalajille erittäin kohtuulinen 16,80 - miinusta tosin vuoden vaihteeseen ajoittuneesta muutaman euron noususta. Välillä sattuu pieniä lapsuuksia, varsinkin jälkiruokien kohdalla. Suosio on aliarvioitu ja ennalta mietitty on päässyt loppumaan. Sitten hirveässä kiireessä sävelletään jotain vähemmän täydellistä.

Helsingin paras lounaspaikka. Hinta/laatu-suhteeltaan varmasti, absoluuttisestikin hengitellään Michelin-tähdillä noteerattujen paikkojen niskaan.

torstaina, tammikuuta 19, 2006

Maksaa ja pyreetä

Mielestäni Liemessä on yksi tämän hetken parhaita ruokaohjelmia. TV:stä entuudestaan tutut liemikauhojen virtuoosit opettavat tavallisille pulliaisille ruuanlaiton saloja. Välillä Hans Välimäen ego tosin tuntuu pullistelevan olohuoneeseen asti. Jos tämän jättää omaan arvoonsa, on ohjelma erittäin viihdyttävä ja ennenkaikkea opettavainen. Reseptit ovat yleensä sen verran yksinkertaisia että ne muistaa kaupassakin ulkoa (ainakin melkein, sovelluksen varaa pitää aina jättää) ja pieniä vinkkejä satelee maksan kalvojen poistamisesta kirkastetun voin käyttämiseen.

Päätin siis kokeilla joskus ohjelmassa esiintyneitä maksapihvejä jotka maustettiin sitruunankuorella. Koska en muistanut lisuketta joutui sen säveltämään itse.

  • Maksaa
  • Raastettua sitruunan kuorta
  • Suolaa & Pippuria
  • Vehnäjauhoja
Poista maksasta kalvot, mausta suolalla ja pippurilla. Lisää raastettu sitruunankuori. Pyörittele kevyesti jauhoissa ja paista rapeaksi kuumalla pannulla. Löysäksi jäänyt eli kylmällä pannulla paistettu maksa on aika ällöä.

Lisukkeena oli bataattipyree
Keitellään bataatit kypsiksi pienissä paloissa. Soseutetaan, lisätään mukaan loput ainesosat. Ei kannata tehdä ihan vauvanruokaa, pienet klimpit antavat hampaille duunia. Kermaa kannattaa laittaa sen verran että pyree on lähes juoksevaa. Näin se korvaa samalla kastikkeen jota ei ole.

Mielestäni sitruuna ei sopinut maksaan kovinkaan hyvin. Ehkä makuni on äidinmaidosta imettynä sittenkin kovin konservatiivinen. Puolukkahillo nimittäin sopii maksaan paljon sitruunaa paremmin.

sunnuntaina, tammikuuta 15, 2006

Tryffelinen maa-artisokka cappucchino

K-kauppias oli hoidellut hyllyyn pussillisen luomutarran ansainneita maa-artisokkia kotimaan tantereelta. Siitä ne harkituin liikkein päätyivät ostoskoriini ja lopulta Bentley Azuren kyydissä kotiin. Pieni kuorimaveitsen näyttö ja pataan. Helppo ja nopea maa-artisokkakeitto oli lähes valmis.

  • Maa-artisokkia
  • Loraus kermaa
  • Suolaa
  • Vettä
  • Maitoa
  • Tryffeliöljyä
Keittele maa-artisokat vedessä kypsiksi, soseuta omaan liemeensä. Lisää sopivasti suolaa ja tilkkanen kermaa. Lämmitä ja vaahdota maito ja aateloi se tryffeliöljyllä. Helppoa, nopeaa, maukasta ja kaiken lisäksi terveellistä! Hyvä välipala talvipäivään.

Nomen est omen. Hieno nimi saa arkisenkin ruuan kuulostamaan hienolta.

keskiviikkona, tammikuuta 11, 2006

Saksan versio glögistä

Saksaa puhuvan maailman lahja maailmalle, jokaisen alppireissun pelastus, pakkaspäivän makunautinto vailla vertaa. Kyllä, se on Glühwein. Maustettu viini, sukua myös pohjoismaiselle glögille.

Suomeen asti tämä herkku harvoin kantautuu. Viime päivinä silmiini kuitekin osui St. Christopher Glühwein. Maistamisen jälkeen voinen perustellusti kysyä, onko Alkon sisäänostajalla mennyt sormi suuhun vai onko hyllytila vallitsevan tavan mukaan arvottu? Tämä ei nimittäin ole sitä oikeaa kamaa, kertovat lahjomattomat makunystyräni. Vaikka pullon takamuksessa selvällä saksan kielellä mainostetaan juoman "juomavalmiutta" on se kaukana siitä. Karvas maku vaatii kunnon sokerisysäyksen ennen kuin tätä tököttiä kehtaa kaataa suuhunsa.

Oppireissulle Itävaltaan?

maanantaina, tammikuuta 09, 2006

Monitoimi-Olavi

Suutari pysyköön lestissään - vanha kansa sen tietää. Useimmat ravintolat eivät sitä tajua ja yrittävät tarjota, usein tosin olosuhteiden pakosta, vähän kaikkea kaikille. Keskiolut virtaa tankkaustuntien aikana ja toisaalta yritetään pitää edes jonkinlaista profiilia yllä oikeuttamaan "ravintola" nimikettä. Poikkeuksiakin löytyy, kuten sain Pikku Huopalahden Sir Olavissa huomata.

Lounasaikaan vallitsee kiireetön tunnelma. Ruokapuolella viihtyvät eri alojen ammattilaiset lounastauollaan ja baarin puolella - ilmeisesti ammattilaisia hekin. Lista on laaja ja ulottuu pizzojen, leikkeiden ja kebabin kautta intialaiseen ruokaan. Yleensä tässä vaiheessa kannattaisi hälytyskellojen soida ellei keittiön säleoven kautta erottuisi ammattitaitoa uhkuva aito intialainen keittiömestari ainaisesta pizzanpaistosta kypsynyt ilme kasvoillaan.

Lounaaksi maistettu vindaloo kana oli loistavaa. Maku pesi mennen tullen esimerkiksi Namaskaar expressin vastaavat viritelmät. Tulisuuskin oli kohdallaan. Keskustan hintoihin tottuneelle 7,5e kuulosti kohtuulliselta. Varsinkin kun hintaan kuului runsas salaattipöytä tuoreine patonkeineen.

Toisella visiitillä, tällä kertaa ilta-aikaan, maistoin kebabia. Parempaakin olen saanut, esimerkiksi Budapestissä mutta ei Olevin kebbe todellakaan minnekään häntäpäähän sijoitu. Itseasiassa positiivinen ja kohtuuhintainen yllätys.

Kello viiden aikoihin oli meno baarin puolella jo suhteellisen villiä.

sunnuntaina, tammikuuta 01, 2006

Via dolorosa

Kärsimysten tie. Voiko tässä maailmassa enää mihinkään luottaa?

Perinteikäs ei aina tarkoita samaa kuin laadukas tai tasalaatuinen. Vuosia Helsingissä vaikuttanut Rodolfo on siitä oiva esimerkki.

Paikka sinänsä on viihtyisä, palvelu mukavaa ja ruokakin tähän mennessä ollut ihan mukiinmenevää. Varsin konstailematonta ja - hmmm - rehellistä. Varsinkin pastat sulavat suussa. Mutta ah, oliko kokilla krapula tänä uudenvuoden aattona? Muuten ei voi tasoa oikein selittää.

Tuore ankanmaksa kera valkosipulileipien kuulosti oikein hyvältä. Mutta. Leipä oli poltetta reunoilta mustaksi ja valkosipulin käyttöä ei tosiaan voi moittia säästeliääksi. Ankanmaksan hento maku peittyi kokonaan tämän alle. Rucola ja granaattiomenan siemenet eivät siinä paljon auttaneet.

Ja päivän kohokohta. Paikka joka mainostaa itseään Helsingin vanhimpana Italialaisena ravintola luulisi olevan pizzojen mekka, lättyjen kruunamaton kuningas. Hyvää niistä olenkin kuullut mutta tämän käynnin perustella en tähän ilon paatoksen voi yhtyä.

Päivän erikoinen (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) oli mielenkiintoiselta kuulostava pizza tuoreesta ananaksesta, Parman kinkusta ja aurinkokuivatuista tomaateista. Sinänsä mielenkiintoinen kombo joten olihan sitä pakko maistella. Vaikka yleensä pidänkin näinkin laadukkainen raaka-aineiden laittamista pizzaan haaskauksena.

Edelle luetellut pääraaka-aineet oli laadun ja määrän puolesta kohdallaan. Mutta mikä tekee pitsan. Pohja, tomaattikastike ja juusto. Kastikkeesta ei moitteen sanaa. Pohja taasen oli aivan liian paksua ja taikinaista. Liekö sitten syynä juuston liioiteltu määrä. Juusto oli valunut pizzan keskelle paksuksi kerrokseksi joka saisi komppaniallisen painonvartioita haukkomaan henkeään. Energiamäärällä ruokkisi pienen perheen viikoksi. Kaikinpuolin siis veren seisauttava kokemus - kirjaimellisesti.

Jälkkäriä ei edes uskaltanut saati jaksanut kokeilla.

torstaina, joulukuuta 22, 2005

Aamiainen Väinämöisen seurassa

Harva hotelli on saanut yhtä paljon julkisuutta kuin vasta avattu Klaus K. Palstatilaa on herunut metritolkulla ja aina on muistettu mainita Kalevalan ympärillä pyörivä teemakokonaisuus. Ken sen tietää, voi samalla kertoa miten Filmitähti sulautuu kuvaan.

Kylmänä joulukuun aamuna, aavistuksen ennen kukonlaulua, pakenimme talven viimaa Ilmattaren vastaanottavaan syliin. Ohi iPod-henkisen respan ja voilà, perillä viimein.

Ravintola on maulla sisustettu. Materiaalivalinnat tosin henkivät kaikkea muuta kuin kestävyyttä. Ei tätä varmaan ikuiseksi olla suunniteltukaan. Koivu on tuotu kivasti esiin ja avokeittiö hohtaa puhtauttaan.

Buffé-aamiainen kustantaa täällä 16e, erikseen voi vielä tilailla hienouksia - lisähintaan tietenkin. Perushintaan kuuluu suppeahko valikoima harkittuja tuotteita, klassista skandinaavista hotelliaamiainen-linjaa muutamilla extroilla. Esimerkiksi graavattua siikaa, juustolautanen sekä loistavaa appelsiinimehua joka vetää vertoja jopa tuorepuristetulle.

Palvelu vain yskii. Kahvi tuodaan pöytään kuten tämän tason paikassa kuuluukin mutta ei maitoa. Mitä ihmettä? "Maito on tuolla" ilmoittaa tarjoilijatar poistuessaan takavasemmalle. Miksi tuoda kahvi pöytään jos kuitenkin pitää vaivautua maidon hakuun. Lisäksi lasku tuotiin pöytään pyytämättä ja se tuli meille yllätyksenä. Harvemmin tälläistä tapahtuu Suomessakaan mutta keskieuroopan maissa se otettaisiin hienovaraisena viestiä poistua ravintolasta.

Ruoka oli hyvää mutta juuri palvelu ja harkitut yksityiskohdat tekevät pesäeron tavanomaiseen Scandic-aamiaiseen. Tälläisenään hinta ei ollut perusteltu. Toivottavasti tulevaisuudessa alun karstat saadaan poltettua pois.

maanantaina, joulukuuta 12, 2005

Hanhimakkaraa espalla

Café Esplanad on hiljan ruvennut tarjoamaan muitakin lounaita kuin valitse-se-itse-salaattia. Ensimmäinen käynti suurien korvapuustien luvatussa maassa ei ollut kovin lupaava. Hanhimakkara oli paketoitu yhteen perunamuussin, mitäänsanomattoman salaatin (samaa kuin salaattitiskillä) sekä taatelikastikkeen kanssa. Itse makkara oli koostumusta myöten täydellinen kopio vanhasta kunnon "älä kutsu sitä makkaraksi" - Kabanossista. Maussa ei siis mitään vikaa, mutta ei se hanhelta maistunut. Tai sitten hanhen liha on livahtanut Kabanossiinkin jo vuosia sitten. Kylkeen olisikin kaivannut talouspaperia, sinappia ja kolmos-olutta - ei valkoisia pöytäliinoja ja 9,5e suolaista hintalappua.

Tarjottu leipä toi pitkät kahvilaperinteet kunniaan, se oli erinomaista. Plussat siitä.

tiistaina, joulukuuta 06, 2005

Helppoa riistaa

Poronfileen kylkiäiseksi erittäin helppo ja nopea riistakastike

- 2dl Portin demi-glace kastikepohjaa
- 2dl kermaa
- murskattuja katajanmarjoja
- suolaa
- pippuria

Sekoita aineet ja anna kiehua jonkin aikaa. Jos katajanmarjoja on paljon ja palat ovat kokkareisia, ne kannattaa siivilöidä pois. Jos vähän ja hienoksi jauhettuna, voi jättää sisään.

sunnuntaina, joulukuuta 04, 2005

Demon revanssi

Demo-niminen ravintola on kohonnut jo aikaa sitten tähdeksi Helsingin ravintolataivaalle. Kritiikki on ollut lähes poikkeuksetta olematonta ja nuorten kokkien aikaansaannoksia on kiitetty. Poikittaista sanaa on mediasta vaikea löytää. Koska on aina on parannettavaa, lähdettiin Demoon uusintakiekalle.

Yllätykseksi ravintola ei ollut täynnä. Pikkujoulukausi on kuumimmillaan ja muutama pöytä oli täysin tyhjillään - mielenkiintoista. Vielä vuosi sitten pöydän saaminen vaati monien lankojen vetämistä tai viikkojen odottelua.

Ruuat olivat jälleen kerran taivaallisia eikä niistä mitään huonoa keksi. Alun kurpitsakeitto tosin oli kohtuullisen tavanomainen, vaahdotettu - ah niin muodikas - peruskeitos. Öljyäkin oli ripsitty pintaan kuten asiaan kuuluu. Pääruuan porsas suli suussa ja varsinkin seurana ollut ankanmaksalla maustettu levynen vei kielen mennessään.

Presson nimittämä kaupungin halutuin poikamies kantoi loistavia viinejä pöytään hyvään tahtiin ja muisti aina kertoa viinin perusominaisuudet ihailtavan innostuneesti. Virkamies-ranskalla kuunnellen nimet menivät täysin ohi ja pohdimmekin olisiko lopputulos sama jos sekaan heitettäisiin kakkosdivarin fudisjengin nimiä.

Kritiikkiin. Annosten koko on pieni, liian pieni. Kyllä ravintolan alkuperäinen tarkoitus on mielestäni täyttää vatsa. Ymmärrän jos pelkän pääruuan syötyään nälkä vielä kurnahtaa mutta kolme ruokalajia, juustolautanen + reilu annos leipiä ja voita pitäisi jo kääntää tasapainon kylläisyyden puolelle. Mutta ei. Enkä edes mielestäni omaa pohjatonta vatsalaukkua. Joten: joko lisää ruokalajea menun jatkeeksi tai annoskokoa muutama prosentti ylöspäin. Kiitos!

lauantaina, marraskuuta 26, 2005

Pub Fidel

Tropiikin päivä kääntyy iltaa kohti ja kaskas:ten kuoro aloittaa väsymättömän konserttinsa. Pimeys laskeutuu vehreiden kukkuloiden ylle, ilma täyttyy rytmikkäästä musiikista, naurusta ja laulusta. Pujahdamme sivukujalle paikallisten suosimaan pubiin. Lähes läpitunkematon, vaalean harmaa ja tuoksuva, reiteni paksuisista cohiboista peräisin oleva savuverho sulkee meidät syleilyynsä. Mustaan liiviin, valkoiseen paitaan ja sopivaan rusettiin pukeutunut viiksekäs tarjoilija kantaa tummanpuhuvaa rommia vanhojen mutta arvokkaiden miesten seurueelle. Miehet pelaavat lautapeliä, puhuvat vallankumouksesta ja suupielessä palaa taukoamatta alueen ylpeys.

Liekö tupakkalailla vaikutusta mutta pub Fidel on tuosta kaukana kuin yö päivästä. Sinänsä kivasti kirjoilla ynnä muulla pubi-tilpehöörillä sisustettu tila on vähän turhankin kliininen. Savua ei nimeksikään, takkakin toimii sähkölllä. No ehkä ruokaa maistuu paremmalta kun sitä ei tarvitse imeskellä tahmean savun läpi.

Tilaan mielikuvituksettomasti lähes jokaisen liikemieshotellin listalta löytyvän klubileivän, seuralaiseni bbq-hampurilaisen. Klubileipä on sitä mitä odottaa saattaa, täysin yllätyksetöntä, toisaalta juuri siksi niin kivan turvallista. Vaikka vieressä poltettaisiin autoja, pidätettäisiin mellakoivia opiskelijoita ja ammuttaisiin kyynelkaasua, on sentään jotain mihin voi luottaa. Sinänsä raaka-aineet ovat laadukkaita eikä munankeltuainenkaan liian seissyttä. Lisänä tarjoillut perunalastut ovat taffel-kamaa, piristeen tosin tarjoaa basilikalla maustettu majoneesi. Hampurilainen on kuulemma onnistunutta ja liha mukavan meediumia.

Kaikenkaikkiaan hyvät pubi-ruuat, mutta hinnat sen mukaiset - eivät halvimmasta päästä. Vain tunnelma puuttuu. Tunnelmaksi en laske naapuripöydän ulkomaalaisten liikemiesten pohdiskelua siitä, kuuluuko Suomenlinna Eestille vai onko se kenties viimeinen itänaapurin suurvallan uloke, piikki lihassa kuten Kuuba.

tiistaina, marraskuuta 15, 2005

Kipinä

Perjantain kunniaksi lähestyimme hattu kourassa Kipinän ovea, jospa vaikka tilaa olisi vaikkei pöytää olla varattukaan. Olihan sitä, ei liikaa kuitenkaan ettei aivan tyhjässä salissa joutuisi istumaan. Itseasiassa varsin sopivasti.

Pöydässä saimme eteemme huolitellut listat ja kolmosoluet. Pippuripihvi härän sisäfileestä kuulosti viikonlopun lähtölaukaukselle varsin sopivalta. Alkuruuat skippasimme kovaan nälkään vedoten.

Pihvi oli mainiota, valmiiksi leikattua, sopivan punaista, brasialaista laatutuotetta. Veri turskahteli rinnuksille ja maut huuhdeltiin alas oluella. Rosmariiniperunat ja sienipaistos sopivat settiin erinomaisesti tosin annos oli kaikinpuolin erittäin pieni. Ei siinä täyteen tultu ja oli pakko yrittää korjata tilannetta jälkiruualla. Omenapiiras oli loistavaa, juuri hyvän omenaista joskaan ei kovin yllättävää - pitääkö sen tosin ollakaan. Hinta oli positiivinen yllätys (3,5e) mutta koko oli sen mukainen. Tämän logiikan mukaan tosin chezzin piirakka maksaisi varmaan euron.

Suurin yllätys koettiin laskunmaksun yhteydessä. Laskuumme oli kirjattu muutamaa euroa kalliimpi pihvi kun mitä seinällä, päivän erikoisissa oli luvattu. Kalabaliikkia selvitellessä ilmeni päivän suosituksen ja listalla olevan lihakimpaleen hienoinen design-ero, toinen ulko- ja toinen (meidän syömämme) sisäfileestä. Maallikolle tietenkin pippuripihvi ja pihvi pippurikastikkeessa ovat kohtuullisen lähellä toisiaan. "Pitäisikö tuota taulua sitten osoitella jotta saa sitä mitä tilaa?" kysäisin ja nokkela tarjoilijatyttö siihen "Kyllä niin itseasiassa ovat asiakkaat meillä tehneet". No sattuuhan sitä. Kurssiehdotus kansalaisopistoon "Ravintolakäyttäytyminen, tilaaminen ja harjoitukset".

Hyvä paikka ja kohtuuhintainen ravintola. Todelliset jälkiruuat mäiskäytimme ja mahat täytimme kultaisen kaaren alla makkosessa.

tiistaina, marraskuuta 01, 2005

Tokaj

Tokaj:n lähdimme tietenkin kuuluisten viinien kuvat silmissämme. Makean viinin mekka kutsui luokseen vastuttamattomalla tavalla ja pitihän huutoon vastata. Perille päästyämme vatsa kursi mielenosoituksellisen kovaa jopa ohikulkijoita häiriten. Suuntasimme siis keskusaukiolle päin josta löytyikin poikkeuksellisen korkeatasoisen näköinen étterem eli ravintola. Yleensä pyrin näitä turistirysien keskustorilla sijaitsevia ravintoloita välttämään, tällä kertaa koko kaupunki kuitenkin uinui post-sesonki-horroksessa eikä jättänyt juurikaan vaihtoehtoja.

Useista vahingoista ja vääntyneistä vatsoista viisastuneita päätimme tyytyä pelkkään pääruokaan. Hapankaalilla täytetty hanhenkaula kera salvia-pekoni-mönttien oli valintani. Viiniksi hovimestarin suosituksesta oman alueen vuoden 2003 furmint. Kaula oli suureksi pettymyksekseni leikattu siivuiksi, kokonainen kaula olisi voinut olla huomattavasti miehekkäämpi ilmestys. Maku oli tosin vallan mainio. Täytyy tunnustaa etten vastaavaa ruokaa ennen ole päässyt maistamaan joten vertailukohtia ei löydy. Kermaperseet voisivat varmasti kertoa, oliko kaula oikeaoppisesti valmistettua. Ainakin omaan suuhuni tämä hieman makkaramainen maku sopi yllättän hyvin. Viini oli - sanomattakin selvää - aivan loistavaa. Sitä olisi litkinyt mielellään enemmänkin, ajattelin kuitenkin säästellä makuhermoja myöhemmälle maistelulle.

Lopuksi yritimme kerrankin kunnioittaa paikallista juomarahakulttuuria ja pöytään jättämisen sijaan sanoa suoraan tarjoilijalle miten paljon haluamme rahasta takaisin. En tiedä mitä teimme väärin - oliko välissä kulttuurien välinen rikkinäinen puhelin vai oliko juomaraha liian piani. Ainakin keittiöstä kuului senverran komea röhötys ettei tainnut yritys mennä aivan putkeen. Oppia ikä kaikki, lonely planet ei ole raamattu.

Jälkiruokalettujen jälkeen vyöryimme ulos ravintolasta kohti lähellä sijaitsevaa viinikellaria. Iloinen saksankieli kaikasi vastaan jo ovella ystävällisen henkilökunnan pahoitellessaan kellarin olevan kiinni. Sesonko loppui kuulemma eilen, samoin maistajaiset. Pettymystä on vaikea pukea sanoiksi, aika olisi pitänyt varata etukäteen ja kahta henkilöä tuskin edes olisi laskettu ryhmäksi. No saimme kuitenkin käydä vilkaisemassa massiivista maanalaisten tunneleiden verkostoa ja kieltämättä aika vaikuttavaa maisteluhuonetta.

Ei auttanut muu kun imeä oluet lähibaarissa suurimpaan suruunsa ja lähteä junalla pois.

Lähtiessä paluumatkalle lunastimme kuvan mukaiset, luultavasti kolmannen valtakunnan kukistumisen jälkeen painetut paikkaliput. Ainakin inflaatio on tainnut vuosien saatossa laukata kohtuullisen kovaa, painettu hinta (20 huf) oli vedetty yli ja korvattu uudella (130huf).

maanantaina, lokakuuta 24, 2005

Gyros

Budapestistä sitä taas sai. Unohda paprikamuhennokset, täytetyt paprikat, liha paprikakastikkeessa - valitse gyros, rasvaisen lampaanlihan, vihannesten ja valkoisen kastikkeen symbioottinen liitto. Saksasta sitä saa, Unkarista sitä saa - yleensä turkkilaisten maahanmuuttajien tarjoamana. Pieni puoti, iso liha, hyvät lisukkeet. Miten ihmeessä laatu heikkenee dekadin kun "kebab" tulee Suomeen (tai Ranskaan)? Stadin kebab, Chilli - hyi hemmetti - jopa Eerikin pippuri alentuu tämän delikatessenin raiskaukseen, tosin huomattavasti tyylikkäämmin kuin edellämainitut. Voisiko näille maahanmuuttajille tarjota apurahaa jotta saisimme samanlaiset kojut pystyyn myös Suomeen? Ja kyllä, maha ei mennyt sekaisin, toisin kuin Turkissa.